2010/08/20

Whispers In The Dark

En tunne mitään. En edes halua tuntea mitään, koska se toisi mukanaan vain ahdistusta. Olen turvassa tässä pimeässä tyhjyydessäni, en kaipaa mitään eikä kukaan toivottavasti minua. Puhelin ei ole päällä, joten kukaan ei voi havahduttaa minua tästä täydellisestä minua ei ole olemassa -olostani.

Suuhuni en ole pistänyt tänään paljoakaan, mutta pelkään silti painon nousevan, koska en ole sen puoleen liikkunutkaan. Tai aiemmin pelkäsin, sillä nyt en murehdi mitään. Olin aiemmin päivällä elossa, keskityin koulussa ja seurasin uusien ykkösten nasutusta mielelläni, juttelin kavereiden kanssa ja jopa hymyilin. Hetken aikaa olin aidosti iloinen. En tiedä missä vaiheessa se muuttui, kun pääsin kotiin vai kun en lähtenyt juhlimaan muiden kanssa?

Päivääni mahtui myös hetki, joka muistutti minulle miksi haluan olla täällä. Se ei ole suuri tapahtuma, vaan arkipäivän pieniä asioita, jotka yleensä koen velvollisuudeksi. Koiran kanssa ilta-auringossa kävely herätti jonkinlaisen onnentunteen, kun hitaasti tallustimme asfaltilla talojen välissä. Enää tuo hetki ei herätä minkäänlaisia tunteita, miksi päässäni on niin tyhjää?

Ehkä saan tänä iltana untakin, olo on turta, melkein surullinen. Olen kaikesta vapaa.

1 kommentti:

  1. Joo. Yllätys että diagnooseista voi olla muutakin iloa, kuin lääkäreille kirjaamisapua. Kun tietää, että ajatus/olettamus ei olekkaan totta, eikä kukaan muu ajattelekkaan niin, niin se on shokki ja helpotus. Syömishäiriöisten vaikein asia on myöntää olevansa sairas, vaikka olisi diagnoosit ja kaikki. Mutta kun pystyy myöntämään, niin pikkuhiljaa siitä haluaa päästä eroon.

    kiitos kommentistasi

    VastaaPoista