2017/05/21

Hevoset Kaivarissa

On ollu aika kiva viikonloppu (jos ei lasketa lätkäpelejä). Perjantaina olin kattomassa Vesalaa Espalla ja lauantaina ja sunnuntaina oli Hevoset Kaivarissa -tapahtuma! Kiva päästä kattelemaan heppoja pitkästä aikaa ja vielä tällaisessa kesäsäässä!

Jos hevoset ei kiinnosta, niin voit skipata koko postauksen.

Aikoinaan, kun vielä harrastin ratsastusta ja virtuaalitalleilua, kävin melkein joka viikko Laakson ratsastusstadionilla kuvaamassa kilpailuja. Tän viikonlopun aikana tuli ikävä noita aikoja, koska tykkään tosi paljon kuvata hevosia ja mun koko valokuvausharrastus oikeastaan lähti hevosten kuvaamisesta.



Lauantaina oltiin Miinan, Noran ja Millan kanssa katsomassa koulu- ja esteratsastusta ja kiertelemässä alueella. Ois tehnyt mieli ostaa kaikkea turhaa, mutta onneksi sain ylipuhuttua itseni ja järkeiltyä että en tekisi mitään söpöllä violetilla riimulla, pinteleillä tai vaaleanpunaisella raipalla :D



Rakastan islanninhevosia, joten tänään sunnuntaina kävin Kaivopuistossa ihan vaan passijuoksukilpailuiden takia. Onneksi jaksoin lähteä, sillä tunnelma oli mahtava. Kisojen jälkeen katselin kun lapset hyppivät rataa keppihevosilla ja kokeilivat vikellystä pukilla. Sain myös ilmaisliput Vermoon, joten vihdoin on hyvä syy mennä katsomaan poniraveja!

 

Olisin islanninhevosratsastaja, jos täällä pääkaupunkiseudulla ois ollu issikkatalli opetuksen ja hyvien liikenneyhteyksien päässä silloin kun aloitin ratsastuksen. Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan löytynyt, joten issikkakokemus jäi alkeiskurssiin, neljään kesäleiriin ja muutamaan vaellukseen. Seuraavan vaelluksen varaan heti kun on tarpeeksi rahaa ja saan kaverin mukaan! Jouduin aikoinaan lopettamaan ratsastuksen kuuden vuoden jälkeen liikuntakiellon takia, mutta nyt olisi tarpeeksi kiloja aloittaa uudestaan. Ehkä lähitulevaisuudessa!

Ja takaisin Kaivariin: jos ikä ei tulis vastaan, oisin ollu Kaivarissa mukana hyppimässä rataa kepparin kanssa. Miksei tällaisia tapahtumia ollut silloin kun olin lapsi? Ei riittänyt, että pääsi kerran viikossa ridaa, vaan me kaverin kanssa nimettiin meidän polkupyörät ja käytiin niillä hyppimässä "esteitä".



Oliks joku muu käymässä Kaivopuistossa? Tai jakakaa jotain noloja heppakokemuksia. Mä esimerkiksi putosin pommin varmalta ponilta, joka pelästy puskasta tulevia lastenrattaita. Pitkällä suoralla pari laukka-askelta vasemmalle ja mä makaan lantalätäkössä!

2017/05/15

Running up that hill

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Mulla on nyt takana kahdeksan viikkoa päiväsairaalassa ja aika on mennyt yllättävän nopeasti kun on päässyt rytmiin kiinni. Oon oppinut tänä aikana paljon tunteiden hallinnasta ja siitä miten voin muokata ajattelutapaani ja suhtautumistani asioihin. Paljon on tietysti terapiasta ja muualta tuttuja asioita, mutta näin tiiviisti ei ole ikinä tullut mielen kanssa työskenneltyä.

