2021/09/28

Death no more

Huvittavaa, kuinka silloin joskus ajatteli, ettei huonommin voisi enää mennä (joo, olen miettinyt tätä usein reilun kuluneen vuoden aikana). Silloin, kun kaikki ohjat olivat kuitenkin omissa käsissä; kun niitä ei vain osannut käyttää.

Sitten elämä sysääkin eteen kuoleman, johon ei voi vaikuttaa.
Ja sen jälkeen läheisen syöpädiagnoosin, joka johtaa sekin kuolemaan alle puolessa vuodessa.
Elämän normaali kiertokulku tulee vastaan, kun on kuvitellut itse olevansa kuolematon viimeiset kymmenen vuotta.

Ja sitten on siirtymä mielenterveyspalveluiden asiakkaasta "normaaliin elämään". Väitän, että laitan masennusdiagnoosin piikkiin paljon laiskuutta ja jaksamattomuutta. Monesti päässäni pyörii, etten jaksa, mutten tiedä onko se normaalia jaksamattomuutta vai äärirajoille venyttämistä. Sen tiedän, että stressinsietokykyni ei ole palautunut läheskään normaaliksi, ei palaudu ehkä koskaan. Hankin älykellon, jotta saisin edes vähän osviittaa energiatasoistani. En näköjään saa vieläkään tarpeeksi syvää unta, vaikka lopetin iltalääkkeeni jo vuosi sitten.

"On aamuyö ja mä tuhannetta ajatusta kertaan
Enkä pääse uneen viеläkään"

Osastolla, polin ryhmissä ja kuntoutuksessa sai rehellisesti kertoa kaikki kuormittavat tekijät koko ryhmälle. Kukaan ei tuominnut, vaikka huolenaihe olisi ollut kuinka mitätön. Kuitenkin yhtäkkiä koulussa ja työharjoittelussa kaiken saa pitää vain omassa pienessä päässään. Ei kukaan tiedä, että sinulla on taipumusta paniikkikohtauksiin tai että kivalla, kaikkia hyödyttävällä mindfulness-harjoituksella yhden opiskelijan ajatukset karkaavat luokkahuoneesta tilanteeseen, jossa niitä on ensikertaa harjoiteltu, ja hän joutuu ahdistuksen takia pakenemaan käytävään hengittelemään.

"Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää
Mutta selviän, tämän elämän"

Huomenna saan lähteä tuntia aiemmin harjoittelusta, jotta ehditään siskojen kanssa katsomaan ukkia sairaalaan. 

Olosuhteisiin nähden menee ihmeen hyvin. En ole sortunut laihduttamaan, eikä tee edes mieli. Voin lopultakin sanoa, että mä selvisin siitä paskasta.
lainaukset @ Haloo Helsinki!

2021/03/26

I broke my leg

Mursin jalkani helmikuun alussa ja siitä asti onkin elämä ollut melko hankalaa. Jalalle ei ole saanut varata painoa ja olen opetellut liikkumaan keppien kanssa. Kovin montaa kertaa en ole kodin ulkopuolella edes käynyt ja oma sohva on tullut kyllästymiseen asti tutuksi.

Putosin hevosen selästä, kun saatiin etelään vähän kovemmat pakkaset. Hevosellani oli alkutunnista kylmä ja ensimmäiset kymmenen minuuttia se veti hallitsemattomia laukkaspurtteja pukkien kanssa. Jonkun aikaa pysyin kyydissä, mutta lopulta lensin alas. Kehossa jylläsi aikamoinen määrä adrenaliinia, joten koska mihinkään ei pahemmin sattunut, nousin takaisin hevosen selkään ja ratsastin tunnin loppuun. Polvessa tuntui vähän hassulta, mutta ajattelin vain säätäneeni jalustinhihnat eri pituisiksi. Tunnin jälkeen bussille kävellessäni alkoi jalkaan sattua, mutta pääsin kotiin asti kevyesti ontuen.

