2010/10/25

The Outside

Pääsen ulos viideksitoista minuutiksi. Yksin, enää en tarvitse hoitajaa saattajakseni. Osaan jo ulkoilla itsekseni, onhan näitä hoitokertoja jo muutama takana. Pystyn kävelemään, mutten nauttimaan ulkoilmasta. Keskityn jalkoihini, niiden tasaiseen rytmiin, joka vie minua eteenpäin. Saan pidettyä itseni kurissa ja vain kävelen. Eilen kyllä sorruin juoksemaan, enkä tiedä onko se hyvä vai paha asia.

Ulkoillessani ainoa asia mitä katselen on asfaltti, on tarkistettava mihin jalallaan voi astua. Tiet ovat peittyneet oransseihin, punaisiin ja keltaisiin lehtiin, joista on tulossa ruskeaa mössöä kun ihmiset tallovat niiden päälle. Minäkin tuhoan syksyn kauneutta, autan lehtien liiskaamisessa. Viikonloppuna osa lehdistä oli huurteessa ja lätäköt jäässä, kohta on jo talvi. Syksy on nyt nähty, eikä se anna enää muuta kuin pimeitä ahdistavia iltoja. Toisaalta pidän pimeästä.

Koska viimeaikoina on satanut paljon, on kaduille lehtien lisäksi kiemurrellut kastematoja. Meinasin tänään ryhtyä hengenpelastajaksi, mutta itsekkyyttäni halusin käyttää ulkoiluaikani liikkumiseen, kävelyyn. Matoraukat jäivät asfaltille kuivumaan ja toisten ihmisten päälle astuttaviksi. Itse katson tarkkaan, ettei kenkäni alle jää eläviä olentoja, mutta syyllisyys jäi hieman kaihertamaan. En kyllä olisi uskaltanutkaan koskea matoihin, ne kun ovat niin limaisia. Ikinä en ole sellaista suostunut laittamaan ongenkoukkuunkaan.

Ahdistus sisällä on suuri. En saa purettua sitä kenellekään tai mihinkään. Olen käpertynyt kuoreni sisään, en puhu muille, en halua vieraita. Osasto. En saa itsestäni mitään irti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti