Don't Cry For Pain

Hakkaan reisiäni nyrkeillä ja henkarilla. Nyt on jaloissa suuret mustelmat, mutta kukaan ei huomaa niitä. Vasta eilen oli punnituspäivä, eivätkä ne montaa kertaa viikossa jaksa lukemia katsoa, kunhan painon suunta on ylöspäin. Ja onhan se noussutkin alle viikossa kokonaiset kolme kiloa.

Minuun sattuu, olen vain itkenyt koko päivän, napsinut tarvittavia kuin karkkia. Nyt on iltakin jo alussa ja tarvitsen jotain nukahtamiseen. Päästäkää minut pois tästä päivästä! Haluaisin jo kotiin, mutta tiedän etten pärjää siellä. Miksi en voi olla tavallinen ja terve kuin siskoni?

Vihaan itseäni. Kerroin sen hoitajalle, joka alkoi taas saman jauhannan vääristyneestä ruumiinkuvasta. Vihaan silti, päivä päivältä enemmän.

Toivon vain, että saisin viiltää. On ollut jo lähellä, että tartun terään. Vetäisin molemmat rannevaltimot auki. Tai ehkä jopa kaulan. Mutta sitä en tee, ihan vain muiden tähden. Tänään en ole itsekäs.

Cry Little Sister

Mulla ei oo omahoitajia vieläkään, vaikka oon ollut täällä jo kolme päivää. Kertaakaan en ole päässyt juttelemaan hoitajan kanssa, kai niillä on liian kiire muiden potilaiden ongelmien kanssa. Oon aika syrjään vetäytyvä, joten muut avoimesti itkevät ja valittavat saavat huomion.

Tekisi mieli viillellä, mutta siihen en kuitenkaan ala. Vaikka kun mun tavarat pengottiin läpi, ei terää löytynyt. Se on mulla piilossa ja odottaa.

Oksentanut oon pari kertaa, mutten ole sanonut siitäkään kenellekään. Tuntuu, että mut ois unohdettu, kun kukaan ei tule juttelemaan. Ryhmäulkoilullekin mut unohdettiin eilen ottaa mukaan. Pääsin kävelylle kuitenkin opiskelijan kanssa myöhemmin, kun valitin. Tuli kuitenkin aika ulkopuolinen

Huonekaverina on sentään vanha tuttu. Me ollaan Himpun kanssa oltu ennenki samassa huoneessa ja vieläpä useampaan kertaan. Ei me silti paljoa toisillemme puhuta. En halua, en jaksa, eikä mun tarviikaan.

Äiti on onneksi käynyt onneksi joka päivä, sille voin purkaa tätä oloani. Vaikka oonkin vaan ilkee ja tiuskin. Eikä mun äidille kuuluisi näitä asioita kertoa, hoitajallehan mun kuuluisi kertoa pahasta olostani. Mutta kun ei ole hoitajia, vaikka osasto onkin niitä täynnä.

Winners And Losers

Kiitos kaikille teille lukijoille, jotka ootte takonu järkeä mun päähän. Ei mun tilanteessa voi tehdä kuin elämäntapamuutoksen, muuten tää tie vie hautaan. (Vaikka olisiko se vaihtoehto niin paha?)

Oonhan mä jo pidemmän aikaa tienny, ettei tää ikuisesti voi jatkua näin. Silti olen vain raivonnut niille, jotka on osastoa ehdotellut. Kun en minä ole tarpeeksi pieni. Haloo minä, enhän ole ikinä tarpeeksi pieni! Yritänkö olla paras anorektikko? Eihän sellaista olekaan. Olen kokenut nenämahaletkun, pakkohoidon, sisätautiosaston ja kaiken tuon paskan. Mikään ei kuitenkaan tunnu herättävän tarpeeksi. En minä kuole, lallallaa.

Nyt saa silti riittää. Ja minulla on häviäjän olo. Anoreksia päässäni haukkuu minua läskiksi idiootiksi. SIKA SIKA SIKA SIKA. Tänään todistelin kuitenkin lääkärille, että haluan osastolle, että haluan muutoksen elämääni. Tämä lähtee minusta itsestäni, ei kenestäkään muusta. Vaikka ihmiset ympärilläni kyynelsilmin suostuttelevat minua ottamaan osastopaikan vastaan, ei sillä ole merkitystä. Minä itse haluan sinne. (Haluanko?) Olen luovuttaja kun suostuin. Idiootti!

