2010/07/16

The Collapse

Mä koostun pienen pienistä lasinsiruista, jotka ei rikki mentyään sovi enää yhteen. Sisällä on liikaa tunteita, joita mä en tunnista, tunteita joista en saa otetta.

Yks osa musta haluis tappaa ittensä, tuottaa niin paljon kipua kun mahdollista. Mä olisin ansainnu sen, mutta mun läheiset ei. Ne jostain syystä välittää - vaikkei pitäis. Osa musta ei usko, että elämällä on enää mitään annettavaa, vaan harmaata sumua jossa mä nytkin leijailen. Ääni päässä haluu antaa vielä mahdollisuuden yrittää, siirtää myöhemmäks päätöksiä. En osaa tehdä valintoja, joten myöhemmin on parempi, ehkä olen silloin viisaampi. Jossain saattaa silti itää siemen, joka tuo tulevaisuuden toivoa mukanaan. En vielä tiedä missä se siemen on, mutta jos jaksaisin etsiä sitä, voisi minustakin ehkä tulla jotakin. Joku. Minä.

Väsyttää. Kello ei ole paljon, mutta osaston vuorokausirytmiä katsottaessa tää on mulle myöhään. Menisin nukkumaan mutten voi, koska iltapalan lisäravinne-nutri ahdistaa edelleen, puhumattakaan kaikesta muusta mitä tänään on kurkusta alas mennyt. En halua ajatella sitä, tulee vaan entistä pahempi olo. Ajatus karkaa.. kuinka ihanaa oiskaan olla pieni, voisi kuvitella itsensä pois tästä maailmasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti