2017/11/20

Päivisjakso nro 2

Toinen päiväosastojakso sujui mielestäni huomattavasti paremmin kuin edellinen. Mä olin todella motivoitunut mennessäni osastolle ja pystyin aloittamaan syömisen jo kolme päivää ennen hoitojakson alkua. Paino nousi kahden viikon aikana kuitenkin niin paljon, että nyt taas ahdistaa. Yhtenä tavoitteistani oli olla punnitsematta itseäni, mutta siitä huolimatta ramppasin melkein joka päivä vaa'alla.

Meitä potilaita oli vain neljä ja oltiin kaikki täysi-ikäisiä, joten ei tarvinnut edes jakautua pienryhmiin ja pystyttiin silti käsittelemään jokaisen ongelmia ihan ajan kanssa, eikä vain syömishäiriötä yleisellä tasolla.

Ekan viikon keskiviikkona oli sitten taas ei-jumalauta-pinaattikeittopäivä. Tällä kertaa en onnistunut skippaamaan kananmunaa. En suostunu ottaamaan sitä edes lautaselle, joten tilalle tuli nutri: vaniljan makuinen rangaistusnutri ja kolminkertainen ahdistus. Päivällisen jälkeen hävetti itkeä bussissa, mutten jaksanut kävelläkään pimeässä kotiin.

Mun viikko jäi tosiaan vajaaksi, sillä lähdin jo perjantaiaamuna kohti Kuopiota. Viikonloppuna ei onnistunut noudattaa ateriasuunnitelmaa, koska syötiin melkeen kaikki ateriat ravintolassa ja etukäteen oli vaikea suunnitella, koska molemmat pystyi syömään niin eri määriä kerrallaan. Mä en oikein tiedä, että sujuiko ruokailut hyvin vai huonosti. Syötiin paljon pelkoruokia, kuten karjalanpiirakoita (aamupalaksi) ja jäätelöä, mutta ateriavälit venyivät, eikä vihis ja muutama ranskalainen ehkä kuitenkaan riitä lounaaksi..?

Maanantaina olin niin väsynyt, että nukuin kaikki mahdolliset pätkät ruokailuiden välillä. Viikonlopun syömisten sanoin menneen hyvin, kun en Kuopiossa oksentanut.

Tiistain psykoedukaatio oli sama kuin neljä viikkoa sitten, joten tietopläjäyksen uudelleen kuuntelun sijaan kävin verikokeissa Lastenklinikalla. (Kaikki arvot vihdoin viitealueella!) Oli hiukan hämmentävää odottaa vuoroaan, koska edellisen kerran olen käynyt kyseisessä paikassa alaikäisenä silloin, kun jouduin ekaa kertaa osastolle.

Viikko meni hyvin, sain syötyä kaiken osastolla ja kotonakin ihan kohtalaisesti. Opetin potilastoverille Pokémon GO:n saloja ja sain kaksi kirjaa luettua loppuun. Leivottiin ruoanvalmistusryhmässä hyvää porkkanakakkua, jota olisi voinut ottaa vielä perjantain välipalallakin, mutten uskaltanut. Lähdettiin kotiin halausten ja tsemppausten saattelemana.

Jostain syystä kotona ei ole mennyt ollenkaan niin kuin suunnittelin. En ole avannut maapähkinävoipurkkia vaikka piti, en ole tehnyt edes puuroa, jonka sekaan se piti laittaa. En ole onnistunut kotioloissa toteuttamaan yhtäkään ateriaa "täydellisesti". Ja mä kun kuvittelin, että tilanne on vielä hallinnassa...

11 kommenttia:

  1. Vastuu paranemisesta on sulla itsellä. Sä itse päätät avaatko sen maapähkinävoipurkin, sä itse päätät mitä ja miten paljon syöt. Oot sairastanu jo niin kauan, että kyllä tolla hoitotaustalla ja sairastamisajalla pitäs jo olla terve eikä enää pyöriä osastoilla vähän väliä. Sä itse olet se, joka pitää sairaudesta kiinni ja tuhoaa sen myötä oman kropan ja tulevaisuuden. Sun ikäinen vois olla jo ammatissa ja tehdä vaikka mitä. Mitä sä olet saanut aikaan? Osastokierteitä vuodesta toiseen ilman kunnollisi tuloksia, kun et ota vastuuta. Oisko korkea aika parantua oikeasti? Älä laita syitä muiden niskoille vaan te mitä on tehtävä ja heitä hyvästit sh:lle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavasti kirjoitettu, olen aivan samaa mieltä!

      Poista
    2. On aivan totta että paraneminen on itsestä kiinni. Ei kukaan voi meitä tässä elämässä kantaa. "Ryhdistäydyt nyt vaan" -kommentointi ei suoranaisesti auta asiaa eikä syyllistäminen sairaudesta yhtään sen enempää.