Oon alusta asti ollut suht' aktiivinen ryhmissä ja vastaillut kun kysytään, mutta vasta ihan lähiaikoina oon alkanut kokea olevani osa yhteisöä ja uskaltautunut olemaan porukassa rennommin. Kaikki ovat niin kannustavia ja hyväksyviä, että vuorovaikutustaitoja ja ryhmässä käyttäytymistä uskaltaa opettella tällainen vähän ujompikin tyyppi. Onkin outoa kuinka nopeasti voi muodostua läheinen suhde ihmisiin, joista ei tiedä edes sukunimiä.

Joka tapauksessa, oon tehnyt töitä ja edistynyt sen verran hyvin, että mun hoitoa päätettiin jatkaa vielä kesäkuun loppuun asti. Ensimmäisenä mietin, että mun täytyy olla todella vammanen tai moniongelmainen jos tavanomainen kymmenen viikon jakso ei riitä, vaikka oikeasti saan olla kiitollinen lisäajasta.


Väkisin MM-jääkiekon ja Euroviisujen alettua tulee mieleen kuinka pitkällä kevät on (jos ei sään, niin ainakin kalenterin mukaan) ja miten edelliset keväät ja hoitojaksoni kuntoutusosastolla ovat menneet. Mietin milloin viimeksi olen sitoutunut näin pitkään hoitoon ja missä vaiheessa sietoraja ahdistuksen suhteen on tullut vastaan ja mukaan ovat astuneet viiltely tai päihteet. Pelkään, että jotenkin onnistun pilaamaan myös tämän sairaalajakson ja lennän ennenaikaisesti ulos vaikka olen oppinut käsittelemään vaikeita tunteitani ja impulsseja jo paljon paremmin.


Syömishäiriöoireilun oon saanut pidettyä hetken aikaa täysin hallinnassa ja painon ok-lukemissa, vaikka ajatusmaailman kanssa saa tietysti jatkuvasti tehdä töitä ja taistella. Ahdistus tuntuu lamauttavalta, kun sitä ei saa helpotettua näännyttämällä, oksentamalla tai liikkumalla. Olen nukkunut paljon ja usein ei kiinnosta seurustella muiden kuin Demin kanssa. Välillä jäljelle jää puolestaan vain tyhjyyttä ja tuntuu kuin olisi erillään koko muusta maailmasta. Voin istua rannassa katselemassa kaunista auringonlaskua ja nauttia meren pinnan väreilystä, mutta sisällä nakertaa epämääräinen ahdistus.

Kirjoittamisen suhteen aivot ovat lyöneet tyhjää, enkä ole siitä syystä jaksanut blogiakaan päivittää. Oon yleensä kotiin päästyäni niin väsynyt, että syömisen ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi en jaksa muuta kuin katsoa Netlfixiä tai käydä kävelyllä ja rauhoittaa ajatuksia. En siis tiedä miten aktiivisesti tulen päivittämään loppuosastojakson aikana, en halua ottaa blogista stressiä vaan kirjoittaa silloin kun se tuntuu hyvältä. Yritän kuitenkin parhaani mukaan vastata teidän kommentteihinne.

2017/04/19

Spring awakening

Nyt kun kevään merkkejä on alkanut ilmaantua enemmänkin, olen innostunut taas kaivamaan kameran esille. Tämä Suomen kevät vain on sitä, että yhtenä päivänä aurinko paistaa ja on lähes kymmenen astettä lämmintä ja seuraavana aamuna tuleekin taas lunta. Kuitenkin, lokin kirkunaa kuuluu päivittäin, Uunisaareen pääsee taas lautalla ja nahkatakin on saanut kaivaa kaapista, joten kesäisiä tunnelmia alkaa pikku hiljaa heräillä.

Odotan kovasti, että luonto vihertyy; alkukevät kun on niin tylsää harmaata ja ruskeaa ainakin luontokuvauksen osalta (tai sitten olen mielikuvitukseton ja väärässä ympäristössä).

