Milano!

Vietin pidennetyn viikonlopun, oikeastaan vajaat viisi päivää, Italiassa perheen kanssa. Vanhempi pikkusiskoni on ollut koko syksyn kauppakorkean vaihdossa Milanossa ja vanhemmatkin ovat reissanneet ympäri Italiaa jo useamman viikon. Lennettiin sitten toisen pikkusiskon kanssa viime viikon lopulla Milanoon.

Lentomme lähti perjantaiaamuna jo ennen kahdeksaa ja Helsinki-Vantaan kentällä maisema oli kuin Finnairin mainoksesta kiitos lumen ja kauniin auringonnousun. Perillä jouduttiin jonkin aikaa odottamaan lentokentällä vanhempien saapumista, mutta aikamme kuluksi juotiin cappuccinot. Itse en oikein ole kahvin ystävä ja juon mieluummin teetä, mutta tuo oli oikeasti hyvää. Myöhemmin matkan aikana kokeilin vielä muiden seuraksi illallisen ja jälkiruoan päälle "tavallista" kahvia - kun kerran Italiassa oltiin - eli ilmeisesti espressoa, mutta oli niin hirveää tököttiä, että kerta jäi siihen yhteen.

Lauantaina ajettiin Comoon, josta jatkettiin ruokalun vielä mutkittelevaa tietä Bellagioon. Maisemat olivat aika upeita, kun Αlpit näkyivät järven taustalla.

Maanantaina käytiin Duomolla sekä katedraalin sisällä että katolla. Oltiin edellisenä päivänä oltu shoippailemassa ja kauhisteltu, kuinka turistijono katedraalin sisään kiersi melkein koko edessä olevan aukion, mutta arkipäivänä päästiin onneksi sisään sen enempiä jonottelematta.

sisaruskuva

Sunnuntaista isänpäivää me ei juhlittu oikeastaan ollenkaan, sillä isillä oli synttärit heti perään maanantaina. Käytiin illalla ravintolassa syömässä pitkän kaavan mukaan alkuruoista jälkiruokiin.

Mä olin etukäteen päättänyt, että syön loman aikana ainakin yhden aidon italialaisen pitsan, joten tilaisuuksien loppuessa kyseinen päätös oli toteutettava viimeisenä iltana. Juustoja alkupalaksi, sienipitsa pääruoaksi ja tiramisua jälkkäriksi. Välillä saa olla ähkyssä.

Kotiolot muuttoineen varjostivat matkaa jonkin verran, joten palasin Suomeen ihan mielelläni. Vieläkin on suuri osa banaanilaatikoista ja jätesäkeistä purkamatta, mutta eiköhän tavarat pikku hiljaa löydä oman paikkansa.

Ihanaa viikonloppua kaikille! :)

Muuttopuuhissa

Kello on päälle yksi yöllä ja mun piti saada tästä muuttorumbasta hetken hengähdystauko, joten tulin kirjoittelemaan.

Ensinnäkin: miksen ikinä osaa tehdä mitään ajoissa? Olen tiennyt jo useamman viikon, että nykyinen asumisyksikkö joutuu lopettamaan ja muutto on edessä. Sain onneksi hankittua itselleni uuden asunnon, mutta vasta tänään tiistaina olen alkanut edes miettiä tavaroiden keräämistä kasaan. Mun pitäisi saada pakattua huomiseen (ööh, eli aamuun) mennessä, jotta saadaan ohjaajan kanssa vietyä kamat uuteen asuntoon. Jotain pientä, kuten aamupalatarvikkeet ja lakanat saa vielä jäädä, sillä päätin että vietän vielä keskiviikon ja torstain välisen yön yksikössä.

kaapista pöydälle, pöydältä banaanilaatikkoon

Olen myös tiennyt parin päivän päästä koittavasta Italian-matkasta jo ties kuinka kauan, mutta sinnekin aloin pakata vasta tänään. Lähden perjantaiaamuna nuoremman pikkusiskoni kanssa neljäksi päiväksi Milanoon, missä toinen pikkusiskoni on ollut syksyn vaihdossa. Vanhempanikin ovat olleet Italiassa jo useamman viikon, joten kiva nähdä pitkästä aikaa taas heitäkin (ja viettää isänpäivä ulkomailla). Soittelin illalla äidin kanssa, ja hän sanoi, että kannattaa ottaa talvitakki mukaan. Viikonlopulle Milanoon on ennustettu ~10°C, joten Suomen pakkasten jälkeen talvivaatteet tuntuvat hieman liioittelulta.

