Aamu ei alkanu hyvin, ei ollenkaan. Mun omahoitaja sh-polilta soitti ja kertoi että lopettaa siellä. Sovittiin viimeinen aika parin viikon päähän. Tuli aika surku fiilis, koska olen käynyt hänen luonaan siitä lähtien kun täytin 18 (ulosheittoa ja parin kuukauden mittaisia osastojaksoja lukuunottamatta). Aluks se oli pelkkää valehtelua syömisistä ja tankkaamista, mutta kyllä reilun kolmen vuoden aikana oppii luottamaan ja jossain välissä polikäynneistä tuli viikon kohokohta kun pääs purkamaan päätään.
Tänään oli aika Ulfåsaan toiselle hoitajalle, jota oon nähny muutaman viikon ajan, oli osastollakin pariin kertaan mun hoitoryhmässä, ja jota nyt sit tapaan tästä lähtien.
Bussipysäkillä huomasin unohtaneeni matkakortin kotiin, mutta lompakosta onneksi löytyi kolikoita lastenlippuun. (Khehe!) Tuijotin koko matkan lasittunein silmin ikkunasta, pidättelin itkua ja mietin mikä mua vaivaa, koska eilen kaikki tuntui olevan todella hyvin.
Viime punnituksesta oli tullut kilo lisää. 40kg:n raja rikki ja pisti melkeen itkuks. Ei mulla paljon muuta jäänyt tosta tapaamisesta mieleen, paitsi että mut vielä kiskotaan tästä anoreksiahelvetistä ylös. Kaiken oon jo saavuttanut, paitsi kuoleman. Huomasin miettiväni, että siinä on seuraava etappi jota tavoitella. Ja pitäis korjata kamera.
Kun pääsin ulos, tulivat kyyneleet. Jos mulla ois ollu terä, oisin viiltänyt. Bussimatkan mä seisoin ja päätin, etten syö enää ikinä. Tässä mä kuitenkin mussutan pastaa, joten se siitä.
"Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mue ees oo
Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irit saa"
2013/08/28
2013/08/23
Like A Rat Does Cheese
Vajaa puoli vuotta sitten olin vielä tarkkojen kellonaikojen ja turvaruokien orja. Suutuin jos joku ehdotti minulle aamupalaksi muuta kuin puuroa ja omenan. Leipää, rahkaa tai banaani? No way. Aina piti saada samat ruoat päivästä toiseen.
Ja nää mun lounaatkin yksin ollessani.. Keitetty kokonainen parsakaali, pari maissintähkää, tomaatti-soijarouhe-oregaano-soossia tai wok-vihanneksia. Ja ne muka maistu niiiiiiiin hyvältä. Olin vielä ylpee ittestäni kun olin saanut syötyä vatsani täyteen. Juu, alle 200kcal, syytä olla ylpee kun toi ei riitä ees laihduttajalle saati jos pitäis painoa nostaa. Että ihminen voi olla tyhmä. "Mä voin illal sit syödä pari karkkii ku oon kituuttanu koko päivän paril omenal ja viilillä."
Valitsin kaupassa välipalaks mieluummin purkillisen herkkusieniä kuin jäätelön, koska jätski pitää syödä nopeesti ja herkkiksistä saa nautiskella pikään. (Ettei VAAN ois ollu kalorit, jotka vaikutti?) Sitten laskin minuutteja, että saan avata kyseisen purkin. Eikä tullut kysymykseenkään, että ruoan ois voinu syödä muutamassa minuutissa, ei, siihen piti käyttää ainakin puoli tuntia. Jos ei ollut aikaa, oli hyvä tekosyy skipata ateria kokonaan.
Ja jos antoi muiden tehdä ruokaa tai käydä kaupassa.
"Ei ei, älä ota sitä täysrasvasta juustoa."
"Mä en syö, jos toi ruokakerma on yli 4prosenttista."
"Ei niitä vihanneksia oo pakko friteeraa siin öljyssä, ei ne pala!"
"Tää rasvaton on paljon parempaa!"
"Onhan se varmasti lightia?!"
Edelleen mä näitä päässäni pyörittelen, mutten viitsi enää mainita ääneen. Se ois vaan voitto anoreksialle.
Mitä kaikkea syömishäiriö on saanut teidät uskomaan?
