Mun maailma on rikki. Se on syömishäiriön tuhoama.
Toukokuu. Musta tukka. Farkkushortsit ja t-paita. Pääsin viime viikolla sairaalasta, tai oikeastaan mut pakotettiin ulos syynä itsetuhoisuus. Ranteissani on punasia arpia, ehkä ne kertoo jotain mun olosta.
Oon päivät yksin kotona, enkä saa mitään aikaan. En käy koulua, lukio on kesken, mutta nyt ei löydy voimia sitä suorittamaan. Koulussa en ole käynyt yli vuoteen, hoitojaksoja psykiatrisella osastolla sen sijaan löytyy takaa liiaksikin. Päivät menee kävellessä, pyöräillessä ja syömistä miettiessä. Mä en oo valinnu vieläkään puoltani: haluanko taistella anoreksiaa vastaan vai antaa sen taas johdatella mua lähemmäks täydellisempää minää. Niinpä mä pidän kiinni mun ateriasuunnitelmasta - melkein. On vaan niin vaikeeta syödä paljon. Tai pitää liikkumiset normaalin rajoissa...
Tänään sain syötyä aamupalaksi puuroa ja omenan. Niistäkin tuli pakottava tarve kuluttaa kaikki pois, vaikka ateriasuunnitelma sanois, että lisäks ois pitäny ottaa leipää ja maitoa. Niinpä kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Ihana ilma, ulkona on lämmin, nautin kävelystä - ei se ole pakkoliikuntaa?
Koko päivä on vielä edessä, pakko keksiä jotain tekemistä. Pelottaa, että jos mä tylsistyn lähden kauppaan ja ostan ahmittavaa. Vihaan oksentamista ja sen jälkeistä ahdistusta. Joten mun on ulkoiltava, liikuttava, luettava tai mitä tahansa.
Vihaan itseäni. Vihaan maailmaa. Mulla ei oo täällä mitään.
