Once a horse girl...

Olen jo toista kertaa kipeänä tämän vuoden puolella, joten nyt kotona tylsistyessä oli aikaa tulla kirjoittelemaan tännekin.

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että mä aloitin vihdoin ratsastuksen uudelleen! Tähän en olisi pystynyt, jos kaverini ei olisi pyytänyt mua pariin kertaan mukaansa tallille. Näin 11 vuoden tauon jälkeen saa aloittaa uudelleen istunnasta ja perusteista, mutta pikkuhiljaa jutut muistuu mieleen ja kunto kasvaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen, kun vein hevosta talliin, meinasi lentää laatta rasituksesta ja lihakset olivat kipeinä koko seuraavan viikon. Onneksi kamala olo tuli vain tuolla ekalla kerralla ja silloinkin mukaan otettu pillimehu auttoi nopeasti.

Olen tietoinen siitä, ettei ratsastus ole kaikkien mielestä kovin eettistä ja olen itsekin lukenut muutamia aihetta käsitteleviä artikkeleita, mutta aion ainakin tämän kevään jatkaa tunneilla käymistä. Ennemmin mä haluan kääntää huomion nyt siihen, että vihdoin mä sain tehtyä jotain, josta olen vuosikaudet vain haaveillut.

Muistan edelleen kuinka katkera olin lääkärille, joka alkujaan määräsi liikuntakiellon ja sen takia lopettamaan ratsastuksen. Ja sen ponin, jolla olisin mennyt viimeisen kerran ennen osastolle joutumista, jos olisin saanut lähteä siskon kanssa tallille. Tuolloin meillä ei vielä ollut Luna-koiraa, joten ponit olivat mulle tärkeä eläinkontakti. Ratsastaessa ei myöskään ehdi murehtia mitään, sillä keskittyminen on suunnattava 100% tekemiseen ja jokalauantainen tunti oli ihana pakopaikka todellisuudesta.

Ensimmäistä kertaa nuoriso-osastolla jaksoin kevään joten kuten tsempata syömisten suhteen. Olin 17-vuotiaana hankkinut ensimmäisen kesätyöpaikkani eräältä tallilta leiriavustajana ja osastolla mulle oli luvattu, että jos kaikki sujuu hyvin, voin kesän alussa lähteä kolmeksi viikoksi auttamaan hevosten ja aloittelijoiden kanssa. Kuitenkin pari viikkoa ennen töiden alkua mulle hoitokokouksessa naurettiin melkein päin naamaa, että oikeastiko kuvittelit lähteväsi johonkin, että ei sua voi päästää mihinkään ilman valvontaa. Koin, että mua on huijattu ja viimeisetkin luottamuksen ja motivaationrippeet paranemisen suhteen valui pettymyksenä musta ulos. Jälkeenpäin en kehdannut myöntää, että tohon hetkeen asti mä jaksoin yrittää, että sain ruoan (useimmiten) alas siinä toivossa että jaksaisin sen voimin tehdä tallitöitä. Sanoin, että olin luovuttanut jo aiemmin, koska en kehdannut kertoa kenellekään epäonnistuneeni.

Mutta nyt mä olen tässä 28-vuotiaana ja suht' hyvinvoivana. Yhteishaut ovat auki ja ajattelin hakea amikseen lukio-opintojen jatkamisen sijaan. Mut kirjattiin myös vuoden alussa ulos psykanpolilta, koska sain vihdoin hyväksyvän päätöksen Kelan psykoterapiaan.

En mä vieläkään jaksa yhtä paljon kuin "normaali" ihminen, mun koti ei ole siisti ja välillä vaivun masennuskuplaan enkä saa mitään aikaan, mutta pitkästä aikaa mä näen tulevaisuutta pidemmälle kuin tähän iltaan tai loppuviikkoon. Kyllä tää tästä!

They don’t even know what they’re chasing

Postiluukusta kilahti kaksi viikkoa sitten ilmoitus opiskelijavalinnasta, mikä oli hieman huvittavaa, sillä koulu oli alkanut jo pari päivää aiemmin. Aloitin Vamoksen VALMA:ssa (Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus).

Ensin vähän mietitytti, mitä teen amikseen valmentavassa ryhmässä, kun lukiokursseistakin olisi enää alle puolet käymättä. Tämänhetkiseen tilanteeseen valma kuitenkin tuntuu loistavalta vaihtoehdolta ja koska pääsin Vamoksen ryhmään, ovat ympäristö ja toimintatavat osittain tuttuja jo entuudestaan. Lukiokurssejakin voi halutessaan suorittaa opintojen ohessa, mutta ainakaan vielä en lähde sitä yrittämään.

Alkuun koulun kanssa saa siis onneksi ottaa ihan rauhassa. Meillä ei ole koulukirjoja tai läksyjä, eikä pyynnöstä huolimatta saada edes lukujärjestystä. Edellisestä 5 x vk -opiskelusta on omalla kohdallani yli kymmenen vuotta ja sinä aikana moni asia koulumaailmassa on muuttunut. Nyt siis tutustutaankin uudenlaisiin oppimistapoihin, omaan jaksamiseen ja ajankäyttöön.

© Miro Palokallio

Opiskelua enemmän mua jännittää ihan arjessa jaksaminen ja miten saan asioita hoidettua, kun viisi tuntia päivästä ja suuri osa energiasta meneekin nyt johonkin ihan uuteen. Mulla on jo nyt ongelmia esimerkiksi siivoamisen, tiskien ja suihkussa käymisen kanssa, eli rutiinien luomisessa ja niiden noudattamisessa. Olenkin koulupäivien jälkeen nukkunut parin tunnin päikkäreitä ja yöunet ovat olleen kymmenen tunnin mittaisia. Tämä järjetön väsymys toivottavasti tasoittuu pian, kun alkaa tottua uuteen rytmiin.

En olisi uskonut, kun kymmenen vuotta sitten istuin nuorten suljetulla osastolla, että syömishäiriö ja mielenterveysongelmat seuraisivat vielä tänäkin päivänä. Että siitä näköalattomuudesta irti pääseminen vaatisi monen vuoden kuntoutuksen vielä senkin jälkeen kun on päättänyt parantua. Sillä tiellä kuitenkin ollaan yhä ja usein mietin tuleeko musta koskaan "normaalia". En tiedä, mutta eteenpäin mennään.

Mainittakoon vielä, että ensimmäistä kertaa ikinä saan syötyä riittävän kokoisen koululounaan (jos ei lasketa ala-asteen pinaattilettu- ja puuropäiviä). Ja todellakin käyn joka päivä syömässä, sillä ilmainen lounas tuntuu ihan luksukselta, vaikka "vain" kouluruokaa onkin.

Ja mulla on ollut tosi kiva kesä! Palailen niihin fiiliksiin vielä myöhemmin.

Here comes the rain again

Kulunut viikko ei ole ollut parhaimmasta päästä. Olen ollut väsynyt ja ahdistunut, mutta siitä huolimatta yrittänyt toimia mahdollisimman normaalisti. Oon saanu tapaamiset hoidettua, nähnyt paria kaveria ja vanhempien luonakin kävin yksi ilta. Torstaina meinasin jopa mennä Sylin kahvihetkeen, mutta Kaapelille päästyäni toimistolla kerrottiin, että se on tällä kertaa peruttu. Kiva! Ei siinä mitään, laitoin siskolle viestiä ja käytiin Lunan kanssa hitaalla kävelyllä meren rannassa.

Syömiset ovat sujuneet paperille tekemieni suunnitelmien mukaan ja sekös ahdistaa, mutta ei siitä sen enempää. Dialektista käyttäytymisterapiaa (dkt) päätettiin jatkaa joulukuuhun asti.

Tänään oon lähinnä maannut sängyssä, koska itkettää ja ei vaan kiinnosta. Perjantai ja viikonloppu, mutta ei vapaista oikein osaa iloita, kun viikollakaan ei tarvitse istua koulussa tai töissä kahdeksasta neljään. Ennemminkin ahdistaa, että päivätoimintapaikat ovat kiinni, eikä sinne ole mahdollisuutta lähteä. Onneksi mulla on kuitenkin paljon ihania ihmisiä ympärilläni, joten yksinäiseksi ei itseään usein tarvitse tuntea.