Tässä kuitenkin kuvapläjäys muutaman kuluneen viikon ajalta:














2017/04/09

This isn't killing me

Paino laskenut kolme kiloa alle normaalin, vaikka en halua enää laihtua. Mua ahdistaa kuinka vaikeeta on syödä normaalisti ja tarpeeksi. Varsinkin kun olen yrittänyt aloittaa saliharjoittelua, niin tämä ei mene nyt yhtään oikeaan suuntaan. Pakko jättää liikkuminenkin taas pois, vaikka siitä tykkäänkin.

Syön aamulla puuroa, jonka seassa siemeniä ja maapähkinävoita, sekä hedelmän (tällä hetkellä mango on ♥) ja teetä. Jos jää makeannälkä niin päälle vielä keksi tai pari. Arkisin iltapäivällä iskee kuitenkin aivan suunnaton nälkä ja saatan syödä ison lounaan jälkeen kotiin päästyä välipalaksi banaanin, soijarahkaa ja puoli purkillista kikherneitä. Nukun päiväunet ja vedän sen jälkeen päivälliseksi suunnattoman ison annoksen ruokaa. Tai ainakin siltä tuntuu. Mä en juurikaan syö herkkuja, koska niitä ei tee mieli. Mutta tuntuu, että syön normaalia ruokaa räjähtämispisteeseen asti, eikä sekään riitä? Vertaan ateriasuunnitelmaan (jota en noudata) ja ylitän sen reippaasti. Ahdistaa, vaikka pitäisi kai vain kuunnella kropan nälkäsignaaleja ja toimia/syödä niiden mukaan.

Aivot kuluttavat energiaa ja päiväosastolla on koko ajan mietittävää, joten ei ihme että väsyttää. Aivotyöskentely voi lukemani perusteella olla jopa 20 prosenttia koko kulutuksesta. Ja tähän päälle pitäisi harrastaa liikuntaa, jotta "kivijalka" olisi kunnossa. Olen ottanut viikkotavoitteeksi harjoitella kotona olemista, koska paikallaan olo on itselleni vaikeaa ja kaikki vapaa-aika tekisi mieli jahdata Pokémoneja ympäri Helsinkiä. Kyllä, pelaan edelleen Pokémon Go:ta. (Ja nyt kesken tekstin kirjoittamisen tajusin, että pakko lähteä Pokéstopille, koska seitsemäs päivä ja mahdolisuus saada evolve-kivi.)

Nyt taas muutamana päivänä on tullut oksentaminenkin kehiin, ärsyttää tämmönen takapakki kun meni jo niin hyvin... Viikonloppu mennyt suoraan sanottuna ihan perseelleen: tuntuu että kaikki syöty pitäisi oksentaa, joten miksi syödä ollenkaan? Pitäisi saada stopattua tämmönen kaikki tai ei mitään -ajattelu. Jos syömiset ei suju täydellisesti kuusi kertaa päivässä, niin miksi toinen ääripää on olla syömättä ollenkaan tai ostaa repullinen ahm-oks -ruokaa vedättäväksi pöntöstä alas?

Vittu en jaksa tätä syömishäiriötä, mutta silti toimin just niin kuin se sanelee. En jaksa, en halua, mene pois! Oon niin loppu tähän kaikkeen.

Vertaistukea?

2017/04/05

Päiväsairaalakuulumisia

Kolmas viikko päiväsairaalassa on nyt puolessa välissä ja olo on aika uupunut. Todella suuri muutos normaaliarkeeni on jo siinä, että joka aamu täytyy nousta ja lähteä jonnekin. Mielialat ovat huidelleet laidasta laitaan ja väsymysaste ylikierroksillä käymisestä "zombi-oloon".

Ensimmäinen viikko menikin vähän ohi ja totutellessa kun tuli yhtäkkiä niin paljon uutta. Olin ainoa joka sillä viikolla aloitti, minkä lisäksi omahoitajani oli poissa, joten yritin vain parhaani mukaan matkia muita ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan kun en uskaltanut kysyä (siinä yksi asia, jota tulisi harjoitella).