Jotenkin mun on vaikea hahmottaa aikaa paria päivää pidemmälle. En ole uskaltanut ajatella tulevaisuutta tai edes asiaa, että asumisyksikön päivittäinen tuki loppuu ja kohta olen yksin uudessa yksiössäni ilman, että masennuksen iskiessä kukaan pakottaa tiskaamaan, siivoamaan, tai edes nousemaan sängystä. Puhumattakaan siitä, että joudun luopumaan ihmisestä, jota olen nähnyt melkein päivittäin ja johon olen uskaltanut luottaa.

Ja takaisin pakkaamiseen: sain äsken useamman tunnin vaatekriiseilyn jälkeen vihdoin päätettyä mitä otan Italiaan mukaan, joten kohta taidan mennä tunkemaan vaatekaapin loppua sisältöä jätesäkkeihin. Toisaalta alkaa väsyttää niin paljon, että vois ehkä nukkua pari tuntia ennen sitä...

Lost but found motivation

Vaikka reilun viikon päästä olisi muutto eikä uudesta asunnosta vielä tietoakaan, olen olosuhteisiin nähden ihmeen rauhallinen. Osasyy on varmasti se, etten oikein osaa ajatella tulevaisuutta paria päivää pidemmälle. Tällä hetkellä kaikki keskittyminen menee päivän suunnitteluun ruokailuiden ympärille ja painon noususta johtuvan ahdistuksen käsittelyyn.

Pääsin muutama viikko sitten hevosen selkään ekaa kertaa melkein kahdeksaan vuoteen, kun lähdin ohjaajani mukaan tallille katsomaan hänen vuokristaan. En ollut osannut varautua että itsekin pääsen ratsaille, mutta tein muutamia voltteja ja menin pari kierrosta kevyttä ravia laiskanpuoleisella eestinhevosruunalla ennen kuin kunto loppui ja annoin pitkät ohjat loppukäyntejä varten.

En ole varma, vaikuttiko tämä lyhyt heppailu kuinka paljon taistelutahtooni. Olen täällä blogin puolellakin useasti maininnut kaipaavani ratsastusharrastusta ja nyt kun mietin, niin ensimmäisellä osastojaksollani ainoa motivaationi syömiseen oli. että jos kaikki sujuu, niin saan vastaanottaa kesätyöpaikan alkeisleirillä leiriavustajana. Viikkoa ennen leirin alkua hoitajat kuitenkin naureskelivat, ettei minulla ollut alun perinkään mitään mahdollisuutta päästä lähtemään. Sen jälkeen en jaksanut edes yrittää sillä koin tulleeni huijatuksi ja syömishäiriön pahentuessa katosivat viimeisetkin kiinnostuksen rippeet minkäänlaista harrastamista kohtaan.

Olen parin viime päivän aikana miettinyt myös terveyttäni, jolle en yleensä ole suonut ajatustakaan. Anoreksia on pitänyt alipainoisuutta suuremmassa arvossa, kuin sen aiheuttamia vaurioita. Luusto on osteoporoottinen ja nyt alkavat olla käsillä viimeiset vuodet, kun voin siihen vielä positiivisesti vaikuttaa. Sydänfilmini on jo lähes normaali ja viimeisimmissä verikokeissakin melkein kaikki pitoisuudet olivat viitearvoilla. Hyvään suuntaan ollaan siis menossa ja tällä hetkellä musta tuntuu, että mulla on voimia nostaa painoa vielä ne viimeiset viisi kiloa normaalipainon alarajoille. Tiedän, että se tuskin on biologinen normaalipainoni, mutta ehkä vitosella alkava luku ei olekaan maailmanloppu, kuten olen aina itselleni uskotellut.

PS. Viimeisiä rivejä kirjoittaessani sain puhelun ja mulle luvattiin asunto, jota kävin lauantaina katsomassa :)