Ja nää mun lounaatkin yksin ollessani.. Keitetty kokonainen parsakaali, pari maissintähkää, tomaatti-soijarouhe-oregaano-soossia tai wok-vihanneksia. Ja ne muka maistu niiiiiiiin hyvältä. Olin vielä ylpee ittestäni kun olin saanut syötyä vatsani täyteen. Juu, alle 200kcal, syytä olla ylpee kun toi ei riitä ees laihduttajalle saati jos pitäis painoa nostaa. Että ihminen voi olla tyhmä. "Mä voin illal sit syödä pari karkkii ku oon kituuttanu koko päivän paril omenal ja viilillä."
Valitsin kaupassa välipalaks mieluummin purkillisen herkkusieniä kuin jäätelön, koska jätski pitää syödä nopeesti ja herkkiksistä saa nautiskella pikään. (Ettei VAAN ois ollu kalorit, jotka vaikutti?) Sitten laskin minuutteja, että saan avata kyseisen purkin. Eikä tullut kysymykseenkään, että ruoan ois voinu syödä muutamassa minuutissa, ei, siihen piti käyttää ainakin puoli tuntia. Jos ei ollut aikaa, oli hyvä tekosyy skipata ateria kokonaan.
Ja jos antoi muiden tehdä ruokaa tai käydä kaupassa.
"Ei ei, älä ota sitä täysrasvasta juustoa."
"Mä en syö, jos toi ruokakerma on yli 4prosenttista."
"Ei niitä vihanneksia oo pakko friteeraa siin öljyssä, ei ne pala!"
"Tää rasvaton on paljon parempaa!"
"Onhan se varmasti lightia?!"
Edelleen mä näitä päässäni pyörittelen, mutten viitsi enää mainita ääneen. Se ois vaan voitto anoreksialle.
Mitä kaikkea syömishäiriö on saanut teidät uskomaan?
2013/08/18
Tear Drops
Tällanen hajotus on tullut viimeksi osastolla. Kun syynä on pelkästään syömisen ja painon nousun tuoma ahdistus. Tunnen itteni niin avuttomaks kun tiedän etten voi mitenkään kompensoida, viiltää tai vetää päätä täyteen.
Pari kiloa, ei pitäisi tuntua paljolta? Mutta kun se ei riitä, tarviin reilusti yli kymmenen. Osaan järkeillä, että tarviin jokaisen kilon, mutta tunnepuoli..
Mä en saa tätä itkua loppumaan. Haluun tarvittavaa, sitä mut on osastolla opetettu pyytämään. Mulla vaan ei oo enää taikanappeja, jotka lievittää ahdistusta. Omaa tyhmyyttäni käytin niitä väärin, eikä uutta reseptiä enää määrätä. Tai keskusteluapua! Mistä mä löydän ketään jolle voin puhua? Mun on selvittävä yksin ahdistuksesta, jota en kestänyt edes osastolla.
Ajattelin olevani vahva, puskevani ahdistuksen läpi tahdonvoimalla. Nyt mua pelottaa kun muistan nää olot, jotka painon nousu tuo tullessaan. Johon kaikki aina ennen kaatui. Ja tällä kertaa saan selvitä pelkän viikottaisen terapian ja parin viikon välisten sh-politapaamisten tuella ympärivuorokautisen valvonnan sijaan.
Kyl mä selviin, tää vaan on v*tun paljon vaikeempaa kun muistin. Ja kyyneleetkin loppuu viimeistään kun ei enää jaksa.
Pari kiloa, ei pitäisi tuntua paljolta? Mutta kun se ei riitä, tarviin reilusti yli kymmenen. Osaan järkeillä, että tarviin jokaisen kilon, mutta tunnepuoli..
Mä en saa tätä itkua loppumaan. Haluun tarvittavaa, sitä mut on osastolla opetettu pyytämään. Mulla vaan ei oo enää taikanappeja, jotka lievittää ahdistusta. Omaa tyhmyyttäni käytin niitä väärin, eikä uutta reseptiä enää määrätä. Tai keskusteluapua! Mistä mä löydän ketään jolle voin puhua? Mun on selvittävä yksin ahdistuksesta, jota en kestänyt edes osastolla.
Ajattelin olevani vahva, puskevani ahdistuksen läpi tahdonvoimalla. Nyt mua pelottaa kun muistan nää olot, jotka painon nousu tuo tullessaan. Johon kaikki aina ennen kaatui. Ja tällä kertaa saan selvitä pelkän viikottaisen terapian ja parin viikon välisten sh-politapaamisten tuella ympärivuorokautisen valvonnan sijaan.
Kyl mä selviin, tää vaan on v*tun paljon vaikeempaa kun muistin. Ja kyyneleetkin loppuu viimeistään kun ei enää jaksa.