Ohjelma on aika tiivis: päivä alkaa aamupalan jälkeisellä aamukokouksella ja päättyy iltapäiväkokoukseen. Ryhmiä on kolme, joiden välillä on yleensä puoli tuntia vapaa-aikaa. On esimerkiksi pienryhmää, viikon suunnittelua, kuva- ja sanaryhmää ja taitovalmennusta. Lounasta käydään syömässä henkilöstöravintolassa.

Olen nähnyt lääkäriä, ja viime viikolla tehtiin mulle hoitosuunnitelma. Päätettiin että olen osastolla täydet kymmenen viikkoa ja kirjattiin ylös mun suurimpia haasteita, joiden eteen työskentelen. Koska koko hoitojakson ajan viikonloput mukaan lukien pitäisi pysyä päihteettömänä, aloitan lääkityksen sitä tukemaan.

Kahden viikon saldo: miljoona selfietä ja resting bitch -face

Syömisten kanssa ollaan sovittu, että saan syödä aamupalan kotona, jolloin suurimmaksi haasteeksi jää lounaan kokoaminen ja sen syöminen yhdessä muiden kanssa. Syömiset ovat menneet yllättävän hyvin ja olen jopa saanut mahdutettua toisen lämpimän aterian päivään, mikä on ennen korvautunut välipaloilla.

Iltaisin olen puuhaillut Demin kanssa ja usein se saa juosta vielä aamullakin vapaana sillä aikaa kun syön ja laittaudun. Eilen se ryöväsi mun iltapalan kikherneet kun istuin syömässä lattialla ja aamulla hamsteri löytyi naulakossa roikkuvan takin taskusta. Rasittava otus, mutta on sen touhuja niin hauska seurailla, nytkin se istuu sylissä syömässä parsakaalia.

Mutta nyt me toivotetaan hyvää yötä, koska huomenna on taas aikainen herätys. Onneksi kohta on viikonloppu, tää päiväossailu käy ihan työstä!

2017/03/28

Haloo Tallinna!

Kuten otsikkokin kertoo, nyt palataan viikonlopun Haloo Helsingin keikan fiiliksiin! Meinasi jo jäädä koko postaus kirjoittamatta, sillä onnistuin poistamaan valokuvat siirtäessäni niitä kamerasta koneelle. Onneksi sain palautettua muistikortilta osan kuvista Recuvan avulla. Vaikka mulla olikin vain huonolaatuinen pokkarini mukana, olisi harmittanut jos kaikki kuvat olisivat menneet.

Haloo Helsinki! piti paluukeikkansa Tallinnan Saku Suurhallilla ja pakkohan sinne oli lähteä. Liput ostin jo Spotifyn ennakkomyynnistä, joten päästiin "alkuperäiselle" lauantain keikalle. Oona tuli mun luokse yöksi jo perjantaina, joten ehdittiin konserttiaamuna laittautua ja katsoa risteilytavarat mukaan rauhassa.


Laivamatkalla tehtiin mitä perus laivamatkalla tehdään: ihailtiin merta kannella, kierreltiin käytävillä ja Supermarketissa, pelattiin pelikoneilla (joista en itse ymmärrä yhtään mitään), syötiin eväitä ja istuttiin baarissa. Huomasi kyllä, että laiva oli lastattu Haloo-faneilla, sillä joka toisella vastaantulijalla oli päällään bändipaita tai -laukku ja baarissa soitettiin ja yhteislaulettiin tuttuja biisejä.




Tallinnassa ehdittiin käydä syömässä ja vähän shoppailemassa. Ennen taksin etsimistä konserttipaikalle pidettiin sometauko siiderien äärellä, jotta näkisi missä päin kaupunkia kaverit menevät. Ei kuitenkaan tavattu ketään, paitsi joku espoolaispariskunta, jonka kanssa tungettiin samaan taksiin ruuhkien välttämiseksi.


miks mäki puhallan vaik en polta? :'D

Ei haluttu permantopaikkoja, koska ajateltiin ettei kuitenkaan jakseta jonottaa eteen, ja että valot ja pyrot näkyy paremmin taempaa. Ei mun ihan näin kaukaa pitänyt paikkoja varata, mutta eipä oltu yltäpäältä konfeteissa keikan jälkeen. Ja onneksi oli tilaa hyppiä ja tanssia, sekä laulaa mukana.

