2011/02/07

Cold Hands

Tapaaminen "meidän professorin" kanssa, niin kuin perheterapeutti tapaa sisätautilääkäriä nimittää. Olin kerrankin ajoissa kun tulin kävellen enkä luottanut Helsingin joukkoliikenteeseen. Bussit tapaavat aina olla myöhässä kun pitäisi jonnekin päästä. Tai no, minäkin onnistun aina myöhästymään siitä linja-autosta, johon alun perin suunnittelin ehtiväni. Ei kuitenkaan aiheesta enempää.

Vastaanottaessaan lääkäri totesi, että onpas siinä kaksi samannäköistä ihmistä, kun äidin kanssa tapaamiseen menimme. Äiti piti ottaa mukaan, koska oon vähän huono välittämään informaatiota kodin ja polin välillä. Nytkin olisin mieluummin vain valehdellut kaikille, mutta minut laitettiin riisuutumaan ja vaa'alle. Verenpaineet eivät herättäneet erityistä huomiota - matalalla ne olivat kuten olettaa saattoi, eikä labratuloksia voinut katsoa kun viimeisimmät olivat oli kuukauden vanhoja ja osastolla otettuja.

Vaa'an lukema sen sijaan nosti "voivoi kun mä olen susta huolissani"-ryöpyn lääkärin huulille ja mutsi tietysti nieli kaikki nää puheet niin hanakasti kuin mahdollista. Alko oikeen suututtaa, kun ne vertas mun kuntoa Isabelle Caroon ja puhui jotain jopa vastentahtoisesta hoidosta, letkuista ja muista. Onko jopa ammattilainen, joka päivittäin tapaa anorektikkoja, niin sokea, ettei näe minkälainen ihravalas mä vielä olen? Eikä mua pakkohoitoonkaan voi laittaa, kun bmi ei riitä siihen läheskään.

Koska ne verikoetulokset kuitenkin puuttui, ei meiän tapaaminen kestänyt puolta tuntia kauempaa. Hyvä niin, siinäkin oli puoli tuntia liikaa. Labralähetteet kuitenkin lähti menemään ja varattiin uusi aika jo tän viikon torstaille. Mun tilanne on muka huolestuttava, koska painoin viimeksi saman verran vuosi sitten ja sillon mulle oli osastopaikka tiedossa. Mun hoitosuunnitelma on kuulemma liian optimistisesti katsoen kyhätty, koska en selvästikään yritä noudattaa ruokailuja. Välillä yritän, välillä en. Se ei kuitenkaan riitä.

Ja juotavia jogurtteja yritettiin tuputtaa aamupalaksi. Kirkkain silmin lupasin yrittää, kun en saanut aikuisten päitä kääntymään. Miksei kukaan usko, että en mä oikeasti halua syödä aamupalaksi mitään. Turha meille ees ostaa moisia, kun äiti olisi halunnut juosta kaupan kautta kotiin. "Ostetaan sulle tätä ja tätä!"

Italianmatkasta mä en saanu mitään selvää, ei siitä oikein edes keskusteltu. Laskettelu taitaa siis mun osalta jäädä sivuun, mutta vielä voi elätellä toivoa kivasta kaupunkilomasta.

3 kommenttia:

  1. Voimia taisteluntäyteisiin päiviisi, rakastan blogiasi<3

    VastaaPoista
  2. Ihan helvetisti voimahaleja♥

    VastaaPoista
  3. noora !! nyt loppuu tommoiset ihravalas-puheet. mä tiedän että sä et oikeasti ajattele niin, ÄLÄ KUUNTELE SITÄ PASKASAIRAUTTA. mihin katosi se pieni toivon häive joka tuli viime viikonloppuna? syö, tai mä suutun todella.

    t. vihainen iines-täti

    VastaaPoista