2013/08/15
This, That And The Other
Tuudittaudun tunteeseen, että kaikki on hyvin kun olen pari päivää saanut syötyä kunnolla. Ai niin, mihin ne ruokailut tänään jäi? Noo, syön sitten illalla enemmän. Vai syönkö? Eihän tommonen possu ruokaa tarvii, kilojakin varmasti tullut oikein kivasti viime päivinä.
Ahdistus on jatkuvaa, ei mitenkään lamauttavaa, mutta se muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Kun tajuaa että Subwayn leipä on syötävä kokonaan, vaikka tuntia aiemmin söin välipalaa. Kun lasagnen päälle raastetaan paksu juustokerros. Kun katselee rasvaisia makaroneja lautasella. Kun poimii haarukalla viimeisiä mozzarelloja lounassalaatista. Kun kalorilaskuri raksuttaa päässä, eikä sitä saa hiljennettyä. Enkä mä näistä puhu, hymyilen vaan ja sanon että kaikki on hyvin.
Oon alkanu tarkkailla ajatuksiani ja tunnustella fiiliksiä. Mietin jatkuvasti jotain, kun ennen yritin työntää ajatukset sivuun ja tukahduttaa ne. Mistä ahdistus tulee, miten järkeilen sen pois tai yritän vain kestää. Terapiassa saa sitten purkaa ja pohtia lisää. Sovittiin, että aloitan vaakalakon ja nyt en ole käynyt vaa'alla viikkoon, vaikka haluaisin tietää lukeman...
Huomaan yhtäkkiä, että oon aika poikki. Henkisesti. Mulla ei ole ollut omaa aikaa kunnolla yli viikkoon ja kaipaan välillä rauhallista yksinoleilua. Kun jotenkin se menee aina siihen, että toisten seurassa on pakko miellyttää muita. "Mitäköhän toi nyt haluaa ja miettii ja kehtaanko ehdottaa sitä ja tätä? Jos sanon oman mielipiteeni, se varmaan suuttuu ja pettyy. Kauhee kun mä oon itsekäs."
Mut nyt vähän piristystä päivään ja koiran kanssa ulkoilemaan :)
Ahdistus on jatkuvaa, ei mitenkään lamauttavaa, mutta se muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Kun tajuaa että Subwayn leipä on syötävä kokonaan, vaikka tuntia aiemmin söin välipalaa. Kun lasagnen päälle raastetaan paksu juustokerros. Kun katselee rasvaisia makaroneja lautasella. Kun poimii haarukalla viimeisiä mozzarelloja lounassalaatista. Kun kalorilaskuri raksuttaa päässä, eikä sitä saa hiljennettyä. Enkä mä näistä puhu, hymyilen vaan ja sanon että kaikki on hyvin.
Oon alkanu tarkkailla ajatuksiani ja tunnustella fiiliksiä. Mietin jatkuvasti jotain, kun ennen yritin työntää ajatukset sivuun ja tukahduttaa ne. Mistä ahdistus tulee, miten järkeilen sen pois tai yritän vain kestää. Terapiassa saa sitten purkaa ja pohtia lisää. Sovittiin, että aloitan vaakalakon ja nyt en ole käynyt vaa'alla viikkoon, vaikka haluaisin tietää lukeman...
Huomaan yhtäkkiä, että oon aika poikki. Henkisesti. Mulla ei ole ollut omaa aikaa kunnolla yli viikkoon ja kaipaan välillä rauhallista yksinoleilua. Kun jotenkin se menee aina siihen, että toisten seurassa on pakko miellyttää muita. "Mitäköhän toi nyt haluaa ja miettii ja kehtaanko ehdottaa sitä ja tätä? Jos sanon oman mielipiteeni, se varmaan suuttuu ja pettyy. Kauhee kun mä oon itsekäs."
Mut nyt vähän piristystä päivään ja koiran kanssa ulkoilemaan :)
2013/08/08
Nothing Is Enough
Kadun kun kirjotan aiheesta tänne, mutta antaa mennä nyt.
Oon saanu aina välillä teksteihini kommentteja: "Sulle mikään ruokamäärä ei oo liikaa" tai "voit rauhassa syödä niin paljon kun jaksat". Olisipa asia oikeastikin noin.