Yön aikana polvi oli aika pahasti turvonnut, joten soitin terveyskeskukseen ja sain ajan seuraavalle päivälle. Lääkäri katsoi jalan ja laittoi varmuuden vuoksi lähetteen röntgeniin. Lähdin päivystyspoliklinikalle ja jalka kuvattiin pariin kertaan. Selvisi, että sääriluun yläosa on murtunut ja jalka kipsattiin reidestä nilkkaan. Ohjeeksi tuli, ettei jalalle saa varata lainkaan painoa ja katsotaan tilanne uudestaan parin viikon päästä.


Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa arki on, kun yhtäkkiä toisella jalalla ei saa astua askeltakaan ja kädet on varattu kepeille. En ole aiemmin murtanut tai edes venäyttänyt mitään, joten liikkumisen rajoittamisen vaikeus tuli yllätyksenä. Pelkkä voileivän teko tai ruoan lämmittäminen mikrossa oli välillä niin vaivalloista, että ei huvittanut syödä ollenkaan: ruoka jääkaapista ja siirretään se tiskipöydällä niin pitkälle kuin yltää, otetaan kepit ja pari askelta mikrolle, kepit toiseen käteen ja kurkotetaan ruoka mikroon. En yltä keittiöstäni ruokapöydälle, joten kuuman ruoan laitoin vatiin, jota työntelin lattiaa pitkin olohuoneeseen sen muutaman metrin. Seisoma-asennossa kipsi myös painoi ja häiritsi verenkiertoa jalassa niin, että jalkapöytä muuttui punaiseksi tai siniseksi. Jalkaa olikin pidettävä melkein koko ajan koholla. Suihkussa kävin istuen ja siksi aikaa kipsin saattoi ottaa pois.

Särkyyn söin ihan vaan ibuprofeenia ja parasetamolia, vaikka olisin saanut myös reseptin kipulääkkeisiin. Nukuin ensimmäiset viikot huonosti, sillä ainoa asento, jossa pystyin makaamaan ilman, että kipsi painoi tai polvessa tuntui vääntöä, oli selällään. Tavallisesti nukun aina kyljelläni tai vatsallani, joten selällään nukkumiseenkin oli totuttelemista. Usein heräsinkin niskat jumissa kun pää oli yön aikana kääntynyt sivulle.


Ensimmäisellä kontrollikäynnillä kävin taas röntgenissä ja koska murtuma oli pysynyt hyvässä asennossa, kipsi vaihdettiin ortoosiin. Ortoosi oli tarranauhoilla kiinnitettävä ja se antoi polvelle 20° liikkumavaraa. Se oli vähän kevyempi kuin kipsi, mutta painoi ikävästi polven kohdalta juuri murtumakohdasta. Usein sohvalla istuessani irrotinkin ortoosin, koska se tuntui niin inhottavalta. En tiedä oliko kyseinen ortoosi minulle vääränkokoinen tai muuten epäsopiva, kun kiristysremmitkin menivät koko jalan ympäri.

Vaikka en päässyt liikkumaan kotoa mihinkään, vallitsevan tilanteen ja etäkoulun ansiosta pysyin hyvin mukana opinnoissa. Työasennot eivät ehkä olleet ergonomisimmat, sillä röhnötin vuorotellen sohvalla ja sängyssä tietokoneen kanssa.



Viikko sitten, eli reilut kuusi viikkoa murtuman jälkeen, kävin taas röntgenissä. Lääkäri ei nähnyt kuvissa enää murtumaa, joten sain luvan alkaa varata painoa jalalle kivun sallimissa rajoissa. Sain myös luvan luopua ortoosista. Liikun edelleen keppien kanssa, mutta kotona olen pystynyt ottamaan jo muutaman askeleen ilman tukea. Polvi on edelleen turvoksissa, eikä se taivu kuin 90°, mutta pikkuhiljaa jumppaamalla se toivottavasti vetreytyy ja surkastuneet lihakset palautuvat.