Huomenna mennään meidän Pokémon Go -porukan kanssa pelaamaan ja sunnuntaina ois tarkotus käydä Liisan kanssa katsomaan Nunna-elokuva. Just sopivasti ohjelmaa viikonlopulle!

Itken vaikka mus on voimaa ku pienes kyläs

Sieltähän se palasi: masennus.

Koko alkukesän oon touhunnut kuin mikäkin ikiliikkuja, valvonut öitä, nähnyt kavereita ja suunnitellut tulevaisuutta. Demin lopettamisen jälkeen itkin pari päivää, mutta mökille päästyäni sain samalla välimatkaa ikävääni ja kaikki oli taas hyvin. (tämän postauksen kuvat on mökkireissulta otettu). Juhlittiin Helsinki Prideja vanhojen ja uusien ystävien kanssa ja oli hauskaa.

Voisin sanoa, että mulla on ollut parempi olo kuin vuosikausiin, mutta hyvistä kausista saa ilmeisesti aina "maksaa" myöhemmin voimalla taas huonosti. Nyt masentaa mm. kaikki: rahat on menny ja jotenkin pitäisi selvitä ensi kuun vuokrasta, tajuntaan iski uudestaan lemmikin menetys ja kämppä on yks sotku likaisine astioineen, vaatteineen ja hamsterintavaroineen. Eikä mua kiinnosta tehdä asialle mitään, joten makaan vaan sohvalla itkemässä.

Kaiken lisäksi mulla meni välit parhaaseen kaveriin ja oon ihan orpona, kun ei oo ketään, kenen kanssa oikeesti avoimesti jutella. Samalla meni myös majoitus Kuopiorockiin, eikä näin kahden viikon varoitusajalla ole varaa hankkia uutta tai edes innostusta lähteä yksin festaroimaan vieraaseen kaupunkiin. Joten jos jollain on tarvetta kolmen päivän lipulle, niin mulla ois yksi ylimääränen myytävänä!




Olen menossa nyt viikonlopuksi vanhempien luokse vahtimaan Lunaa. Onneksi on vielä koira, muuten varmaan tappaisin itseni tavalla tai toisella. Nyt taas vaan päivä kerrallaan tätä tuttua paskaa ja toivotaan, että pikkuhiljaa helpottaa.

Ja anteeksi angsti-postaus, oli pakko päästä purkamaan osa ajatuksista kirjoittamalla.

I'd Rather Sleep

Viime aikoina olen: rapsutellut isoja ja pieniä koiria, syönyt jäätelöä auringonpaisteessa, miettinyt tulevaisuuttani, käynyt Kuopiossa, kuvannut kukkia, rampannut jatkuvasti Kelassa, pelannut Pokémon Go:ta, etsinyt hamsteria vaatekaapista ja suunnitellut kesän festareita.

Juhannusta vietin kaupungissa. Joonaksen kanssa grillattiin ja käytiin katsomassa kokkoa Kaivopuiston rannassa ja sunnuntaina tehtiin Miinan ja koirien kanssa retki Rajasaareen (=koirasaareen).

Arkisin olen jatkanut päiväsairaalassa käyntiä ja viime viikolla mulla oli hoitokokous psykan polilla. Esitettiin, että jatkaisin päiviksellä kolme viikkoa vielä kesäsulun jälkeen, eli palaisin elokuussa "lomalta" vielä hetkeksi päiväsairaalaan ennen syksyn suunnitelmia. Tarkoitukseni olisi aloittaa elokuun puolessa välissä nuorille suunnatussa ryhmässä, jossa olisi pikkuhiljaa tarkoitus etsiä omia mielenkiinnon kohteita ja suunnata opiskelemaan tai työelämään. Tällä hetkellä kuulostaa epätodelliselta ja todella pelottavalta, että olisin vaikka vuoden päästä koulussa. Mun vointi on kuitenkin kohentunut jo päiväsairaalan aikana niin paljon, että ehkä olenkin vuodenvaihteessa toista mieltä.

Tällä hetkellä kehitän hallinnantunnetta jakamalla tehtäviä pienempiin osiin. En esimerkiksi yritä siivota koko asuntoa kerralla, vaan yhdelle päivälle riittää että kerää vaatteet lattialta tai vaikkapa tiskaa. Asetan tavoitteita, jotka oikeasti pystyn saavuttamaan ja vaikken tavoitteeseeni yltäisikään, keskityn siitä huolimatta onnistumisiin epäonnistumisen sijaan. Yritän myös olla huolehtimatta turhia, kuten tulevan Pride-kulkueen turvajärjestelyjä, koska se on asia johon en voi vaikuttaa millään tavalla enkä murehtimalla tee muuta kuin pilaa tämänhetkisen fiilikseni.

Mulla oli tuossa parin viikon buliminen putki, mikä oli varmaan reaktio pariin muuttuvaan asiaan, stressiin ja väsymykseen. On aina vaikea aloittaa "normaali" syöminen repsahduksen jälkeen, mutta silloinkin yritän palata heti viiteen ateriaan päivässä sen sijaan että menisi helpoimman kautta ja lisäisin ruokamääriä sen mukaan mikä tuntuu hyvältä (=mikä tuntuu syömishäiriön mielestä turvallisimmalta).
Mahtavaa huomata, että kroppa reagoi säännölliseen syömiseen aika nopeasti, enkä enää hengästy sairaalan ylämäessä aamuisin kuten vielä viikko sitten. Muutenkin olo on kaikin puolin parempi, eivätkä syömisen jälkeiset syyllisyydentunteet ja ahdistuskaan kestä loputtomiin.

Kello on vasta vähän päälle seitsemän, mutta pitäisi jo alkaa lähteä osastolle. Ärsyttää nousta tuntia tavallista aiemmin laittamaan muille aamupalaa, kun itse syön jo kotona. Melkein skippasin oman aamupalani käyttääkseni siihen kuluvan ajan tehokkaasti nukkumiseen. Järki voitti, ja taidan ottaa vielä jonkin välipalankin mukaan, jotta jaksan lounaaseen asti.

Oikein mukavaa päivää kaikille!

Running up that hill

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Mulla on nyt takana kahdeksan viikkoa päiväsairaalassa ja aika on mennyt yllättävän nopeasti kun on päässyt rytmiin kiinni. Oon oppinut tänä aikana paljon tunteiden hallinnasta ja siitä miten voin muokata ajattelutapaani ja suhtautumistani asioihin. Paljon on tietysti terapiasta ja muualta tuttuja asioita, mutta näin tiiviisti ei ole ikinä tullut mielen kanssa työskenneltyä.

Oon alusta asti ollut suht' aktiivinen ryhmissä ja vastaillut kun kysytään, mutta vasta ihan lähiaikoina oon alkanut kokea olevani osa yhteisöä ja uskaltautunut olemaan porukassa rennommin. Kaikki ovat niin kannustavia ja hyväksyviä, että vuorovaikutustaitoja ja ryhmässä käyttäytymistä uskaltaa opettella tällainen vähän ujompikin tyyppi. Onkin outoa kuinka nopeasti voi muodostua läheinen suhde ihmisiin, joista ei tiedä edes sukunimiä.

Joka tapauksessa, oon tehnyt töitä ja edistynyt sen verran hyvin, että mun hoitoa päätettiin jatkaa vielä kesäkuun loppuun asti. Ensimmäisenä mietin, että mun täytyy olla todella vammanen tai moniongelmainen jos tavanomainen kymmenen viikon jakso ei riitä, vaikka oikeasti saan olla kiitollinen lisäajasta.

Väkisin MM-jääkiekon ja Euroviisujen alettua tulee mieleen kuinka pitkällä kevät on (jos ei sään, niin ainakin kalenterin mukaan) ja miten edelliset keväät ja hoitojaksoni kuntoutusosastolla ovat menneet. Mietin milloin viimeksi olen sitoutunut näin pitkään hoitoon ja missä vaiheessa sietoraja ahdistuksen suhteen on tullut vastaan ja mukaan ovat astuneet viiltely tai päihteet. Pelkään, että jotenkin onnistun pilaamaan myös tämän sairaalajakson ja lennän ennenaikaisesti ulos vaikka olen oppinut käsittelemään vaikeita tunteitani ja impulsseja jo paljon paremmin.