Viime aikoina on nimittäin taas buliminen vaihe kytkeytynyt päälle. En mä aina elä missään prinsessamaisessa anoreksiakuplassani, johon kuuluu pelkkää kurkkua ja vettä. Ei, mä voisin syödä koko jääkaapin tyhjäksi kerralla. Terapeutti kuitenkin lohdutteli, että jotkut parantuu bulimian kautta. Mutta mielessä kaihertaa pelko, entä jos tää jääkin päälle? Tunnen toisinaan, ettei mulla ole mitään kontrollia. Ja se on näiden vuosien jälkeen pahin mitä voi tapahtua.
Joku yö näin unta, että mulla oli kaks suklaapatukkaa. Heräsin ja olin valmis ahmimaan oksentamaan ne. Se helpotus kun ei tarvinnutkaan nousta syömään niitä, vaan sain jatkaa uniani!
Ruokailut muiden kanssa sujuu, mutta itselleni en osaa asettaa rajoja. Pelkään syödä, koska en osaa lopettaa. (paitsi jos tiedän, etten pääse / kehtaa mennä oksentamaan) Kun muita ei ole kotona, ei tähän ole mitään estettä. Päätän syödä leivän, hups, se kääntyy viideksi. Yhestä suklaapalasta tuli kaksi levyllistä. Eihän tällaisia määriä voi pitää sisällä? Huomaan, että peli on menetetty, joten ajatukset kääntyy siihen miksi en söisi vielä lisää..
Joku neuvoo, että älä marssi kauppaan ostamaan niitä saatanan mättöjä. Mutta kun mulla ei ole tahdonlujuutta siihen! Kassalla mua hävettää, ihan varmasti joku näkee mun läpi.
Onneks tää ei oo jokapäiväistä, mutta h*lvetin kuluttavaa silti. Itseviha, pettymyksen tunne. En mä tällä tavalla halunnu painoa nostaa, vaan nauttimalla hyvästä ruoasta. Miksi aikoinani olin niin tyhmä, että opettelin oksentamaan?! Nyt se kääntyy mua vastaan "syö vaan kun voit kuitenkin hankkiutua siitä eroon".
Mikä teitä on auttanut pääsemään eroon ahmimiskohtauksista? Ateriasuunnitelma ja täsmäsyöminen, tuntuu että ne on yhtä tyhjän kanssa kun keho huutaa lisää ravintoa vaikka söisi kuinka :(
Oon saanu aina välillä teksteihini kommentteja: "Sulle mikään ruokamäärä ei oo liikaa" tai "voit rauhassa syödä niin paljon kun jaksat". Olisipa asia oikeastikin noin.
Viime aikoina on nimittäin taas buliminen vaihe kytkeytynyt päälle. En mä aina elä missään prinsessamaisessa anoreksiakuplassani, johon kuuluu pelkkää kurkkua ja vettä. Ei, mä voisin syödä koko jääkaapin tyhjäksi kerralla. Terapeutti kuitenkin lohdutteli, että jotkut parantuu bulimian kautta. Mutta mielessä kaihertaa pelko, entä jos tää jääkin päälle? Tunnen toisinaan, ettei mulla ole mitään kontrollia. Ja se on näiden vuosien jälkeen pahin mitä voi tapahtua.
Joku yö näin unta, että mulla oli kaks suklaapatukkaa. Heräsin ja olin valmis ahmimaan oksentamaan ne. Se helpotus kun ei tarvinnutkaan nousta syömään niitä, vaan sain jatkaa uniani!
Ruokailut muiden kanssa sujuu, mutta itselleni en osaa asettaa rajoja. Pelkään syödä, koska en osaa lopettaa. (paitsi jos tiedän, etten pääse / kehtaa mennä oksentamaan) Kun muita ei ole kotona, ei tähän ole mitään estettä. Päätän syödä leivän, hups, se kääntyy viideksi. Yhestä suklaapalasta tuli kaksi levyllistä. Eihän tällaisia määriä voi pitää sisällä? Huomaan, että peli on menetetty, joten ajatukset kääntyy siihen miksi en söisi vielä lisää..
Joku neuvoo, että älä marssi kauppaan ostamaan niitä saatanan mättöjä. Mutta kun mulla ei ole tahdonlujuutta siihen! Kassalla mua hävettää, ihan varmasti joku näkee mun läpi.
Onneks tää ei oo jokapäiväistä, mutta h*lvetin kuluttavaa silti. Itseviha, pettymyksen tunne. En mä tällä tavalla halunnu painoa nostaa, vaan nauttimalla hyvästä ruoasta. Miksi aikoinani olin niin tyhmä, että opettelin oksentamaan?! Nyt se kääntyy mua vastaan "syö vaan kun voit kuitenkin hankkiutua siitä eroon".