Ensi maanantaina minulla on käynti fysioterapeutille, jolloin saan toivottavasti tietää jatkosta ja esimerkiksi milloin pääsen palaamaan tallille. Tiedän, ettei ratsastus välttämättä ole fiksuin laji harrastaa osteopenian kanssa, mutta saan siitä niin paljon, etten vaihtaisi pois muutaman murtuman pelossa.

2021/02/28

How is it going?

Moikka pitkästä aikaa!

En ole näköjään kertonut kunnolla mitään sitten vuoden takaisen koronan alkamisen, joten päätin tulla tekemään kunnon kuulumispläjäyksen.


Voin sanoa, että mennyt vuosi on ollut rankka, niin kuin varmaan meillä kaikilla. Etenkin syksy ajoi minut jaksamisen kanssa aivan äärirajoille, mutta siitä huolimatta en turvautunut syömishäiriöoireiluun ja ihmettelen vähän itsekin miten hyvin jaksoin tuon pimeän ajanjakson.

Mutta, palataanpa ensin viime kevääseen: Hain yhteishaussa ammattikouluun. Jätin toistaiseksi haaveet ylioppilaslakista, kun lukion opetussuunnitelma menee taas uusiksi. Se tarkoittaisi minun kohdallani noin kymmentä uutta kurssia, minkä lisäksi yo-kokeita varten joutuisin kertaamaan kaiken, koska en muista kymmenen vuoden takaisista opinnoista yhtään mitään. Eikä lakilla itsellään oikeastaan mitään tee.
Pääsin opiskelemaan lääkealan perustutkintoa ja valmistun lääketeknikoksi viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua. Minun olisi ollut mahdollista valmistua 1,5 vuodessa, koska lukiokursseista saan hyväksiluettua suuren osan, mutta halusin käydä koulua kevennetysti ja se onkin sopinut itselleni hyvin.




Kesä meni suht' normaalisti. Olin mökillä, näin kavereita ja kävin ratsastus-pilatesleirillä islanninhevostallilla.



Loppukesästä lopettelin Ketipinor-lääkitykseni ja vaikka söin tilalle melatoniinia, en nukkunut kunnolla pariin kuukauteen. Vaikka lopetinkin minimiannostuksesta ja senkin jälkeen vielä puolitin tabletteja, tuli alkuun lopetusoireena myös lievää pahoinvointia. Koen silti päässeeni helpolla ottaen huomioon, että olen käyttänyt kyseistä lääkettä alaikäisestä asti. Viime vuosina olen onneksi onnistunut pienentämään annosta omin päin (tietenkin lääkärin luvalla).



Huonot yöunet yhdistettynä pitkiin koulupäiviin ja iltaisiin menoihin tuntuivat alkuun erittäin uuvuttavilta. Siihen päälle vielä parit karanteenit ja ihmissuhdesotkut. Samaan aikaan terapeuttini jäi pitkälle sairaslomalle, joten olin käytännössä vailla minkäänlaista keskusteluapua. Pari kertaa kävin puhumassa koulupsykologille.
Kuvittelin jo, ettei pahemmaksi voi mennä, mutta ehei! Loppusyksystä kaverini kuoli yhteisten illanistujaisten päätteeksi. Ihmiset tekevät tyhmiä asioita humalassa. Hän ei onneksi ollut kovin läheinen, mutta sain (ja saan yhä) seurata parhaan ystäväni surua läheltä. Vamoksesta järjestettiin onneksi Helsingin kaupungin kriisityöntekijät juttelemaan kanssamme heti tapahtuneen jälkeen.

Joulukuun puolessa välissä siirryttiin koulussa kokonaan etäopetukseen. Eniten asiassa harmitti kouluruokailun jääminen, sillä en muutenkaan ole kovin hyvä arkiaskareiden hoidossa, saatika että nyt molemmat lämpimät ruoat tuli hoitaa itse. Onneksi poikaystäväni tykkää laittaa ruokaa, joten varmaan hänen ansiostaan ollaan säästytty nälkäkuolemalta :D Enkä voi pelkästään valittaa etäopetuksesta, onhan se nyt kätevää kun voi herätä varttia ennen koulun alkua ja luennon aikana istua kotisohvalla juomassa kahvia.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että ihan hyvin menee. Vaikka maailma päätti sysätä meille kivan pikku pandemian, eikä pääse nauttimaan kaikesta siitä mistä syömishäiriön kanssa jäi paitsi, en vaihtaisi päivääkään takaisin siihen helvettiin.