Syömishäiriöoireilun oon saanut pidettyä hetken aikaa täysin hallinnassa ja painon ok-lukemissa, vaikka ajatusmaailman kanssa saa tietysti jatkuvasti tehdä töitä ja taistella. Ahdistus tuntuu lamauttavalta, kun sitä ei saa helpotettua näännyttämällä, oksentamalla tai liikkumalla. Olen nukkunut paljon ja usein ei kiinnosta seurustella muiden kuin Demin kanssa. Välillä jäljelle jää puolestaan vain tyhjyyttä ja tuntuu kuin olisi erillään koko muusta maailmasta. Voin istua rannassa katselemassa kaunista auringonlaskua ja nauttia meren pinnan väreilystä, mutta sisällä nakertaa epämääräinen ahdistus.

Kirjoittamisen suhteen aivot ovat lyöneet tyhjää, enkä ole siitä syystä jaksanut blogiakaan päivittää. Oon yleensä kotiin päästyäni niin väsynyt, että syömisen ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi en jaksa muuta kuin katsoa Netlfixiä tai käydä kävelyllä ja rauhoittaa ajatuksia. En siis tiedä miten aktiivisesti tulen päivittämään loppuosastojakson aikana, en halua ottaa blogista stressiä vaan kirjoittaa silloin kun se tuntuu hyvältä. Yritän kuitenkin parhaani mukaan vastata teidän kommentteihinne.

Päiväsairaalakuulumisia

Kolmas viikko päiväsairaalassa on nyt puolessa välissä ja olo on aika uupunut. Todella suuri muutos normaaliarkeeni on jo siinä, että joka aamu täytyy nousta ja lähteä jonnekin. Mielialat ovat huidelleet laidasta laitaan ja väsymysaste ylikierroksillä käymisestä "zombi-oloon".

Ensimmäinen viikko menikin vähän ohi ja totutellessa kun tuli yhtäkkiä niin paljon uutta. Olin ainoa joka sillä viikolla aloitti, minkä lisäksi omahoitajani oli poissa, joten yritin vain parhaani mukaan matkia muita ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan kun en uskaltanut kysyä (siinä yksi asia, jota tulisi harjoitella).

Ohjelma on aika tiivis: päivä alkaa aamupalan jälkeisellä aamukokouksella ja päättyy iltapäiväkokoukseen. Ryhmiä on kolme, joiden välillä on yleensä puoli tuntia vapaa-aikaa. On esimerkiksi pienryhmää, viikon suunnittelua, kuva- ja sanaryhmää ja taitovalmennusta. Lounasta käydään syömässä henkilöstöravintolassa.

Olen nähnyt lääkäriä, ja viime viikolla tehtiin mulle hoitosuunnitelma. Päätettiin että olen osastolla täydet kymmenen viikkoa ja kirjattiin ylös mun suurimpia haasteita, joiden eteen työskentelen. Koska koko hoitojakson ajan viikonloput mukaan lukien pitäisi pysyä päihteettömänä, aloitan lääkityksen sitä tukemaan.

Kahden viikon saldo: miljoona selfietä ja resting bitch -face

Syömisten kanssa ollaan sovittu, että saan syödä aamupalan kotona, jolloin suurimmaksi haasteeksi jää lounaan kokoaminen ja sen syöminen yhdessä muiden kanssa. Syömiset ovat menneet yllättävän hyvin ja olen jopa saanut mahdutettua toisen lämpimän aterian päivään, mikä on ennen korvautunut välipaloilla.

Iltaisin olen puuhaillut Demin kanssa ja usein se saa juosta vielä aamullakin vapaana sillä aikaa kun syön ja laittaudun. Eilen se ryöväsi mun iltapalan kikherneet kun istuin syömässä lattialla ja aamulla hamsteri löytyi naulakossa roikkuvan takin taskusta. Rasittava otus, mutta on sen touhuja niin hauska seurailla, nytkin se istuu sylissä syömässä parsakaalia.

Mutta nyt me toivotetaan hyvää yötä, koska huomenna on taas aikainen herätys. Onneksi kohta on viikonloppu, tää päiväossailu käy ihan työstä!

You can no longer live here

Juuri kun kuvittelin, että pohjakosketus on tehty ja pystyn ponnistamaan takaisin pintaa kohti, tuli verkostossa melkoinen uutinen: asumisyksikköni suljetaan kuukauden kuluttua ja pitäisi löytää asunto jostain muualta. Mulle oli asumisyksikön työntekijöiden puolesta jopa mietitty siirtoa tuetumpaan yksikköön, mutta byrokratia tuli vastaan.

Samasta syystä kuin Kokkolan Syömishäiriöklinikka jouduttiin lopettamaan, lopetetaan nyt myös nykyinen asumisvalmennusyksikköni - ja muutkin saman tarjoajan asumisyksiköt. Potilaita riittäisi, mutta kaupungit eivät enää osta palveluita ulkopuolisilta. Asiakaskadon myötä palveluita joudutaan karsimaan, koska ne eivät tuota tarpeeksi. Olen tähän asti ollut iloinen, että olen saanut asua kolmen solussa nyt jonkin aikaa yksikseni, mutta enpä arvannut, että sillä olisi näin suuret seuraukset.

askartelin kiivilinnun ovisilmäks

Pahinta tässä omalla kohdallani on, että verkostotapaamisessa ei keksitty mitään vaihtoehtoista järjestelyä. Helsingissä on aivan hirveät jonot asuntoihin jopa ykkös kiireellisyysluokassa, puhumattakaan sellaisesta jonne saisi jonkinlaista apua. Näillä näkymin joudun muuttamaan hetkeksi takaisin vanhemmilleni, enkä halua edes kuvitella miten tulen sopeutumaan takaisin tuttuun ympäristöön, joka merkitsee minulle suureksi osaksi vain sairautta.

Huomenna olisi tarkoitus omaohjaajan kanssa laittaa asuntohakemuksia. Yksikön päällikkö oli kuulemma jo laittanut tilanneselvityksen ja suosituksensa esimerkiksi Nuorisosäätiölle, joten toivottavasti jonkin kämppä irtoaisi lähiaikoina. Ajattelin katsoa asuntoa myös yksityisiltä tarjoajilta, mutta koska en opiskele tai käy töissä, olen yleensä viimeinen joka vuokralaiseksi valitaan. Nyt muun tuen puuttuessa olisi myös päästävä mahdollisimman lähelle tukiverkkoani aka vanhempiani, jotka "ikävä kyllä" asuvat eteläisessä kantakaupungissa, missä vuokra-asuntojen hinnat ovat aivan liian korkeat eläkkeelleni.

syksyn sumut parvekkeelta

Pahimmat tunnekuohut ja alkuhysteria on onneksi jo selätetty, joten uskalsin vihdoin tulla kirjoittelemaan tännekin. En seuraa politiikkaa, mutta sanonpa vaan että sote-uudistus on p*rseestä ja säästöt tehdään aivan vääristä kohteista. Mielenterveyspotilaat sysätään avohoitoon, mutta samalla viedään myös kaikki avohoidon palvelut. Mitä ihmettä?
Toivotaan, että noi tyypit eduskunnassa tietää mitä tekee. Toisaalta herää kysymys, että onko valtiolle helpointa ja halvinta, jos annetaan heikoimpien vain kuolla... Enkä nyt puhu edes omasta puolestani.

Masennuksen kanssa arjessa jaksaminen

Kirjoitin viime postauksessani, jossa oli tarkoitus esitellä ottamiani luontokuvia, etten masennuksen takia ole jaksanut hakea järjestelmäkameraani vanhempieni luota toiselta puolen kaupunkia. Sain useammankin kommentin, joissa huomautettiin ettei kaikkea tekemättömyyttä tarvitse kätkeä masennuksen tai muiden diagnoosien taakse.