Täytän muutaman kuukauden päästä 20. Mehän sovittiin kauan aikaa sitten, että sen jälkeen tämä on pelkästään säälittävää ruoalla pelleilyä. Muistan vielä tasan tarkkaan, kuinka yhteisellä ulkoilulla puhuimme kerrankin asiaa. Ja minä en ole viime kuukausina edes yrittänyt. Olen epävarma. En edelleenkään usko, että kilot tuovat muassaan elämän. Miksi minä tähän ryhdyn? Joka tapauksessa: lihotuslaitos, täältä tullaan heti huomenaamuna aamupalalle.

The 12th Day

Perjantaina oli taas visiitti Haartmanin päivystykseen. Polilta olin taas kipittänyt labraan verikokeisiin kontrollikäynnille. Labratätejä oli taas kaksi tökkimässä neuloilla ennen kun saivat vihdoin kämmenselästä yhden putkilollisen verta.

Sen jälkeen pääsin kuitenkin äidin kanssa kasvohoitoon hemmoteltavaksi. Puhelimeen oli tuon noin tunnin kestävän hoidon aikana tullut kahdeksan puhelua. Soitin sitten hoitajalleni takaisin, joka sanoi, että taas olisi edessä reissu sairaalaan. En olisi mennyt, jos äiti ei olisi väkisin minua sinne raahannut. Kaiken lisäksi reissu oli mielestäni täysin turha, pelkkää odottelua ja neuloilla pistelyä.

Viikonlopun olen nysvännyt vain kotona. En ole jaksanut nähdä ketään, poistunut kotoakin vain ruokakauppaan ja ulkoiluttamaan koiraa. Pitäisi ryhdistäytyä, mutta kun ei vain jaksa. Tai oikeammin: ei kiinnosta. Ahdistaa, kun en ole liikkunut, joten olen iltaisin vetänyt taas omaa jumppaa. Tästäkin tavasta luulin jo päässeeni eroon.

Huomenna olisi aika lääkärille. Mistäköhän puhutaan? Jos vaikkapa taas osastosta.

One Way Or The Other

Perhetapaaminen. Suurimmaksi osaksi keskustelu oli sitä, että "kun menet osastolle". Annoin puolien puheista valua ohi korvien. En kuulemma ole ikinä näyttänyt näin väsyneeltä. Ei mua väsyttänyt, ei vain kiinnostanut mitä perheterapeutti selitti. Näytti se mulle listaakin, jossa olin jonossa osastolle. Vaikka en ole missään välissä sanonut meneväni sinne.

Jäin silti miettimään, että pitäisikö. Riittääkö 37kg osastolle, olenko norsumursuhyljeläski jos suostun sinne tämän painoisena. Saan soittaa lääkärilleni milloin tahansa ja pyytää päästä sisään. "Soitat sitten heti huomenna." Mutta mun veriarvothan korjattiin sisätaudeilla, nyt kaiken pitäisi olla hyvin. En edes tarvitsisi osastoa? Nyt syön kaliumtablettejakin, ei ne arvot enää romahda noin vain.

En vain haluaisi lopettaa laihdutusta ja paisua taas kerran ilmapallon kokoiseksi. Joskus se täytyy, mutta ei vielä.

In The Hospital

Vietinpä sitten viikonlopun sisätautiosastolla.

Perjantaina oli poli, josta suuntasin suoraan labraan verikokeisiin. Yllättäen iltapäivällä tuli lääkäriltä soitto, että on vähän pahanlaatuset arvot ja tarvitsisin sairaalahoitoa. Vähän ärsytti, koska en olisi jaksanut lähteä Haartmaniin tiputukseen, mutta äiti raahasi minut oman terveyskeskuksen kautta kuitenkin sinne.

Odottelua, odottelua, odottelua. Ensin jonotusnumeron kanssa aulassa, sitten, että sairaanhoitaja tulee laittamaan tipan käteen ja lopulta tippapussin tyhjenemisen seurailua. Sain jo tuossa vaiheessa oman _eristys_huoneen, koska valkosoluarvoni olivat niin alhaalla, että oli infektiovaara. Minut laitettiin myös kiinni sydänmonitoriin rytmihäiriöiden tarkkailua varten ja otettiin sydänfilmi, jossa ei kuitenkaan ollut poikkeavuuksia. Vanha johtumishäiriökin on näköjään hävinnyt.