Mikä teitä on auttanut pääsemään eroon ahmimiskohtauksista? Ateriasuunnitelma ja täsmäsyöminen, tuntuu että ne on yhtä tyhjän kanssa kun keho huutaa lisää ravintoa vaikka söisi kuinka :(
2013/08/05
On The Road
Tuntuu, että oon ollut koko ajan liikenteessä. Rankkaa, kun en oo tottunut jatkuvaan ohjelmaan ja sosialisointiin, mutta en kyllä yhtään valita!
Perjantaina oltiin grillaamassa Espoossa. Maissia, tofua, kesäkurpitsaa, halloum-juustoa, punajuurta ja ties mitä kaikkea. Söin aivan liikaa, mutta se ei sentään estänyt lähtemästä vielä baariin. En oo ikinä ennen ollu liikenteessä pelkällä jätkäporukalla, oli hauskaa! Lauantaiaamun olot oli lagiset, mutta lähettiin silti ajamaan mökille Huittisiin. Kuuma auto, hyvää seuraa ja musaa, taukopaikkoja. Saunomista, tikkaa, marjoja, aurinkoa, hyttysenpuremia, kortin peluuta... Eli aika perus! Ja voi kun noi reissusyömiset seurais vielä kotiinkin.
Yhtenä päivänä syön pelkkiä kasviksia, toisena mitä tahansa hyvällä omalla tunnolla ja kolmantena oksennan kaiken mitä suuhuni pistän. "Onko tää terveellistä ja monipuolista? Likaa rasvaasokeriahiilihydraatteja." "Ihan sama, kunhan saan tarpeeks kaloreita." Miks ajatukset vaihtelee koko ajan? Pääasia kai kuitenkin, että paino oli tänään polilla +400g. Puhuttiin kuitenkin, että voisi olla hyvä ottaa taas ateriasuunnitelma käyttöön ja samaa mieltä oli viimeksi myös terapeutti.
Huomenna lähden isovanhemmille muutamaksi päiväksi kyläilemään. Tykkään olla siellä ja välillä oonkin lähtenyt sinne maailmaa pakoon. Turvapaikka. Ihanaa kun ruoat tulee valmiina pöytään ja itse ei tarvitse stressata mistään. Rentoa jutustelua, palapelien kokoamista, lukemista ja rauhallisia kävelylenkkejä. Unohtamattakaan karviaispensaita, jotka odottaa poimijaansa!
Mä tässä ryhdyn pakkailemaan, joten hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :)
Perjantaina oltiin grillaamassa Espoossa. Maissia, tofua, kesäkurpitsaa, halloum-juustoa, punajuurta ja ties mitä kaikkea. Söin aivan liikaa, mutta se ei sentään estänyt lähtemästä vielä baariin. En oo ikinä ennen ollu liikenteessä pelkällä jätkäporukalla, oli hauskaa! Lauantaiaamun olot oli lagiset, mutta lähettiin silti ajamaan mökille Huittisiin. Kuuma auto, hyvää seuraa ja musaa, taukopaikkoja. Saunomista, tikkaa, marjoja, aurinkoa, hyttysenpuremia, kortin peluuta... Eli aika perus! Ja voi kun noi reissusyömiset seurais vielä kotiinkin.
Yhtenä päivänä syön pelkkiä kasviksia, toisena mitä tahansa hyvällä omalla tunnolla ja kolmantena oksennan kaiken mitä suuhuni pistän. "Onko tää terveellistä ja monipuolista? Likaa rasvaasokeriahiilihydraatteja." "Ihan sama, kunhan saan tarpeeks kaloreita." Miks ajatukset vaihtelee koko ajan? Pääasia kai kuitenkin, että paino oli tänään polilla +400g. Puhuttiin kuitenkin, että voisi olla hyvä ottaa taas ateriasuunnitelma käyttöön ja samaa mieltä oli viimeksi myös terapeutti.
Huomenna lähden isovanhemmille muutamaksi päiväksi kyläilemään. Tykkään olla siellä ja välillä oonkin lähtenyt sinne maailmaa pakoon. Turvapaikka. Ihanaa kun ruoat tulee valmiina pöytään ja itse ei tarvitse stressata mistään. Rentoa jutustelua, palapelien kokoamista, lukemista ja rauhallisia kävelylenkkejä. Unohtamattakaan karviaispensaita, jotka odottaa poimijaansa!