Mutta jos oikeasti masentaa niin paljon, ettei saa tehtyä juuri mitään moneen viikkoon? Kun lukittautuu neljän seinän sisälle ja ainoat ihmiskontaktit päivän aikana ovat tukiasunnon ohjaajien käynnit ja kaupan kassan kanssa asiointi: "löytyykö bonus-korttia?" Kavereita ei ole nähnyt ikuisuuksiin ja puhelimen vastaaja täyttyy kuuntelemattomista viesteistä. Kun suihkussakäynti vie niin paljon voimia, että on helpompi olla viikon ajan peseytymättä. Tiskivuori kasvaa, vaatteiden paikka on kaapin sijaan huoneen lattialla, villakoirat valloittavat suuren osan asunnon lattian pinta-alasta ja raha-asiat jäävät hoitamatta ajoissa, koska ei välitä saako seuraavaksi kuukaudeksi rahaa vai ei. Tai no, sen verran on pakko välittää, että saa maksettua vuokran ja säilytettyä sängyn, jossa nukkua muumien tavoin talviunta ensi kevääseen asti. Äiti käy hakemassa viikonlopuksi vanhempien luokse, koska itsekseni en pääse liikkeelle.

Onneksi omalla kohdallani masennus on vain jaksottaista. Selviän tästä nykyään läpi, koska tiedän että olo jossain aiheessa helpottaa. Ehkä saan koko sairaudenkin vielä joskus selätettyä, mutta tällä hetkellä se tuntuu todella kaukaiselta.

Mua hävettää kirjoittaa tätä postausta, mutta silti haluan selitellä taustoja, kun laitan asioita mielenterveysongelmien piikkiin. Tällainen jaksamattomuus kuulostaa "normaalien" ihmisten korvissa varmasti suureksi osin vain tekosyiltä. Kuulostaahan se siltä omasta mielestänikin. Jotenkin pitäisi vain ryhdistäytyä, ongelmista pääsee kyllä yli. Mikään ei oikeasti ole parantumattomasti niin huonosti, että sen takia olisi kuoltava. Mutta vaikka tämän järjellä tiedostan, on tunnepuoli aivan omaa luokkaansa.

Sain vihdoin tällä viikolla jatkoa Kelan kuntoutustuki- aka osa-aikaiseen eläkepäätökseen, mikä hieman helpottaa. En pysty opiskelemaan tai käymään töissä ja olen itsestäni ylpeä jos pääsen kerran viikossa käymään kulttuuripajalla. Silti joka päivä yritän tehdä jotain pientä: siivota, käydä kirjastossa tai valokuvaamassa.

Olen myös niin tunnollinen, etten ole ikinä jättänyt yhtäkään poliklinikka- tai terapiakäyntiä väliin. Tälläkin viikolla aivan hirveän ahdistuksen vallassa sain itseni paikalle fysioterapiaryhmään. En saanut keskityttyä ollenkaan ja suurimman osan ajasta istuin vain paikallani, jotta sain pidettyä itseni kasassa.

En blogin puolella haluaisi jakaa asioitani enää yhtä henkilökohtaisesti kuin ennen. Teini-iässä kirjoitin tänne kuin ainoaan päiväkirjaani. Joten jos sanon että olen masentunut, niin en yritä kerjätä sillä ylimääräisiä säälipisteitä, vaan kirjoittaa omia kokemuksiani kyseisestä sairaudesta.

Ehkä tämä oli tällä kertaa tässä. Nyt aion yrittää nauttia viikonloppupurjehduksesta vanhempieni ja koirani kanssa, ja olisi kiva jos kotiin palattuani kommentointi blogin puolella olisi pystynyt asiallisena :)

Nothing's wrong but nothing's good

Tekisi mieli kirjoittaa blogiin aina vain hyvistä asioista, mutta se on vaikeaa kun omasta mielestä juuri mikään ei ole hyvin. Tiedän, että tunne johtuu "vain" masennuksesta, mutta koska tunne on niin murskaava, on vaikea nähdä maailmaa väreissä. Toisaalta en myöskään halua valehdella olostani, kirjoitanhan täällä syömishäiriöstä paranemisesta, mikä ei ole ihan yksioikoinen ja tuosta noin vain päätettävä juttu.

Vietän sängyssä yli puolet vuorokaudesta, koska en vain jaksa muuta. Annan puhelimen soida ja jätän vastaamatta viesteihin, jos kyseessä ei ole paras ystävä tai äiti, koska jaksaminen ei riitä lähipiiriä kauemmas. Harmittaa ja syyllistän itseäni laiskuudesta kun perun tapaamisia. Normaalit ihmiset opiskelevat ja käyvät töissä ja tapaavat kavereitaan vapaa-ajallaan, mutta itse en jaksa päivän aterioihin keskittymisen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen käsittelyn jälkeen iltaisin muuta kuin mennä nukkumaan. Että hyvä minä!
 

Myönnän, että pakkoliikuntakin on astunut mukaan monen vuoden jälkeen. Alkuun se naamioitui hyväksi tavaksi purkaa energiaa ja hämmästyksissäni jopa nautin siitä mitä kaikkea kroppani oikeasti jaksaa. Vaihde on kuitenkin jäänyt päälle ja nyt kun en enää jaksakaan, ahdistaa jos en voi toteuttaa pitkiä kävely- tai juoksulenkkejäni päivittäin. Olen lisäksi mielestäni todella suuri. Tiedostan, että tämä on vain tunne eikä fakta, mutta syömishäiriön silmillä katsottuna se on yhtä totta kuin sohva jolla istun.

Ensi viikolla alkaa uusi fysioterapiaryhmä Aurorassa, joka kestää joulukuulle asti. Mulla ei ole oikeastaan aavistustakaan mitä ruumiinkuva- ja kehotietoisuusryhmässä tehdään, mutta se selvinnee pian. Ehkä ryhmästä saisi jopa jonkinlaista apua vääristyneeseen kehonkuvaan. Kesällä kävin muutaman kerran venytys- ja rentoutusryhmässä ja se tuntui ihan mukavalta.

Jos jotain hyvää, niin pääsin sentään vihdoin asumisyksikössä vaihtamaan huonetta. Kämppikseni muutti pois pari viikkoa sitten, ja sain muuttaa hänen entiseen hieman isompaan huoneeseensa. Tavaroiden siirtämiseen seinän taakse meni yli viikko, kun en vain jaksanut mitään. Ohjaajan käskystä sain lopulta siirrettyä roinat, ja onneksi äiti tuli perjantaina käymään ja hänen avustuksellaan sain suurimman osan kamoista jopa kaappiin paikoilleen.

Omaohjaajani jäi parin viikon lomalle ja nyt mietityttää miten pärjään sen ajan puolivieraiden ihmisten käyntien avulla. Mulla kestää kauan, ennen kuin alan luottaa ihmisiin niin paljon että voisin rehellisesti kertoa oloistani. Eikä syömishäiriöstä tietämätön osaa yleensä sanoa asioita ja rohkaisevia sanoja oikein. Tänäänkin päivystävän käynnistä jäi fiilis, että oli vain hyvä että eilen juoksin ahdistustani pois: sainhan itseni liikkeelle neljän seinän ulkopuolelle. Onneksi voin aina paeta vanhempieni luokse, jos olo käy liian tukalaksi. Lunakin saa hepulin joka kerta kun ilmestyn paikalle.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella menee paremmin! Taistelkaa, niin mäkin yritän :)

It's all complicated

Koko viikon olen säntäillyt ympäriinsä, jotta ei ole tarvinnut pysähtyä tuntemaan ahdistusta liian suurena. Olen jahdannut Pokémoneja kilometritolkulla, käynyt katsomassa Youngheartedin ilmaiskeikkaa Café Caruselin terassilla ja leikkinyt Lunan kanssa vanhempieni luona. Olen syönyt sukujuhlissa kakkua ja kiertänyt Taiteiden yössä vailla päämäärää. Olen katsellut leffoja Netflixistä, sillä keskittyminen ei riitä lukemiseen juuri nyt

Mä en muista koska viimeksi olen istunut päivystyksessä viiltelyn takia. Siitä on varmaan lähemmäs kaksi vuotta ellei ylikin. Joka tapauksessa perjantaina nilkkaan ommeltiin kaksitoista tikkiä, joista kolme ilman puudutusta. Ja ahdistuksen lisäksi mua hävetti istua päivystyksessä ohjaajan kanssa ja sanoa vuoronumeron tullessa, että tulin itse tehtyjen haavojen takia. Enkä edes halunnut nähdä psykiatrista sairaanhoitajaa.