2020/04/22

Ekaa kertaa mökillä

Kävin viikonloppuna ensimmäistä kertaa vanhempieni uudella mökillä. Muu perhe on vieraillut tuolla jo useamman kerran, mutta itse uskalsin mukaan vasta nyt kun säät ovat vähän lämmenneet (eikä ole enää mahdollista eksyä sumuun jäiden keskelle).

Mökki sijaitsee saaristossa, joten automatkan jälkeen ajettiin saareen veneellä. Mulle esiteltiin tontti ja vaikka remontoimista ja tekemistä on valtavasti, tulen varmasti jo tänä kesänä viettämään mökillä aikaa.




Multa kysyttiin mielipidettä paikasta, että onko sellainen jota odotin. Mulla ei ollut ennakkoluuloja, joten ihan kivalta paikalta vaikutti. Siskojen kanssa saataisiin sisustaa saunakamari mieleiseksi, mutta taidan antaa ohjat kokonaan nuorimmalle siskolleni. Vierasmaja on toiminut aiemmin leikkimökkinä, eikä sitä kai vielä tulevana kesänä laiteta uusiksi.

Oltiin napattu sataman ravintolasta pitsat mukaan samalla kun tultiin, joten ennen kun ryhdyttiin hommiin, syötiin.



Mun kasvispitsa oli aika pettymys. Sen lisäksi, että lätty oli ehtinyt jäähtyä, olin juuri edellisenä päivänä syönyt lähes täydellisen pitsan melkein samoilla täytteillä. Mulle todettiin, että nyt ei olla Helsingissä, joten kelpuutin purkkiherkkusienet ja vihreät oliivit. Jälkkäriksi juotiin kahvit terassilla ja mittari näytti lähes 30°C.





Yritin kameran kanssa etsiä käärmeitä rannan kivikosta, mutten onnekseni löytänyt yhtäkään. Menin siis auttamaan muita rantaan ajautuneiden kaislojen, männynkäpyjen, havunnelasten ja hiilten(?) haravoimisessa ja pois viemisessä. Miehet laittoivat edellisten asukkaiden sohvan palasiksi ja kantoivat tiellä olevat lankunpätkät pois rannalta.




Innostuin vähän liikaa haravoinnista ja olisin voinut haravoida vaikka koko alueen, joka yleensä veden ollessa korkeammalla jää veden alle. Oli niin palkitsevaa nähdä neulasten alla vihreitä versoja ja puolustuksekseni olen viimeksi haravoinut viisivuotiaana, kun isovanhempani asuivat vielä omakotitalossa Vantaalla.

Vanhemmat olivat heittäneet paljon tavaraa pois, mutta isä oli säästänyt mulle norppajulisteen! En ottanut sitä vielä kotiin, mutta enköhän keksi sille jonkun paikan.




En ole varmaan ikinä nähnyt niin paljon joutsenia yhdeltä istumalta, kuin mitä näkyi matkalla takaisin satamaan. En saanut linnuista kuvia, kun vene pomppi niin paljon aallokossa. Tuuli aika kovaa, mutta tuli ihanan kesäinen fiilis kun pääsi istumaan veneeseen ja katsomaan saaristomaisemia. Hankitaan mökille myös jolla, enkä malta odottaa että pääsen kesällä purjehtimaan samoille vesille!

2020/03/17

Don't mention corona

Istun sohvalla villasukat jalassa, muumilimu kädessä ja mietin mitä pitäisi ajatella.

