2010/09/14

Take Me To The Hospital

Heräsin aamulla ja pienen hetken ajan sisälläni kasvoi paniikki - missä olen? Silmissäni alkoi tarkentua oman huoneeni mustanharmaat tapetit ja sotkuinen kirjoituspöytä. Olen kotona, kuten eilenkin, makaan omalla sängylläni ja .

Takana on kymmenen päivän mittainen osastojakso. Tällä kertaa olin tosissani lähtenyt parantumismielellä matkaan, aioin tulla kotiin vasta normaalipainoisena ja varmana siitä, että ruokailut sujuvat myös kotona niin, että voin elää normaalia elämää. Nyt olo on kuitenkin orvompi kuin ennen sairaalaan menoa. Tuntuu, että roikun tyhjän päällä, en voi mennä kouluun kesken jakson, ei kannata hakea töitä pariksi viikoksi (sillä kuntoni todennäköisesti romahtaa melko pian, olen niin "heikko" kirosana, jota en voi itsestäni käyttää).

En osastolta käsin pystynyt päivittämään blogia, anteeksi siitä, kaikki aikani meni aterioiden ja massiivisen ahdistuksen kanssa tuskaillessa. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala, ateriat jotka sanelevat päivärytmin. Ahdistus kasvoi aina iltaa kohti ja lääkitykseni oli suoraan sanottuna päin persettä. Viime hoitojaksoon verrattuna lääkkeitä meni yli puolet vähemmän, mikä myös tuntui voinnissa. Itkeskelin joka ilta pari tuntia pahaa oloani, enkä muuten edes itke helposti. Muutaman kerran päivässä pääsi hetkeksi ulos, aluksi hoitajan kanssa, myöhemmin yksin. Sain nopeasti itsenäiset ulkoilut, koska pakkoliikuntaa ei juurikaan ollut ja edellisestä hoitojaksostani oli vain reilu kuukausi. Kyllä, poukkoilen edes takaisin vailla päämäärää, vailla tulevaisuutta, ilman MITÄÄN.

Ja miksiköhän tulin osastolta taas kotiin? Samasta syystä kuin ennenkin: viiltelyn takia. Tätä kertaa ei voi kyllä viiltelyksi sanoa, se on suorastaan säälittävää mitä tuli tehtyä. Minut laitettiin kotiin itsetuhoisesta käytöksestä, jota en itse edes itsetuhoiseksi laske. Miten muka vahingoitan itseäni sillä että piirrän ranteeseeni vanhojen arpien päällä muutaman viivan? Kuulakärkikynä repäisi yhten vanhan ruven irti ja tietysti hoitajien oli oltava niin tarkkasilmäisiä, että piti kutsua päivystävä lääkäri lähettämään minut kotiin.

Täällä siis ollaan. Kotona. Selviämässä yksin. Jos selviän.

1 kommentti:

  1. outoa, että sut viskellään pihalle itsetuhoisuudesta, mut vaan vedetään syvemmälle jos niin teen. Tai no, päiväksi tai pariksi ehkä kotiin ja sitten takaisin jatkuvaan valvontaan... helvetillistä.

    VastaaPoista