Lauantai sujui onneksi jo paljon paremmin. Mulla oli terapia aamupäivästä, minkä jälkeen ajelin huvikseni bussilla ihan uusia reittejä ja ihailin maisemia kuulokkeet korvilla. Kävin kotona vain kääntymässä lounaalla ja palasin sitten keskustaan, sillä oltiin sovittu Mervin ja Iinan kanssa, että nähdään pitkästä aikaa kolmisteen kun multa jäi tän vuoden Helsinki Pridetkin väliin. Istuskeltiin suurimmaksi osaksi puistossa juttelemassa, ja vaikka olo ei päivällä ollut ollut paras mahdollinen, mieliala kohosi hieman näiden ihanien tyttöjen ansiosta.

Viime yönä katsoin Särkänniemen delfiinien siirtoa Oikeutta eläimille -järjestön live-videoiden kautta. Olen tähän asti seurannut delfiinejä koskevia juttuja vain puolisilmällä. En ole ikinä käynyt Särkässä tai nähnyt noita eläimiä livenä. En tiedä kyseisestä lajista juuri mitään, mutta musta tuntuu että osa kohuamisesta napsahti nyt aktivistien nilkkaan, kun oli niin kiire saada delfiinit pois huvipuistosta parempiin oloihin. Kreikassa ei varmaankaan ole asiat juuri paremmin, joten paikasta toiseen liikuttelu on ihan turhaa stressiä eläinparoille. Tietysti Särkänniemi yksin teki päätöksen eläinten siirtämisestä toiseen "vankilaan". Silti olisi ehkä ollut parempi nostaa asia esiin vasta muutaman vuoden päästä, kun tulevasta Italian turvapaikasta olisi ollut enemmän tietoa. Tällä kertaa päädyttiin täysin väärään ratkaisuun, joten ei kai auta kuin toivoa (ja avustaa eläinjärjestöjä), että Särkänniemen delfiinit vielä lähitulevaisuudessa pääsisivät oloihin, jotka olisivat lähempänä luonnonmukaista.

Tänään olen käynyt vanhemmilla syömässä ja nähnyt pitkäaikaisinta ystävääni. Oli mukava päivä, ja toivon että saan pidettyä saman fiiliksen nyt uuden viikon alkaessakin. Ei tule olemaan helppoa, mutta yritän ottaa vähän rauhallisemmin ja kuunnella itseäni paremmin.

Pink the day

Ahdistaa, siinä ei ole mitään uutta. Viikonloppu meni suht' hyvin, mutta nyt uuden viikon alkaessa on alkanut taas tuntua enemmän pahalta kuin hyvältä.

Vaa'an lukema on pompannut parissa päivässä yli kolme kiloa ylöspäin. Normaalipainoonkin on matkaa vain muutama hassu kilo, alle viisi. Näen ylimääräistä (läskiä) kaikkialla ja raskausarpiakin perseen seuduilla. En näe itseäni ylipainoisena, mutta olo on suuri.

Olen koko kesän syönyt ja tavoitellut normaalipainoa, saavuttanut välitavoitteita, toivoen että vihdoin saisin luvan aloittaa ratsastusharrastuksen ja että Kela myöntäisi tuen psykoterapiaan (tällä hetkellä käyn omakustanteisesti). Mutta nyt  kun tavoiteltu bmi alkaa olla kohdillaan, ahdistaa ja tuntuu väärältä. Farkut kiristävät, yhdet eivät enää edes mahdu päälle. Fyysisesti vointi on paljon parempi, mutta mielialat heittelevät edelleen miten sattuu.

Tänään oli ensimmäinen terapiakerta pitkään aikaan. Puhuttiin kesästä, viime viikon mökkireissusta, syksystä, koulun  alkamisesta ja sen tuomien paineiden aiheuttamasta ahdistuksesta. En ole menossa kouluun tänä syksynä, mutta silti pimenevien iltojen myötä ajatus vapaa-ajan loppumisesta kummittelee mielessä. Koska koulun alkaessa muu elämä jäi toissijaiseksi...

Terapian jälkeen kävin Sellossa ahdistusshoppailemassa uuden laukun ja hiusvärin. Blondasin toissapäivänä tyvikasvun, joten koska tuttua hattaraväriä ei Cybershopissa ollut jäljellä, ostin Herman'sin Polly Pinkin purkin. Alun perin mun piti haalentaa pinkkiä väriä ja sekoittaa vain pieni osa siitä hoitoaineeseen, mutta hetken mielijohteesta lättäsin värin päähän sellaisenaan.

Kuvissa väri ei näy yhtä kirkkaana kuin  livenä. Mulla on vain kerran aiemmin ollut näin räikeän pinkit hiukset, enkä silloinkaan tuntenut oloani tutuksi, joten nää näyttää ja tuntuu aika.. räikeiltä. Väri kuitenkin  toivottavasti kuluu parin pesun jälkeen pois, joten olen ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Sometimes I feel like screaming

Kotiinpaluu festareiden jälkeen on tuntunut yllättävän haastavalta. Ruoka ahdistaa ja itken lautasen ääressä, vaikka olen koonnut annoksen itse omasuunnitteisen ateriasuunnitelman mukaan: ruokaa ei jätetä. Iltapala venyy yhteentoista illalla, koska lykkään päivällistä liian pitkään, mutta ennen sitä ei mennä nukkumaan.

Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, mutta ahdistuksen takia en oo saanu nukuttua kunnolla. Olen mielestästäni aivan valtavan kokoinen. Tiedän, että on ihan normaalia että ihon ja luiden välissä on jotain, mutta silti keho tuntuu niin vieraalta, etten ymmärrä miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. En ole ikinä ollut näin kauan näin "korkeassa" painossa paria viikkoa kauempaa, jolloin olen pian laihduttanut takaisin turvallisiin lukemiin. Olen jälleen ylittänyt rajan, sen sietämättömän kilomäärän, josta alamäki alkoi 16-vuotiaana, ja päässäni pyörii tismalleen samat ajatukset kuin silloinkin.

Kuitenkin, ero kahdeksan vuoden takaiseen on, että nykyään tiedän mihin laihduttaminen tulee mut viemään. Olen oppinut mikä helvetti odottaa, jos syömishäiriön antaa valita. Eikä mulla ole aikomusta päästää sitä enää niskan päälle, vaikka kuinka tekisi mieli luovuttaa. Silti opitut tavat ja vääristyneet ajatukset on niin tiukassa, että ne vaikean paikan tullen tulevat mieleen ensimmäisenä ja niihin sortuu välillä edelleen.

Toissapäivänä otin ohjaajan aamuisen käynnin jälkeen tarvittan lääkkeen pahaan oloon ja nukahdin "lyhyille" päiväunille neljäksi tunniksi. Olin suunnitellut syöväni lounaan kello 12, mutta heräsinkin vasta kahden jälkeen ruoka valmistamatta. Loppupäivän ruokailut menikin sitten ihan sekaisin. Lounaan vihdoin tehtyäni ja syötyäni, sen sijaan että olisin ruvennut paikkailemaan puuttuvia ruokia, lähdinkin lenkille pakoon ajatuksia.

Nyt kun olen saanut taas rytmistä kiinni, on sujunut vähän paremmin. Tänään tulin isovanhemmilleni pariksi päiväksi ja sain syötyä kahvilla peräti kaksi palaa mansikka-raparperipiirakkaa juttelun lomassa.
Mummi paistaa juuri pinaattilettuja ja meinaan hyppiä seinille, koska ulkona sataa enkä pääse kävelylle. Aloitimme taas palapelin, johon on hyvä keskittää ajatukset. Onneksi mulla on niin ihana ja ymmärtäväinen mummi, että voin puhua olostani aika avoimesti. Kyllä tää vielä tästä helpommaksi muuttuu, kun vaan jaksaa painaa eteenpäin!