      Tuollaisten kommenttien heitteleminen kertoo sekä ymmärtämättömyydestä että ihan vaan puhtaasta ilkeydestä. Tuleeko hyväkin mieli kun saa nimettömänä aiheuttaa pahaa mieltä toisille?

      Poista
    3. Olen edelleen sitä mieltä, että sinun pitäisi päästä syömishäiriöosastolle pidemmäksi aikaa, jossa sinulla olisi tukiverkosto 24/7. Uskon, että tiedät sen itsekin, mutta sairas mielesi sanoo, että kyllä mä itsekin pärjään. Totuus on kuitenkin toinen. Olet sairastanut niin pitkään, että yksin toipuminen on todella kovan työn ja motivaation takana. Mikäli siis OIKEASTI haluat toipua sinun tarvitsisi päästä pitkäaikaiseen, ympärivuorokautiseen hoitoon ja sitoutua siihen.

      Poista
    4. Nää kommentit on kyllä niin turhauttavaia, mutta toisaalta niin on myös sun iän ikuinen venkslaaminen toipumisen ja sairauden välillä. Oikeestihan kukaan ei voi millään kommenteilla, ilkeillä eikä kannustavilla, sun toipumisees vaikuttaa ja tässä vaiheessa kaikki on sun omasta tahdosta kiinni.

      Luulen että nyt on vaan aika olla itselle ihan täysin rehellinen ja miettiä mikä itseä pitää kiinni siinä sairaudessa. Pelottaako niin pitkäaikaisen kaverin jättäminen? inhottaako ajatus siitä että ilman sh:ta sulla ei enää olekaan mitään? Koetko että syömishäiriö tekee susta erityisen ja nautit sillä saamastasi huomiosta? Pelkäätkö että et olisi millään tavalla erityinen jos et olisi anorektikko? Pelottaako elää ilman muiden holhousta? Olisiko täysi vastuu omasta elämästä liikaa? Etkö halua edes kokeilla mitä elämä ilman sairautta olisi?

      Näin pitkän sairastamisen jälkeen olisi kyllä syytä jo ihan sataprosenttisesti sitoutua hoitoon ja olla motivoitunut tai sitten vaan lopettaa hoitokontaktit ja lakata tuhlaamasta resursseja vaan siihen että tykkät kun sua holhotaan ja muut kantaa vastuun kaikesta etkä edes harkitse tosissas parantumista.

      Ja anoreksiahan kyllä ottaa sut aina avosylin takaisin, jos toivut ja terveys ei sitten lopulta tunnukaan hyvältä. Ei sulla ole enää mitään menetettävää.

      Poista
    5. ^Loistavasti kirjoitettu, ei lisättävää.

      Poista
    6. Myös samaa mieltä, hyvin kirjoitettu.

      Poista
  2. Kannattaisi lukea tätä blogia http://nannainan.blogspot.com/2017/ Vuoden 2011 nurkilla on parantunut ja oivaltanut monia asioita, jotka ovat tie paranemiseen.

    VastaaPoista
  3. Toipumisessa motivaatio ei pitkälle kanna, vaan siihen tarvitaan sitoutumista ja päättäväisyyttä. Päätös toipumisesta täytyy tehdä aina uudestaan, joka hetki, joka päivä, joka viikko. Vastuu siitä on jokaisella itsellään, koska kukaan ei sitä voi tehdä kenenkään puolesta.
    Kannattaa opetella tunnistamaan syömishäiriön aiheuttamat ajatukset ja erottaa ne omista terveistä ajatuksista. Toimia päinvastoin kun syömishäiriöajatus kehoittaa, aina joka tilanteessa. Toipuminen ei ole helppoa eikä suoraviivaista, mutta se on mahdollista vaikka olisi sairastanut kuinka kauan tahansa.
    "Feel the fear and do it anyway"

    VastaaPoista
  4. Mä löysin sun blogin vajaa viikko takaperin ja luin sen parissa päivässä alusta loppuun. Oon sua vuoden vanhempi ja sairastanut on/off 12-vuotiaasta asti. Oon jo vuosia voinut hyvin ja ollut oireeton, mielestäni jopa parantunut, mut viime aikoina on tullut enempivähempi takapakkia, jonka johdosta ylipäätään lähin ettimään syömishäiriöblogeja. Sun tarina on ollut koskettava ja välillä vaikeakin lukea, ja toivon sydämestäni et vielä parannut täysin - ainakin oikealla suunnalla tunnut olevan. Ehkä tän lukeminen jeesas itseäkin, palautti ainakin hyvin mieleen miten raadollinen sairaus anoreksia (ja kaikki sh:t on) ja miten laihuudessa ei oo mitään tavoittelemisen arvoista. Toivottavasti tää on itselläkin vaan joku väliaikainen notkahdus ja täältä taas noustaan.

    Kaikkea hyvää sulle, jään varmasti jatkoakin seuraamaan.

    T.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille kommentoijille, olen lukenut kaikki vastaukset useampaan kertaan. Herättivät ajatuksia.

    VastaaPoista