Äiti istui seuranani koko ajan. Minulle tuotiin sairaalapyjama, jossa hengailin lopulta koko viikonlopun maanantaihin asti. Kello tikitti jo yli yhdeksää illalla, kun lääkäri tuli sanomaan, että ei tästä kotiin lähdetäkään, vaan että minulle on varattu paikka osasto kakkoselta. Koko iltapäivän aikana olin syönyt vain yhden omenan, eikä osastollakaan tarjottu enää iltapalaa. Vanhemmat lähtivät kotiin ja minä jäin koneisiin kytkettynä nukkumaan olettaen, että aamulla pääsisin kotiin.

Seuraavan päivän iltapäivällä minulle kuitenkin kerrottiin, että vaihdan osastoa. Sydäntarkkailua en enää tarvinnut, joten pääsin irti monitorista ja matkasin hissillä ylimpään kerrokseen uudelle osastolle. Siellä vietin tylsistymiseen asti aikaa maanantai-iltapäivään asti. Verikokeet otettiin joka aamu (eikä ne tädit ikinä meinaa saada musta verta, kyynertaipeet on mustelmilla ja sormenpäät rei'illä) ja olin kaliumtipassa eiliseen asti. Tänään sain suonensisäisesti vain b-vitamiinia.

Ruokailut osastolla eivät oikein sujuneet. Syömismääriäni vahdittiin tarkastamalla ruoan jälkeen paljonko lautaselta on kadonnut, mutta minä viisaana kippasin ruokia huoneen vessaan. Ensimmäisenä päivänä söin ja kävin oksentamassa, mutta sitten tajusin, ettei ruoan tarvitse kulkea edes vatsan kautta, vaan voin kipata ruoat suoraan lautaselta vessanpönttöön. Söin kuitenkin aina salaatin ja maistelin ruokaa vähän, mutta suurin osa päätyi muualle kuin vatsaani.

Minulle olisi varattu paikka tutulle syömishäiriöosastolle neloselle, mutta kieltäydyin ja lähdin mieluummin kotiin. Enkä ole varmaan ikinä ollut näin iloinen kotiinpääsystä!

Ja apua, huomasin just juotuani koko mukillisen, että joku oli kaatanu mun teehen sokeria. Panic!

Don't Tell Me

Mihin nämä päivät vain katoavat? Tuntuu, etten ole tehnyt mitään, enkä kyllä olekaan. Ainiin, kyllähän sitä on käyty nyt idässä! Mun Helsinki kun ulottuu yleensä vaan sinne, minne ratikalla pääsee. Käytiin rakkaan äidillä _syömässä_ ja oltiin yötä.

Pelastettiin pari juoppoa. Opastettiin mies kolmen litran viru valgee -pullon kanssa Porvoon bussiin, lahjotettiin tupakka sitä tarvitsevalle ja paettiin metrossa haisevaa spugea, joka tuli kyselemään, että "Mitä kulttuuria te tytöt edustatte kun pukeudutte noin värikkäästi?"

Eilen oltiin juhlimassa, vaikka mun osalta se jäi aika lyhyeen. Ei ollut yhtään fiilistä, joten lähdin jo yhden aikaan kotiin. Aloteltiin rakkaalla ja jo siellä inisin, että ei tästä tuu mitään. Meinasin jättää koko illan väliin ja murehtia vain yksinäni, mutta ei se ois ollu reilua tota toista kohtaan. Vedin sitten ykkösellä alas pari siideriä ja istuin sohvalla ja odotin humalaa. Kyllä se olo väliaikaisesti paranikin, mutta baarissa olisi pitänyt jaksaa tanssia, eikä se oo oikeen mun juttu.

Kävin aamulla vaa'alla, paino oli noussut. Eipä ihmetyttänyt, kun tuli eilen kiskottua niitä kaloreita nesteen muodossa. Ahdistaa ja tänään olenkin oksentanut kaiken mitä olen alas saanut.