Oli hienoa päästä kuulemaan uusia, ja tietysti pitkästä aikaa vanhojakin, biisejä livenä. Tunnelma oli katossa ja voisin kuvailla bändiä, itse show:ta ja jopa yleisöä kymmenin superlatiivein, sillä keikka oli yksi parhaista elämyksistä moneen vuoteen. Onnea, rakkautta, kiitollisuutta, valoa.






Keikan jälkeen palattiin laivalle, jolla tultiin jo samana iltana/yönä takaisin Helsinkiin. Oltiin ostettu bussikuljetus satamaan, mutta onnistuttiin jotenkin hyppäämään hotellille palaavien bussiin. Iski pieni kuumotus, kun tajuttiin että ollaan menossa väärään paikkaan, mutta onneksi kävelymatka oli lyhyt ja ehdittiin ajoissa laivaan.

Laivan baarissa oli vielä omat Haloo!-jatkot, joten paluumatka tuntui sujuvan paljon menomatkaa nopeammin. Kotona oltiin joskun ennen kahta.


Alkujaan ärsytti, että paluukeikka pidetään Tallinnassa, mutta oli upea reissu siitä huolimatta! Toista kertaa en ehkä lähtisi, koska keikkalipun hinta matkoineen oli satasen tienoilla, mikä itselleni on suuri summa. Kesällä ei näin ollen todennäköisesti lähdetä ainakaan suuremmille festareille. Oliskin mahtavaa, jos Haloo esiintyisi Helsinki-päivän konsertissa.

Muut keikalla olleet, mielipiteitä?

2017/03/09

Nothing more

Me ollaan Demi-hamsterin kanssa asuttu nyt tämä viikko uudessa kämpässä. Kiva päästä taas omiin oloihin viikon isovanhempien / vanhempien luona buukkaamisen jälkeen. En ole juurikaan jaksanut etsiä tavaroille vielä paikkojaan, joten täällä ollaan banaanilaatikoiden ja jätesäkkien ympäröimänä. Edelliseen asuntoon en viitsinyt ostaa uusia huonekaluja väliaikaisuuden takia, mutta alkaa tympiä tämä lattialla istuminen, joten sohvan ja televisiotason hankkiminen voisi olla ajankohtaista. Käytiin me jo Ikeassa katselemassa ja ostamassa kaikkea pientä (mukaan lukien jokaisen käyntikerran must-tuoksukynttilät).


Oon käynyt maanantaisin Sylin kahvihetkissä ja sen lisäksi pari kertaa viikossa kulttuuripajalla, mikä kertonee aika paljon mun voinnista. Vielä puoli vuotta sitten kävin ehkä kahdesti kuukaudessa jommassa kummassa. Ehkä tää Etelä-Helsinkiin tutuille kulmille paluu olikin mun kohdalla hyvä vaihtoehto. Niin hyvä vaihtoehto, että oon alkanut miettiä, että kun jossain välissä saan paikan kuntoutuskodista Itä-Helsingistä, en ehkä tarvitsekaan sitä vaan mulle riittää tämän hetkinen tuki ja se että tukiverkko (perhe) asuu lähellä.


Ruokailuiden suhteen mennään edelleen sillä linjalla, että riittävä ravinnonsaanti määrittelee päivän ohjelman. Yleensä toimii, mutta toisinaan ärsyttää. Eilenkin jouduin syömisten takia jättämään odotetun tapaamisen väliin. Mun oli tarkotus käydä terapian jälkeen kaupassa ostamassa lounas mukaan, mutta koska lompakko oli jäänyt kotiin piti perua koko tapaaminen ja mennä himaan syömään.
Välipalan syöminen toisten seurassa sujuu jo helposti, vaikka toiset eivät edes söisi mitään ja torstaisin mulla on ollut haastepäivä ja oon ottanut lounaan mukaan kulttuuripajalle. Jos kiinnostaa, mä voisin taas jakaa kuvia syömistäni ruoista Recovery record -sovelluksesta?