..'Cause life's worth it

Edelliseen postaukseen tuli aika pintapuolisesti kerrottua siitä, että jeejee menee hyvin ja syön ja noin. Tai juuri niinhän se kaikessa yksinkertaisuudessaan ulkopuolisen silmissä menee, koska kukaan ei toisen ajatuksia voi lukea. Lienette huomanneet, etten enää uskalla avata teille lukijoille jok' ikistä tunnetta jonka koen. Enkä halutessani niin ehtisi tekemäänkään, sillä ahdistuksen tilalle on tullut niin paljon muita tunteita: negatiivisia ja positiivisia, joista osa kestää vain hetken. Mä haluisin kuitenkin kertoa vähän tarkemmin tämän hetkisiä fiiliksiä ruokaan ja kroppaan liittyen.

Huono mieliala ei heijastu mulla kovin paljon syömisiin tällä hetkellä. Kun alkaa tehdä mieli rajoittaa, pitää vain pistää ns. "robottivaihde" päälle, noudattaa suunnitelmaa ja yrittää olla miettimättä liikoja. Kun samoja pelkoruokia syö yhä uudelleen, katoaa niistä lopulta koko pelottavuus. Esimerkiksi viime kesänä jäätelö muuttuikin yhtäkkiä turvaruoksi, kun söin sitä päivittäin.

Viime viikkoina ahdistus on harvoin jäänyt päälle moneksi tunniksi, olen alkanut vihdoin oppia että se menee ajallaan ohi, eikä sen poissaamiseksi tarvitse kaivaa terää esiin, juoda päätä täyteen tai yrittää oksentaa tunnetta ulos. Väärät käyttäytymismallit ovat kuitenkin sen verran tiukassa, että pienenkin vastoinkäymisen sattuessa kohdalle on mielessä ensimmäisenä itsensä satuttaminen. Mutta kaikkia ajatuksiaan ei ole pakko pistää käytäntöön ja välillä myös viivyttelemällä pahin ahdistushuippu ja mieliteot saattavat mennä ohi. Eivät tietenkään aina, mutta edes välillä..

Joskus osastolla en kyennyt ruokailuiden jälkeen tekemään mitään muuta kuin kuuntelemaan musiikkia, koska keskittyminen ei riittänyt mihinkään kun ajatukset pyörivät siinä mitä on juuri syönyt ja mitä tulee loppupäivän aikana syömään. En tiedä onko tapa osastolta opittu, sillä ruokailun jälkeen haluan vain istua alas ja rauhoittua. Samalla luen, katson sarjoja, kirjoitan tai vain selaan kännykältä internetin loputonta sisältöä. Ei todellakaan tee mieli liikkua, osittain senkin takia että se tuntuu lisäävän refluksioireita.

Mulla ei ole kotona lainkaan kokovartalopeiliä, joten harvoin tulee peilailtua itseään sen tarkemmin. Peiliin / omiin silmiinsä ei voi luottaa, joten en mä sillä muuta tekisikään kuin katsoisin, että vaatteet sopii päälle. Tänään vetäessäni pari kuukautta sitten ostamiani farkkuja jalkaan, ne puristivat ja mua alkoi kiukuttaa.
Yhtäkkiä kaikki mahdollinen ärsytti (mm. pyörän tyhjä rengas, toimimaton television antennijohto, hidas puhelin) ja olisi tehnyt mieli heitellä tavaroita ympäriinsä ja rähjätä jollekin. Kävin kävelyllä ja mietin, että varmaan mielialaan syynä oli läskiahdistus, joka näyttäytyi tällä kertaa näin. Kotiin tultuani keskitin ajatukseni siivoamiseen ja lounaan aikoihin en enää jaksanut miettiä tyhmiä kutistuneita farkkuja.

Kuvittelin vielä vähän aikaa sitten, etten voisi enää ikinä oppia pitämään liikunnasta kaiken pakkoliikunnalla rääkkäämisen jälkeen. En edelleenkään saa harrastaa mitään kovin rasittavaa, mutta nykyään nautin pitkistä kävelylenkeistä ja pyöräilystä (ainakin suurimmaksi osaksi). Yksi suurimmista motivaattoreista mulla onkin vanhojen liikuntaharrastusten pariin palaaminen, tai uuden lajin löytäminen.

Listasin itselleni muutamia asioita, joiden takia jatkan taistelua:

    Mä syön, jotta...

..opin syömisen uusiksi niin, ettei koko elämä pyöri anoreksian ympärillä. Ilman itsensä haastamista parantuminen on mahdotonta. Haluan voida syödä sitä, mistä oikeasti pidän ja kävellä kadulla ajattelematta kuinka paljon energiaa kulutan.

..terveyteni ei kärsisi enempää.

..keskittymiskykyni riittäisi pidempään kuin maksimissaan pari tuntia kerrallaan.

..muistaisin. Elämäntapahtumia, lukemaani ja opiskelemaani, minkälaista on elää tällä vuosikymmenellä, uusien ihmisten nimet, pankkikortin tunnusluvun tai oman henkilötunnukseni.

..pystyn keskittymään maailmaan ympärilläni pelkän oman ahdistukseni sijaan. Täällä on niin paljon ihmisiä, tarinoita, koettavaa, kauniita maisemia ja elämää.

..voin syksyllä aloittaa jälleen ratsastuksen.

..jaksan pyöräillä tuntemattomia hiekkateitä pitkin. Ja nauraa kun eksyn enkä tiedä enää olenko edes Helsingissä. Onneksi nykyään kännykässä on navigaattori.

..saan matkustaa ulkomaille ilman hoitajan saarnaa terveysriskeistä.

..jaksan olla tukena myös muille ja parempi ystävä kuin viime vuosina.

..pääsen muuttamaan asuntoon, johon saan ottaa lemmikin. Hamsterin häkki on edelleen tyhjillään vanhempieni luona ja selailen välillä kasvattajia läpi. Nytkin olisi pääkaupunkiseudulla myynnissä vaikka minkä värisiä syrkki-vauvoja.

..voin hyppiä keikoilla eturivissä ilman että rasitun niin, että joudun pelkäämään sydänkohtausta. 

..läheisten ei tarvitsisi olla jatkuvasti huolissaan.

..saisin elää ikäiseni nuoren naisen elämää.

..voisin olla aidosti onnellinen, edes hetkittäin.

Kevyempi kantaa (hautaan)

Ei mun pitänyt enää valittaa, mutta... antaapa tulla syömishäiriöisen karua arkea postauksen verran:

Mä olen väsynyt. Aivan h*lvetin väsynyt tähän syömishäiriöön. Tuntuu, etten jaksa enää edes yrittää taistella vastaan: joka päivä on uusi pettymys kun vastoinkäymiset alkavat viimeistään lounaan aikaan. Aamupalaksi saan syötyä puuroa hedelmineen ja protskuineen. Lounaaksi on varattu jääkaapissa annos lämmitettäväksi. Mutta sitten en syökään sitä, se jää seuraavalle päivälle ja seuraavalle ja seuraavalle ja lentää lopulta pilaantuessaan roskiin, tai vaihtoehtoisesti syön ja syönsyönsyön päälle vähän lisää ja kaikki päätyy pönttöön.

Oksentamisen takia tuntuu kuin olisi jatkuva krapula. Että ei ole olossa hurraamista.

Olen paennut syömishäiriötä isovanhemmilleni, mikä on ennen auttanut, mutta nyt en selviä enää edes sielläkään. Sosekeittoa salaatin kanssa, kahvilla omena laskiaispullan sijaan: ei riitä! Iltapalaksi söin kyllä konvehteja, mutta kun ei tuonnekaan voi muuttaa.