Mä en edes tiedä kuulunko riskiryhmään. Oon kuitenkin ollut jo yli vuoden ajan normaalipainossa, aivan alarajoilla, mutta silti vointi on ollut tasainen. Labroissakin kaikki on ollut ok, kun ne on viimeksi kesällä katsottu.

Pesen kyllä käsiäni tavallista enemmän, mutta ehkä vähän tyhmänrohkeana en ole välttänyt liikkumista ollenkaan. Ruokakaupassa käyn ihan normaalisti ja maksan käteisellä, kun ei tilillä ole rahaa, käytän julkisia ja eilen olin ratsastamassa. Tänäänkin käytiin vielä parin koulukaverin kanssa hyödyntämässä mahdollisuus viimeiseen ilmaiseen lounaaseen koulun ruokalassa.


Olen toki huolissani vanhuksista, etenkin omista isovanhemmistani, ja muista perussairaista, mutta omasta puolestani en osaa pelätä. Mainitsin asiasta terapiassa ja puhuttiinkin siitä, olisiko mahdollista, että koska olen niin monta vuotta elänyt jonkinlaisessa hengenvaarassa, olisin oppinut työntämään kuolemanpelon sivuun. En tiedä, mutta ehkä ajatusmallissa on jotain samaa kuin anoreksian kanssa: minä olen se uniikki yksisarvinen, johon eivät päde normaalit fysiikan säännöt. Samalla tajuan, että tämä on arpapeliä ja tartunta tulee jos on tullakseen ja pahimmillaan voin minäkin virukseen kuolla, etenkin jos sydämessäni on vielä jotain vikaa. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että osaan ottaa asian näin rauhallisesti enkä kärsi esimerkiksi pakko-oireista.

Koulussa siirryttiin etäopetukseen, mutta kun meillä Valmassa ei ole varsinaisesti kouluaineita ja kursseja, niin itsekseen kyselyihin vastaaminen ja dokumenttien katsominen tuntuu täysin turhalta. Tehtävien tekemisen aloittaminen itsenäisesti tuntuu myös todella vaikealta. Puhumattakaan siitä, että lisäksi pitäisi huolehtia itse päivä- ja syömisrytmistä ja vielä valmistaa molemmat lämpimät ruoat.

Kävin hamstraamassa kirjastosta kasan kirjoja ja aion vetäytyä niiden kanssa viltin alle sohvannurkkaan. Tekemisen keksiminen kotona ei ole itselleni mikään ongelma ja kun ulkonakin saa käydä vielä kävelyllä, niin tylsyyden suhteen mua ei ollenkaan haittaa kotiin jääminen. Katsotaan mikä on tilanne viikon tai parin päästä, kun alkaa kaivata enemmän sosiaalisia kontakteja.


Nyt voisin alkaa valmistautua saunaan.

Mitä ajatuksia tilanne teissä herättää?

2020/03/05

Once a horse girl...

Olen jo toista kertaa kipeänä tämän vuoden puolella, joten nyt kotona tylsistyessä oli aikaa tulla kirjoittelemaan tännekin.

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että mä aloitin vihdoin ratsastuksen uudelleen! Tähän en olisi pystynyt, jos kaverini ei olisi pyytänyt mua pariin kertaan mukaansa tallille. Näin 11 vuoden tauon jälkeen saa aloittaa uudelleen istunnasta ja perusteista, mutta pikkuhiljaa jutut muistuu mieleen ja kunto kasvaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen, kun vein hevosta talliin, meinasi lentää laatta rasituksesta ja lihakset olivat kipeinä koko seuraavan viikon. Onneksi kamala olo tuli vain tuolla ekalla kerralla ja silloinkin mukaan otettu pillimehu auttoi nopeasti.

Olen tietoinen siitä, ettei ratsastus ole kaikkien mielestä kovin eettistä ja olen itsekin lukenut muutamia aihetta käsitteleviä artikkeleita, mutta aion ainakin tämän kevään jatkaa tunneilla käymistä. Ennemmin mä haluan kääntää huomion nyt siihen, että vihdoin mä sain tehtyä jotain, josta olen vuosikaudet vain haaveillut.