Ja sitten mun uuteen söpöön lemmikkiin: hamsterilla ei ole enää minkäännäköisiä merkkejä arkuudesta. Demi tietää mistä häkin luukusta pääsee ulos ja tulee reippaasti kämmenelle, jotta voin nostaa sen lattialle jaloittelemaan. Se viipottaa ympäriinsä kauheaa vauhtia ja kiipeilee yli kaltereista, joilla yritän estää sen pääsyn keittiöön. Öisin otus on alkanut jyrsiä kaltereitaan, ja konsertin seurauksena saan nukuttua vain pätkittäin. Etikka auttoi yhden yön, eikä häkin sisustuksessa pitäisi olla mitään vikaa, sillä virikkeitä löytyy. Meillä on ullakolla pari dunaa, mutta tuntuisi tyhmältä vaihtaa asumus yli puolet pienempään. Onko kellään jyrsijän omistajalla antaa mitään vinkkejä?

Kuten jo Instagramissa (@nnouy) kerroin, oon vihdoin saanut painoni normaaliin. Ja jostain syystä se saa mut ahdistuksen sijaan vain hymyilemään.


Ja ei, en enää saa sormiani hauiksen ympäri. Eikä se liikuta mua mitenkään. Tai ehkä joku pikkuriikkinen osa aivoista yrittää väittää lihavaksi. Haista se pieni osa paska, mulla on hyvä olo.

ps. Onks joku tulos huomenna (pe) Disco Ensemblen keikalle?

2017/02/23

Paha Pandemia

Viime postauksessa jo mainitsinkin hankkineeni uuden hamsteri-kaverin. Kyseessä on pitkäkarvainen tummanharmaa syyrianhamsteri-tyttö. Mulla on ennestään ollut pari syrkkiä, mutta tämä oli ensimmäinen jonka hankin kasvattajalta. Niinpal Gauhian Paha Pandemia sai kutsumanimekseen "Demi" (koska Pandemia).


Haettiin hamsu vajaa kaksi viikkoa sitten Turusta, jonne kasvattaja sen Uudestakaupungista toi. Tällä hetkellä Demi majailee vanhempieni luona putkirempasta aiheutuvien meluhaittojen takia (tätä kirjoittaessanikin seinän takaa kuuluu hermoja raastava porakonsertti), mutta käyn sitä päivittäin (illoittain?) moikkailemassa. Viikonloppuna olisi kuitenkin muutto edessä ja saan otuksen omaan uuteen asuntooni.


Demi on kotiutunut hienosti. Se on rohkea ja todella utelias pikku otus, käsittely onnistuu jo kuin aikuiselta hamsterilta. Häkissä sillä oli alkuun vain pohja käytössä, mutta kun neiti alkoi kiipeillä kaltereita pitkin ylätasoille, oli sillatkin asetettava paikoilleen. Muutamaan kertaan sai näyttää, että niitä pitkin pääsee myös alaspäin eikä ole pakko heittäytyä pommilla puruihin.



Häkissä puuhailun lisäksi Demi on päässyt ulkoilemaan viereen rakennettuun leikkikehään ja sängylle. Ostin aikoinaan Karkkia varten hamstereille tarkoitetut kalterit, mutta tää neiti näpsä vetelee niistä yli. Ainakin on helppo tutustumisleikki napata hamsteri kiinni aidan päältä ja nostaa se takasin aitauksen sisäpuolelle. Uudessa kämpässä ois tarkoitus ulkoiluttaa hamsua koko huoneessa ja kaltereilla vain rajata paikat, jonne ei ole asiaa.


