2011/02/24

It's Cold Tonight

Ahdistus on suunnaton, voi miksen saa viettää lomaa rauhallisesti kotona? Miksi pitää vierailla isovanhemmilla ja heidän silmiensä vartioimana syödä. Oon syöny tänään salaattia, omenan ja kasviskeittoa ja voisin alkaa itkeä. Enää iltapala tälle päivälle, mutta huominenkaan ei tuo pelastusta. Jään yöksi ja aamulla odottaa heti aamupala. Saatan saada puhuttua itseni takaisin kotiin, mutta sekin on mahdollista vasta illalla. Ja sitä ennen on tarjolla ruokaa.

Ahdistus ahdistus ahdistus. Missä mun lääkkeet?

Yritin pyöräillä kuntopyörällä, mutta heti kolmen minuutin jälkeen ukki tuli katsomaan, että mitä ihmettä oikein puuhaan. Pyörä on siis vartoituna ja kiellettyjen listalla. Oksentaakaan en uskalla, en halua jäädä siitä kiinni. Olenhan sentään kylässä, en kidutusleirillä miltä tämä pikemminkin tuntuu. Ulkoiltukaan ei olla, koska ulkona on niin paljon pakkasta. Olen vain istunut sohvalla huovan alla, koska palelen koko ajan.

Aamupäivällä oli pikainen sisätautilääkärin vastaanotto. Se höpisi jotain mahdollisesta päiväosastojaksosta, mutta minäpä en siihen ala. Mieluummin vaikka neloselle. Tällä hetkellä en kuitenkaan osastohoidon tarpeessa ole. Ehkä myöhemmin. Ei tuo painokaan ole laskenut kuin ehkä kilon kuukaudessa. Kiitos vain säästöliekki.

4 kommenttia:

  1. voi pikkaista. ihan samoja tunteita. ahdistus on miullakin jotain aivan käsittämätöntä. se on kasvanut ylitsepääsemättömäksi. mikään ei auta. lääkkeitä en vieläkään ole saanut, eivät he uskalla niitä määrätä.

    minun kirstini polilla tänään halasi minua, se koppava. tiuskiva muija. tänään hän oli erillainen. hoipertelin seinää pitkin sisälle. istahdin ja vedin syvään henkeä. miten voit? en tiedä mumisen ja pillahdan itkuun. pitkän ajan päästä sanoin etten jaksa. en saa unta. on kylmä, väsyttää. en jaksa hengittää jnejne.. hän kyseli ja vastaan muutamin sanoin.

    sanoi että sisäri oli kuulemma ollut erittäin huolissaan. lääkäri on huolissaa, ja se on. minä pillitin. sanoin tietäväni. suostuin vaakaan. vain siksi koska tiesin painon olevan tippunut melkein tasan kilon viime kerrasta. taas ''uusi lukema bmi:hin merkintöihin'' ja salaa kieroutuneesti olin onnellinen.

    yksi b1:sen hoitaja kävelee vastaan, katsoo. kävelee ohi, mutta huikkaa perään jenna.. hän tulee luokseni ja sanoo minun laihtuneen hurjasti. kiitos vastaan ja jatkan matkaani. käyttäydyn kun mikäkin.

    olisin kuulemma päässyt neloselle jo tänään tai huomenna mutta kieltäydyin. loppupäivän tosiaan olen kietoutunut vilttiin ja heijannut itseäni. tuudittanut lisää ahdistusta. toivoen että sydän pettäisi. tää ei oo enää hulluuttaa, tää on kai mennyt jo kuoleman puolelle.

    kovasti se kirsti sano että voin kuolla millon vaan, pyörtyä millo vaan jne. mutta salaa olin onnellinen siitäkin. vihdoin saan puhtaan anoreksian paperin. sen maagisen virheettömän diagnoosin. jonka kanssa sitten elän loppuelämäni (näin mie ainakin uskon) sen onnellisuuden tunteen kuitenkin valtasi pian pakokauhu. sellainen että pitää juosta. juosta kauas pois. tulla näkymättömäksi. lakata olemasta.

    (ja hmmm miksi mie selitän tämmöistä)

    VastaaPoista
  2. Jenna. Voi, kun sinulla menee huonosti, vaikka tunnistan ton kaiken. Tää sairaus haluis erottaa elämästä ja sen se hitaasti tekeekin.
    Etkä sä kuole, et saa kuolla. Sut laitetaan toivottavasti vielä letkuihin ennen sitä.
    Oliko se Kipa, joka tuli vastaan? Mäkin oon sen muutaman kerran nähny ja se on ihan mukava osaston ulkopuolella.

    VastaaPoista
  3. sari tul nyt vastaan.. kipaa kerran näin ja pakenin hurjaa vauhtia kadun yli ja eri suuntaan..

    js kyllä mie välill toivon et oikeasti mut laitettais letkuun. tai et saisin jtn esim sen flunssan joka kuulemma vois jo viedä miun hengen.. oon mie monena päivänä taas itkua pitäen painanut rinta aja miettinyt tahdonko elää vai soitanko se ambulanssin.. mutta aina vaan päätynty ei vielä. kyl mie selviän.

    VastaaPoista
  4. Niinku kommentissasi totesit että kyllä mahan turvotus helpottaa pikkuhiljaa, ja niin on käynytkin. Olo ei niin järkyttävä enää ole. Pakko sanoa, että isovanhempien luona oleminen oli varmasti vain hyvä sulle, että muu oikeasti katsoi että sä myös syöt, koska nyt on itsekin myönnettävä että syömishäiriöstä ei pääse eroon muuta kuin syömällä. Ja se myös että ruoka on normaali asia, jota pitää syödä jotta pysyy hengissä. Sun pitää vaan hei nyt ajatella et kesällä sä vielä syöt krapulasafkaa hyvin omatunnoin, mut nyt ateria kerralla sitä kohti.

    VastaaPoista