Mä tässä ryhdyn pakkailemaan, joten hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :)
2013/08/01
Midnight Thoughts
Mä oon viime viikkoina miettiny mitä kaikkea mä oonkaan kevään aikana kuunnellut ja mihin uskonut. Miks mulla menee nyt paremmin ilman tota ihmistä ja kuinka se edelleen - varmaan huomaamattaan - satuttaa, saa mut voimaan huonommin.
Kun toiselta on mennyt usko mun parantumiseen, kun tätä sairastamista on jatkunut jo niin monta vuotta, että on alettu puhua kroonistumisesta. Ei, se ei tsemppaa yhtään. Mä aloin itekin pikkuhiljaa vaipua siihen ajatukseen, että tästä ei tule mitään, että mä tosiaan olen anorektikko koko loppuelämäni. Jos koin edistyneeni jossain, se lytättiin, joten vaivuin taas samaan vanhaan turtuneisuuteen. Mulle sanottiin, etten mä pysty mihinkään: en elämään, parisuhteeseen, matkustamiseen, hauskanpitoon tai juhlimiseen, joten mä en ees yrittänyt. Aluks kyllä, mutta sitten mä luovutin. Enkä mä kuunnellu enää muita, koska sä tunsit mut parhaiten. Eristäydyin omaan sairaaseen kuplaani ja tein oloni niin kurjaks kun mahdollista.
Nyt mä oon kuitenkin saanut ihan erilaisen kuvan maailmasta. Ei tän tarvitse olla jatkuvaa paskaa, mä voin tehdä asioita jo nyt! Ja vielä enemmän sitten kun oon paremmassa kunnossa. Saan kuulla kannustuksia entisen mitätöimisen sijaan kun uskallan ylittää rajani, ja se tekee mut iloiseksi. Jos joku sanoo, että minä pystyn tähän, haluan näyttää että olen myös sen arvoinen. Kun itseltäni menee usko, kun tulee päiviä jolloin näen pelkkää harmaata, sinä kuiskaat korvaani, että uskot minuun, että olen vahva. Ja sitä mä hoen mielessäni.
Mua raastaa tuottaa pettymyksiä, kun en pääsekään eteenpäin vaikka kuinka haluisin. Vaikka tää onkin mun oma taistelu ja mun pitäis tehä kaikki itseni vuoksi, on tässä vaiheessa vielä helpompaa parantua muiden takia. Joten mä yritän jatkaa.
PS. Menkat :-----O
Kun toiselta on mennyt usko mun parantumiseen, kun tätä sairastamista on jatkunut jo niin monta vuotta, että on alettu puhua kroonistumisesta. Ei, se ei tsemppaa yhtään. Mä aloin itekin pikkuhiljaa vaipua siihen ajatukseen, että tästä ei tule mitään, että mä tosiaan olen anorektikko koko loppuelämäni. Jos koin edistyneeni jossain, se lytättiin, joten vaivuin taas samaan vanhaan turtuneisuuteen. Mulle sanottiin, etten mä pysty mihinkään: en elämään, parisuhteeseen, matkustamiseen, hauskanpitoon tai juhlimiseen, joten mä en ees yrittänyt. Aluks kyllä, mutta sitten mä luovutin. Enkä mä kuunnellu enää muita, koska sä tunsit mut parhaiten. Eristäydyin omaan sairaaseen kuplaani ja tein oloni niin kurjaks kun mahdollista.
Nyt mä oon kuitenkin saanut ihan erilaisen kuvan maailmasta. Ei tän tarvitse olla jatkuvaa paskaa, mä voin tehdä asioita jo nyt! Ja vielä enemmän sitten kun oon paremmassa kunnossa. Saan kuulla kannustuksia entisen mitätöimisen sijaan kun uskallan ylittää rajani, ja se tekee mut iloiseksi. Jos joku sanoo, että minä pystyn tähän, haluan näyttää että olen myös sen arvoinen. Kun itseltäni menee usko, kun tulee päiviä jolloin näen pelkkää harmaata, sinä kuiskaat korvaani, että uskot minuun, että olen vahva. Ja sitä mä hoen mielessäni.
Mua raastaa tuottaa pettymyksiä, kun en pääsekään eteenpäin vaikka kuinka haluisin. Vaikka tää onkin mun oma taistelu ja mun pitäis tehä kaikki itseni vuoksi, on tässä vaiheessa vielä helpompaa parantua muiden takia. Joten mä yritän jatkaa.
PS. Menkat :-----O
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)