Muistan edelleen kuinka katkera olin lääkärille, joka alkujaan määräsi liikuntakiellon ja sen takia lopettamaan ratsastuksen. Ja sen ponin, jolla olisin mennyt viimeisen kerran ennen osastolle joutumista, jos olisin saanut lähteä siskon kanssa tallille. Tuolloin meillä ei vielä ollut Luna-koiraa, joten ponit olivat mulle tärkeä eläinkontakti. Ratsastaessa ei myöskään ehdi murehtia mitään, sillä keskittyminen on suunnattava 100% tekemiseen ja jokalauantainen tunti oli ihana pakopaikka todellisuudesta.

Ensimmäistä kertaa nuoriso-osastolla jaksoin kevään joten kuten tsempata syömisten suhteen. Olin 17-vuotiaana hankkinut ensimmäisen kesätyöpaikkani eräältä tallilta leiriavustajana ja osastolla mulle oli luvattu, että jos kaikki sujuu hyvin, voin kesän alussa lähteä kolmeksi viikoksi auttamaan hevosten ja aloittelijoiden kanssa. Kuitenkin pari viikkoa ennen töiden alkua mulle hoitokokouksessa naurettiin melkein päin naamaa, että oikeastiko kuvittelit lähteväsi johonkin, että ei sua voi päästää mihinkään ilman valvontaa. Koin, että mua on huijattu ja viimeisetkin luottamuksen ja motivaationrippeet paranemisen suhteen valui pettymyksenä musta ulos. Jälkeenpäin en kehdannut myöntää, että tohon hetkeen asti mä jaksoin yrittää, että sain ruoan (useimmiten) alas siinä toivossa että jaksaisin sen voimin tehdä tallitöitä. Sanoin, että olin luovuttanut jo aiemmin, koska en kehdannut kertoa kenellekään epäonnistuneeni.


Mutta nyt mä olen tässä 28-vuotiaana ja suht' hyvinvoivana. Yhteishaut ovat auki ja ajattelin hakea amikseen lukio-opintojen jatkamisen sijaan. Mut kirjattiin myös vuoden alussa ulos psykanpolilta, koska sain vihdoin hyväksyvän päätöksen Kelan psykoterapiaan.
En mä vieläkään jaksa yhtä paljon kuin "normaali" ihminen, mun koti ei ole siisti ja välillä vaivun masennuskuplaan enkä saa mitään aikaan, mutta pitkästä aikaa mä näen tulevaisuutta pidemmälle kuin tähän iltaan tai loppuviikkoon. Kyllä tää tästä!

2020/01/30

Loma Tahkolla

Vietettiin toissa viikolla muutama päivä Tahkovuorella laskettelemassa Joonaksen kanssa. Oli erittäin hyvä kokemus, sillä molempien edellisestä laskettelukerrasta on yli kymmenen vuotta; kuulostaa kamalalta, mutta niin se aika vain kuluu.

Lähdettiin maanantaiaamuna ajamaan kohti Tahkoa, kunhan oli ensin poikettu isäni työpaikalla hakemassa laskettelukamoja. En edes muistanut, että mullakin on omat monot olemassa, mutta varaston kaapista sellaiset löytyi. Ihmettelin, että mitä roskaa toiseen jalkineeseen on työnnetty, kun sovittaessani sieltä löytyi paperisilppua ja revittyjä lehtiä. Ilmeisesti mono oli toiminut hiiren pesänä, vaikka asukasta ei enää näkynytkään. Ajattelin monon olevan kuitenkin ihan käyttökelpoinen ja että uhraan vaikka yhdet villasukat niiden kanssa käytettäviksi, joten kopisteltiin silput roskikseen ja faija vielä huuhtaisi kenkää veden alla.