Odotan niin paljon, että saan ton tyhmeliinin oikeesti itselleni 

2017/02/15

Terveisiä remontin keskeltä

En parin viime viikon aikana ole juurikaan viettänyt aikaa kotona, enkä näin ollen ole ollut koneellakaan blogia päivittämässä. Taloyhtiön putkiremontin takia meteli on päivisin sitä luokkaa, ettei edes omia ajatuksiaan meinaa kuulla. Ymmärtänette että vietän aikaa mieluummin muualla kuin yksiössäni.

Yritin tehdä lettikiharat ja tässä lopputulos..

Edellä mainitun putkirempan takia itselläni on (onneksi) muutto edessä kuun loppupuolella. En ole uutta kämppää vielä nähnyt, mutta senkin olisi tarkoitus olla väliaikainen kuntoutuskotipaikkaa odotellessa. Postinumero säilyy samana eli toistaiseksi saan jäädä Etelä-Helsinkiin. Jei!

Ja mikä parasta! Kämppikseksi mulle muuttaa syyrianhamsterivauva Niinpal Gaugian Paha Pandemia, lempinimeltään "Demi". Haettiin neiti viime torstaina Turusta ja tällä hetkellä se majailee vanhempieni luona, mutta käyn joka ilta hamsteria moikkailemassa. Alkuun oon höpötellyt pikkuiselle tyhjänpäiväisiä ja tarjonnut herkkuja kädestä, jotta se tottuisi ääneeni ja hajuuni, mutta tänään aloitin käsittelyharjoitukset ja nostin Demin tyhjässä kaurahiutalelaatikossa leikkikehään. Neiti on tosi utelias ja jahtaustilanteita varoen nostin sitä välillä lattialta syliinkin. Ihanaa saada taas pikkuhampsteri kaveriksi parin vuoden tauon jälkeen!


Syömishäiriön kanssa tuntuu, että junnaan paikallaan mutta tänään terapiassa paino alkoi ensimmäistä kertaa ikinä vitosella! Melkein-normaalipaino ei kuitenkaan tarkoita yht'äkkistä parantumista, sillä päivät pyörivät edelleen suureksi osaksi syömisen ympärillä. Nykyään tosin  huolehdin ruoan välttelyn sijaan siitä, että saan päivän mittaan syötyä kaikki ateriat sopivin väliajoin. Jos polille on ehdittävä kymmeneksi, niin kello on soimassa seitsemältä, jotta saan kaikessa rauhassa syödä aamupalan.

Olen viime aikoina jaksanut paljon aktiivisemmin käydä Sylin kahvihetkissä ja kulttuuripajalla sekä nähdä ystäviä. Välipalojen mukaan ottaminen on nykyään luontevaa, mutta pääateriat on saatava syödä rauhassa kotona tai äidin kanssa. Kovasta yrityksestä huolimatta on myös niitä päiviä jotka menevät oireillessa tavalla tai toisella.



Lääkäriltä tuli tänään viesti että labratulokset (verikokeet ja ekg) ovat ennallaan, mikä tarkoittanee että monen vuoden aliravitsemuksesta huolimatta sydämen toiminta on palautunut normaaliksi. Uskallan siis alkaa liikkua niin kauan kun se ei mene pakkoliikunnan puolelle.

Myöhemmin päivällä tuli myös soitto päiväsairaalasta ja sain haastattelukäynnin ensi viikolle. Paikan vastaanottaminen tarkoittaisi kymmenen viikon päiväosastojaksoa, mikä tuntuu niin pitkältä ajalta etten osaa sitä edes hahmottaa. Vähän mietityttää tarvitsenko moista, koska oon mielestäni vihdoin saanut arjen rullaamaan. Samalla pitäisi osata myös päättää aloitanko puolen vuoden sisällä dkt:n (dialektinen käyttäytymisterapia), mikä tarkoittaisi nykyisen psykoterapian lopettamista tai jättämistä tauolle.

Liian paljon tapahtuu samaan aikaan...