2011/01/15

Give Me The Night

Olen ollut tänään todella väsynyt. Aamulla sain kuitenkin raahattua itseni ylös ja keitin jopa aamupuuron! Kävelin pitkästä aikaa siskon kanssa yhtä matkaa kouluun, tuli ihan ala-asteajat mieleen. Juteltiin niitä näitä ja melkein aloin kaivata yhteisiä hetkiämme. Milloin me ollaan kasvettu niin erilleen?

Koulussa istuin tunnilla ja yritin näyttää kiinnostuneelta. Väsytti törkeästi ja tunnin loputtua kipitinkin hypärille kotiin ja nukuin iltapäivätuntini yli. Näin suoritetaan lukiota! Kohta on poissaolokiintiö täynnä ja lennän kurssilta.

Kouluterveydenhoitaja oli yrittänyt soittaa ja laittanut tekstiviestinkin, kun ei ollut minua tavoittanut. Tuli aika otettu olo, joku on huolissaan minusta.

Vihaan viikonloppuja. Pelkkää syömistä ja mukavaa yhdessä istumista ja lillumista. Sitä ällöttävää oloa, kun kaikki vain makailevat laiskoina sohvalla läskistymässä. Neljä silmäparia tuijottaa jokaista suupalaani, jokaista liikettäni. Jos haluan ulos saan antaa tarkan selostuksen siitä mihin olen menossa, kenen kanssa ja kuinka pitkäksi aikaa. Olen täysi-ikäinen, ei minua kuulu vahtia kuin viisivuotiasta kakaraa! En pyörry heti jos äiti päästää minut hetkeksi silmistään.
Lisäksi koko ajan saa pelätä kadottavansa kontrollin ja löytävänsä itsensä syömästä. Pelko on ehkä aiheeton, mutta kuitenkin. Vihaan viikonloppujen loputonta aikaa, joka ei kulu millään.

Toivotinkin perheelleni hyvät lauantait ja sunnuntait jo illalla ja ilmoitin, etten astu huoneestani ulos ennen maanantaita. Aion vetää naamaani mukavan satsin ketipinoreita ja nukkua seuraavat pari päivää. En ole syönyt kyseisiä lääkkeitä enää vähään aikaan, joten eiköhän niillä ole mukava väsyttävä vaikutus.

Saan toivottavasti unohtaa tämän p*skan maailman edes vähäksi aikaa.

4 kommenttia:

  1. Ehkä voisit miettiä noita asioita myös heidän kannalta..

    VastaaPoista
  2. En mitään muuta teekään kuin mietin muita. Tuntuu tosi pahalta käyttäytyä näin lapsellisesti ja nähdä kuinka läheiseni reagoivat tekemisiini. Silti en osaa muuttaa tapojani, ehkä ne ovat jo juurtuneet liian syvälle.

    VastaaPoista
  3. Hei, saanko kysyäbmiten perheesi reagoi siihen kun syömishäiriösi todettaan? Tai siihen kun jouduit ensimmäistä kertoo laitokseen hoitoon? Voimia sulle:)

    VastaaPoista
  4. Ensin huomiota kiinnitti äiti, jonka kanssa menin vastentahtoisesti kouluterkkarille käymään. Aloitettiin siellä säännölliset punnitukset kun odotettiin aikaa Ulfåsaan. Menin kuitenkin aika nopeasti huonoon kuntoon ja kun oli rampattu pariin kertaan lastenklinikalla, minut laitettiin suljetulle osastolle. Kun täytin 18 vuotta, siirryin syömishäiriöavo-osastolle.

    Vanhemmat ovat aina tukeneet minua ja yrittäneet ymmärtää sairauttani. Varsinkin äidin kanssa on käyty hyviä keskusteluja ja hän on käynyt osastollakin päivittäin minua katsomassa. Useammin olen varmaan vanhemmille purkanut ahdistustani, kuin hoitohenkilökunnalle. Olen myös saanut erilaisia motivointilahjoja kun paino on noussut.
    En tiedä mitä muuta tähän nyt sanoisi. :)

    VastaaPoista