Maanantai menikin sitten ajaessa, pari kertaa pysähtyessä, mökin avainten noutamisessa ja kaupassa käymisessä ja kokkaillessa. Hiiri-mono oli alkanut epäilyttävästi haista kuselta ja kun sitä talouspaperilla yritin kuivata, tuli ulos myös pari hiiren papanaa. Siihen loppui sen monon tarina tällä reissulla.


Tiistaina päästiin rinteeseen heti aamusta. Käytiin hakemassa vuokraamosta molemmille sukset ja mulle "uudet" monot. Rinteissä oli hiljaista ja meidän lisäksi laskemassa oli vain muutama turistijoukko, joten hisseille ei tarvinnut jonottaa ja vaikka laskettiin välillä eri tahtia, oli toinen helppo bongata mäestä jos tuli jotain asiaa.



Keskiviikkona aamupäivän satoi vettä, joten mentiin laskemaan vasta puolenpäivän aikaan, jolloin vesisade muuttui räntäsateeksi. Tuntuma oli ihan erilainen kuin edellispäivänä, sillä suksi luisti todella huonosti. Kääntyminen oli raskaampaa ja kerran ankkurihissin pysähtyessä meinasin kaatua, kun liikkeelle lähtiessä olisivat sukset tahtoneet jäädä paikoilleen. Ei siinä mitään, mutta sateen takia vaatteista meni vesi läpi ja kun kädet alkoivat parin tunnin laskemisen jälkeen olla jäässä, lähdettiin suosiolla syömään ja mökille saunomaan.

Torstaiaamuksi olin varannut itselleni 1,5 tunnin islanninhevosmaaston Tahko Farmilta. Myös edellisestä "kunnon" ratsastuskerrasta mulla on kulunut noin kymmenen vuotta ja nyt jossain päättäväisyyden puuskassa sain päähäni kokeilla sitäkin pitkästä aikaa. Maasto oli aika jäistä, joten suurimmaksi osaksi vain käveltiin. Mun hepalla Prinssillä olisi selvästi ollut enemmänkin energiaa ja lyhyellä tölttipätkällä hän heittikin alkuun parit pukit. Töltättiin ja ravattiin vuorotellen, kun mulla oli tuntuma puuhaan vähän ruosteessa. Kentällä otettiin myös vähän laukkaa, meidän tapauksessa pukkilaukkaa, ja ratsastuksen sijaan keskityin vain pysymään selässä :D

Mun jalat melkein tärisi rasituksesta kun tulin alas ratsailta, mutta hetken autossa istuskelun jälkeen vaihdettiin kamat ja lähdettiin rinteeseen. Oli huomattavasti parempi sää kuin edellispäivänä ja koska oli vika päivä, laskettiin pitkään.




Perjantai menikin kamoja kasatessa ja autossa istuessa. Viimeiset silmäykset lumisiin maisemiin ja takaisin pääkaupunkiseudun harmauteen.

Tää reissu on parasta mitä mulle on tapahtunut pitkään aikaan. Oli voimauttavaa päästä taas kokeilemaan harrastuksiaan pitkän tauon jälkeen. Mä en oo koko sairastamiseni aikana päässyt oikein tekemään itselleni mieluisia asioita, koska kaikki on ollut kiellettyä ja kynnys uudelleen kokeilemiseen on kasvanut koko ajan. Reissu muistutti taas, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi ja mitä kaikkea kivaa elämällä on tarjota sairastamisen ulkopuolella.

2019/09/28

Purjehdus 2019

Lupasin viime postauksen lopussa kuulumisia kesältä ja vaikka tämä tuleekin useamman kuukauden jäljessä, haluan palata vielä kesän purjehdukseen:

Olin vanhempieni kanssa purjehtimassa Hangosta Maarianhaminaan heinäkuun puolessa välissä. Vene on ollut tämän kesän Hangossa, joten aloitin matkani tulemalla junalla Hankoon, josta suuntasimme ensiksi perhetuttujen mökille.
 
Saunottiin, grillattiin, käytiin katsomassa saarta ja maisemia, saatiin koirakaveri, istuttiin kallioilla juomassa skumppaa ja syömässä mansikoita...