 Noora 9.-luokalla

Kotona olen hamstrannut pakastimen täyteen soijanugetteja, kasvispihvejä ja jäätelöä. Kaapista löytyy leipää ja kaikkea mitä normaalin ihmisen keittiöstä nyt löytyykään. Niitä kaikkia mä mun suunnitelmien mukaan syön, mutta toteutus jää puolitiehen. Kunnon ruoan sijaan olen Makulan salaattien suurkuluttaja. Tursuaa jo fetat ja oliivit korvista, kun lähikaupasta ei saa muuta kuin kreikkalaista salaattia.

Päässä pyörii kysymys, että miksi mä menin ikinä sairastumaan, miksi mä peruskoulun lopussa oikein toivoin anoreksiaa itselleni? Okei, tuossa vaiheessa olin jo sairas ja tavoittelin luurankomaista kroppaa, ei terve ihminen sellaisia mieti. Mutta sitä rumuutta kohti tässä taas tunnutaan menevän, vaikken sitä enää halua. Ainoa mitä haluan on terve elämä, ja sen eteen on tehtävä töitä. Miksi miksi miksi minä, kun monelle tavallinen arjenhallinta on itsestääänselvyys.

Tän sairauden takia olen saanut katsoa sivusta kuinka kaverit juhlivat abi-rekan lavalla, painoivat valkolakit päähänsä, lukivat kirjastossa tunteja tuntien perään pääsykokeita varten, pääsivät sisään lääkikseen-kauppikseen-oikikseen. Ja mitä mulle jäi tuosta ajasta? Anoreksia ja muistoja osastoelämästä jotka nekin ovat osittain pyyhkiytyneet muististani.

Ilmoittauduin lukioon kesken jääneelle äidinkielenkurssille ja terveystieto ykköseen, jonka olen jo suorittanut 10:n arvosanalla. En vain muista kyseisestä kurssista muuta kuin kokeen kysymyksen: "Mikä on karsinogeeni?" anoreksia on syönyt siis myös muistini.

Nyt mietin, että yritänkö jälleen aloittaa opiskelun (minkä seurauksena ehkä jälleen romahdan) vai noudatanko hoitajien, vanhempieni ja terapeuttini ohjeita ja soitetaan huomenna omaohjaajani kanssa Vamokseen varaamaan tutustumisaikaa kevyempää päivätoimintaa varten.

Hei hei, mitä kuuluu?

Tekis mieli tulla inisee, että mieltä painaa jokin selittämätön ahdistus ja koko viikko on mennyt lamaantuneena sen vallassa, mutta en jaksa alkaa miettä ja eritellä asiaa sen enempää. Parempi keskittyä tulevaan ja antaa negatiivisten tunteiden tulla ja mennä.

Syömishäiriöpoliklinikalle oli vihdoin (oikeasti) viimeinen aika. 45 minuutin tapaamisen sijaan siellä vierähti jopa kaksi tuntia, kun lopulta sihteerikin innostui mun kanssa juttelemaan. En tavallaan ihmettele, että ihmiset halusivat kuulla kuulumisiani, olenhan ollut kyseisessä paikassa asiakkaana peräti kuusi vuotta.
Huomenna maanantaina mulla on verkosto, johon vielä myös sh-hoitajani tulee mukaan. Mulla ois vielä läjä loppupalautepapereita täytettävänä sitä ennen, kohta niiden kimppuun.

Vihdoin perjantaina sain itseni liikkeelle näkemään muitakin kun hoitotahoja. Kävin porukoilla syömässä ja maistamassa pistaasi-pullaa (joka maistui marsipaanilta). Siitä suuntasin Kamppiin tapaamaan Iidaa ja siellä vierähtikin yllättäen kolme tuntia. Sain samalla varattua ajan viimeisimmän tauoinnin uudelleenväritystä varten. Kyynärtaipeeseen ja arpien päälle väri tosiaan tarttuu vähän epätasaisesti, minkä takia sain ensi viikolle korjausajan. Onneksi tuo kestää kuulemma vain viitisentoista minuuttia, on meinaa aika kivulias paikka.

Eilen lauantaina kierreltiin Oonan kanssa Itiksessä. Mun ei pitänyt ostaa mitään, mutta kun löytyi kaikkea kivaa..! Oli ihana nähdä pitkästä aikaa toista, jonka kanssa toipuminen on suunnilleen samassa pisteessä. Käytiin Hesessä syömässä pehmikset kinuskikastikkeella, ja yleensä olisin potenut huonoa omaatuntoa kun söin sen vohveleineen päivineen, mutta nyt tuo tuntui täysin luontevalta shoppailun lomassa. Tällainen pieni onnistuminen pistää miettimään, että ei oo ohjat syömishäiriön kanssa kauheen tiukasti omissa käsissä tällä hetkellä..

Tänään aamun löhöilin sohvalla ja luin. Tavoitteena oli päästä käymään ulkona ees hetken ajan, mutta lunta satoi niin kauheasti ettei jaksanut lähteä hankeen tarpomaan. Joonas pistäytyi kahville ja lähdettiin lopulta hänen luokseen pelaamaan Mariokartia.

Kattelin tossa myös lukion neljännen jakson kurssitarjontaa ja mietin pitäiskö suorittaa loppuun ensimmäisessä jaksossa kesken jäänyt äidinkieli. Ja oli tuolla näköjään historiakin K-merkinnällä. En vaan tiedä onko liian suuri harppaus yrittää jatkaa koulua kun elämässä on niin paljon muitakin muuttujia tällä hetkellä. Lisäksi kun sisäinen pieni perfektionistini ei voi suorittaa kursseja rennosti omaksi iloksi, vaan on tavoiteltava kuuta taivaalta. Ja kun en enää ole edes varma, että onko lukio se mun juttu.

Eli ei mulle sen kummempia, päivä kerrallaan.

Totuuden pakoilua

// poistanen tämän postauksen myöhemmin mutta nyt on vain tarve purkaa //

Ai että miten mulla menee? Haluaisin sanoa teille ja samalla uskotella itselleni, että hyvin. Totuus taitaa kuitenkin olla päinvastainen. Syömishäiriö kiristää otettaan, samoin masennus. Epävakaus ajaa tekemään asioita, ennen kuin ehdin harkitakaan. Riitoja turhista asioista, minkä seurauksena viiltoja ja parkua kuolemanpelosta kun vahingossa hajoitin suonen. Pyörtyilyä kylppärin lattialle joko alhaisen hemoglobiinin, kaliumin tai verensokerin takia, en tiedä, koska viimeksi labra-arvot olivat viitteiden välillä.

Kuuntelen kauneimpia joululauluja ja tuuduttaudun niiden tuomaan lapsuuden aikaiseen turvallisuuteen. Soitan pianolla korvakuulolta kappaleita yhdellä kädellä, koska nuotteja en ole ikinä jaksanut opetella lukemaan.

"Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta."

Hetkittäin pääsen tunnelmaan ja hymy nousee huulilleni. Mietin joululahjoja ja selaan koneelta kuluneen vuoden kuvia isovanhempien kalentereita varten. Kaikki on ihan hyvin. Kunnes keskellä yötä vaivun epätoivoon ja mietin, että heräänkö enää aamulla jos nyt nukahdan.

Joka päivä olen kuitenkin syönyt suklaan äidin ostamasta kalenterista. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mulla on suklaakalenteri, josta uskallan syödä luukun takaa löytyvän makeisen hyvällä omallatunnolla. Tosin en muista miltä suklaa tänä aamuna maistui.

Tänään sain avata luukun myös nuorisoasemalla. Puhuttiin siellä tuetusta asumisesta, koska kaikki tahot vanhempia myöten ovat sitä mieltä etten pärjää yksin jos tästä muutan täysin omilleni. Viime viikkojen alamäki on saanut myös oman uskoni horjumaan, ei kokonaan paranemisen mahdollisuuden, vaan tämänhetkisen tilanteen ja jatkon suhteen. Uskottelen itselleni, että kaikki muuttuu paremmaksi kuin sormia napsauttamalla kunhan pääsen muuttamaan yksin omaan asuntoon ja joudun ottamaan täyden vastuun itsestäni. Joku pieni järjenääni takaraivossa kuitenkin kolkuttelee, ettei asiat hoidu ehkä niin helposti.

Parin viikon päästä käydään siis mun työntekijän katsomassa jotain paikkaa toisella puolella Helsinkiä ja kuuntelemassa, mitä vaihtoehtoja on tarjolla. Ristiriitaisia ajatuksia poukkoilee päässä.

Kohti parempaa

Elämä alkaa pikkuhiljaa palautua kaaoksen jälkeen takaisin normaalille uomilleen. Paranemismotivaatio nostaa taas päätään, ja maailma ympärillä on alkanut kiinnostaa.

Melkein kuukausi on mennyt sumussa, mutta nyt "heräiltyäni" jaksan taas miettiä omaa hyvinvointiani, ulkonäköäni ja tulevaisuutta, joka ei ehkä näytäkään niin mustalta. Ulos voi lähteä hymyillen eikä ihmisten kohtaaminen tunnu järkyttävän suurelta kynnykseltä. Olen katsonut läpi mun ja siskon vanhoja ratsastuskamoja sillä silmällä mitä laitetaan pois, ja houkutus hevosen selkään pääsystä on tämän seurauksena noussut aivan suunnattomaksi. Vielä muutama kilo elopainoa niin sekin olisi mahdollista. Heppakuumetta ei myöskään helpota yhtään se, että käytiin tänään ostamassa liput tammikuiseen Apassionataan.



Loppuviikosta sain vihdoin raahattua itseni Sylin kahvihetkeen, ja tapaaminen (tällä kertaa) tuttujen ihmisten kanssa helpotti omaa oloa huomattavasti. Tänään ylitin itseni ja kävin äidin ja siskon kanssa lounaalla, vaikka vielä aamulla lensi puoliksi syöty puurolautanen turhautumisen takia lattialle, ja vannoin laihduttavani itseni hengiltä. Järki, missä olit?

Pääkaupunkiseudulla sataa vielä vettä, mutta huomaa että talvi on tulossa. Ulkona ei enää tarkene syystakissa tai ilman pipoa ja käsineitä. Alipukeutuneena sporaa odotellessa koko kroppa tärisee hampaita myöten. Sisälläkin käperryn mielelläni uuteen viittamaiseen ponchooni.

Nyt jatkan perjantai-iltaa kuunnellen nostalgisia ysärihittejä koira kainalossani.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! :---)

Is there a way out of hell?

Ajatukset ovat pyörineet enemmän ja vähemmän neljän vuoden takaisissa osastoajoissa. Katsottiin hoidon päättymisen takia polilla otsikoita mun vanhoista papereista: sisään- ja uloskirjauspäivämääriä, luustontiheysmittauksen tuloksia, ateriasuunnitelmia... Muistikuvani ajoilta ovat melko hatarat, ja mua alkoi ahdistaa kun väläyksiä silloisesta arjesta alkoi palailla mieleen. Pisteenä i:n päälle kävin viime viikolla vielä entisen osaston tiloissa juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa. Liian tuttu ympäristö.

Viikko on mennyt harmaassa sumussa. Ajatuksia risteilee päässä hirveää vauhtia ja tunteita on niin paljon, etten enää tunnista niitä toisistaan. Ne paisuvat omiin sfääreihinsä ja kääntyvät itsevihaksi. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa.

Samaan aikaan mun oireilu syömisten suhteen on alkanut toistaa noita muutaman vuoden takaisia uria: kaikki minkä suustani saan alas, tulee myös samaa kautta ylös. Turhaudun kun en keksi mitä uskaltaisi syödä, joten kaupasta voi ostaa mukaan mitä tahansa mättöä kun lopputulos on kuitenkin sen deletointi. Hävettää, turvottaa ja turhauttaa. Arpien päälle ilmestyy uusia naarmuja, ja alkoholi turruttaa pahimman ahdistuspiikin. Istun yksin omassa huoneessani ja kuuntelen musiikkia. Kynnet on revitty verille ja hiukset pesty yli viikko sitten, ällötän jopa itseäni mutten jaksa tehdä asialle mitään.

Viikon oksennusputki alkaa tuntua mielen lisäksi myös fyysisesti. Elimistö on sekaisin, voimat lopussa. Sporan kanssa kilpaa pysäkille juostuani joudun etsimään istumapaikan ja tunnustelen pulssista, kuinka sydän jättää lyöntejä välistä. Pelkään, mutten myönnä sitä kenellekään.

Anteeksi valitus ja melko suorasanainen vuodatus, mutta vaikea keskittyä tällä hetkellä mihinkään positiiviseen. On mulla ollut pari parempaakin päivää ja viikonlopun aikana oon saanut tehtyä pieniä muutoksia takaisin kohti normaalimpaa, kun tilanteen kaaoottisuus on alkanut on alkanut realisoitua myös omassa päässäni. Uskomatonta kuinka nopeasti itsensä saakaan kaivettua takaisin kuopan pohjalle, mutta kai tänne on ne tikkaatkin johonkin piilotettu...

Viiltely jättää jäljet

Vasemmassa käsivarressani näkyy erittäin selvästi esillä viimeisten yli viiden vuoden viilteilyiden aiheuttama arpien sekamelska. Multa välillä kysytään, miten suhtaudun runneltuun käteeni ja käytänkö kesällä t-paitoja.

En tiedä kuinka monta tikkiä kädessäni on yhteensä ollut, mutta sen verran vahinkoa olen saanut aikaan, että kädessä on aivan järkyttävän näköinen kuoppa, osasta kohtaa ihoa on mennyt tunto ja pitkään erään viiltohaavan kipu säteili pikkusormeen asti. Eniten mua kuitenkin häiritsee, että käsi näyttää aivan hirveältä ja kerää välillä ei-toivottua huomiota.

osa Voimauttava valokuvaus -kurssin sielunmaisematehtävää
(vanhasta blogista: klik ja klik)

Mä en välitä miltä mun käsi näyttää kotioloissa, ite oon sen siihen kuntoon operoinut kun mikään muu ei ole tuntunut auttavan. Kuinkakohan moni ihminen sanoi, että tulen häpeämään jälkiä? Ja kuka uskoi, muttei välittänyt? Terveen mielen on vaikea kuvitella, miten kukaan haluaa tehdä itselleen tällaista. En mä halunnutkaan, mä en ole ikinä pitänyt viiltelystä tai sen aiheuttamasta kivusta. Se on ollut rangaistus, joka pitää kestää kun on "tehnyt väärin" ja ollut huono ihminen. Ja nyt kannan ikuisesti ihollani noita merkkejä, joista vastaantulijoiden katseet muistuttavat. Mutta mä en halua välittää, mä haluun antaa itselleni anteeksi.

Käytän lyhythihaisia kun on lämmin, paitsi tuoreet haavat piilotan pitkähihaisen alle vaikka olisi kuinka paahtavaa. Arpikäden ranteen tykkään kuitenkin laittaa täyteen koruja, jotta edes osa juovista jäisi piiloon. Ihan muitakin ihmisiä ajatellen.

Kerran tuntematon jätkäjoukko on tullut kysymään, että minkä raivokohtauksen oon saanu ku käsi näyttää tolta. Joku on kysynyt, että mitä mun kädelle on tapahtunut, että olenko polttanut sen joskus pahasti. Siinä vaiheessa on kiva aina liueta paikalta vähin äänin, ei ku ne on vaan vanhoja jälkiä...

Edelleen tekisi välillä mieli tarttua terään, mutta suurimmaksi osaksi saan kanavoitua ahdistukseni muualle. Tuorein jälki on kuitenkin tältä kesältä, tosin muistuttamassa kuinka itsensä vahingoittaminen vie joka kerta vie pahaa oloa edes hetkellisesti pois.

Meinasin liittää mukaan pari valokuvaa tosta kädestä, mutta eipä teekään mieli esitellä rumia arpia tai rakentaa mitään kilpailua siitä, kuka on aiheuttanut itselleen näkyvintä haittaa. Jollekin kuva saattaisi toimia varoittavana esimerkkinä, toiselle triggerinä.

Jos näitä tulevaisuudessa saa edes osittain tatuoinneilla piiloon, niin olen iloinen.