Kävimme vielä toistenkin kaverien mökillä, mutta siellä en jaksanut ottaa kuvia, vaan keskityin lapsuuden kaverien näkemiseen ja kesästä nauttimiseen. Heitettiin tikkaa, kerättiin mustikoita, rapsuteltiin koiria, saunottiin ja pelattiin korttia.

Mökkeilyjen jälkeen jatkettiin vanhempien kanssa Birrskäriin. Lähdettiin kiertämään saarta, mutta käännyttiin aika pian takaisin kun kauniiden rantakallioiden jälkeen aukeni vain mustikatonta metsää.





Seuraavan päivän matkalla nähtiin merikotka, ehkä parikin. En muista sillä nukuin suurimman osan matkasta sisätiloissa. En yleensä matkan aikana vietä paljon aikaa ulkona, vaan luen kirjastosta lainattuja kirjoja keulapiikissä, jossa aallot tuntuvat vatsanpohjassa melkein samalta kuin Linnanmäen vuoristorata.





Saavuimme Hellsöhön, jossa satamamaksun maksamisen ja äidin loihtiman päivällisen jälkeen kävin itsekseni kävelyllä. Näin auton alle jääneen kyyn, mutta myös niin kauniita maisemia ja kasveja ilta-auringossa, että teki mieli itkeä.







Mun ehdoton lempparisatama Ahvenanmaalla on Rödhamn, jonne tultiin viimeisenä ennen Maarianhaminaa. Lapsena saaressa mua kiehtoivat kallioille kivistä tehdyt labyrintit, joidenka takia muistinkin paikan pitkään "kivisokkelosaarena". Näin vanhempana olen tykännyt käydä saaren toisella puolella kuvaamassa lintuja samalla peläten ja toivoen kohtaavani käärmeitä matkalla kivikon, kallioiden ja kanervapensaiden läpi.

uimassa veneen perästä





Maarianhaminassa satoi, joten en ottanut kameraa mukaan kävelylle keskustaan. Vanhemmat jäivät veneelle, mutta itse lähdin laivalla takaisin mantereelle. Mulla oli tiedossa aivan toisenlainen purjehdus, joten piti palata kotiin valmistautumaan.

Lähdin heinäkuun lopussa Meriheimon kanssa seilaamaan kuunari Helenalla Helsingistä itään ja takaisin.

Mun piti viikko sitten osallistua toisellekin purjehdukselle, mutta syysflunssa iski huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Oonkin sit vaan fiilistelly kesäkuvia saaristosta omalta koneelta ja ollut salaa kateellinen porukalle, joka pääsee näkemään syksyisen Ahvenanmaan saariston. Ens kesänä on onneks uus mahdollisuus.

Vaikka sulla ei ois minkäänlaista kokemusta, mut purjehdus yhtään kiinnostaa, niin suosittelen tsekkaa Meriheimon toiminnan!

2019/08/31

They don’t even know what they’re chasing

Postiluukusta kilahti kaksi viikkoa sitten ilmoitus opiskelijavalinnasta, mikä oli hieman huvittavaa, sillä koulu oli alkanut jo pari päivää aiemmin. Aloitin Vamoksen VALMA:ssa (Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus).

Ensin vähän mietitytti, mitä teen amikseen valmentavassa ryhmässä, kun lukiokursseistakin olisi enää alle puolet käymättä. Tämänhetkiseen tilanteeseen valma kuitenkin tuntuu loistavalta vaihtoehdolta ja koska pääsin Vamoksen ryhmään, ovat ympäristö ja toimintatavat osittain tuttuja jo entuudestaan. Lukiokurssejakin voi halutessaan suorittaa opintojen ohessa, mutta ainakaan vielä en lähde sitä yrittämään.

Alkuun koulun kanssa saa siis onneksi ottaa ihan rauhassa. Meillä ei ole koulukirjoja tai läksyjä, eikä pyynnöstä huolimatta saada edes lukujärjestystä. Edellisestä 5 x vk -opiskelusta on omalla kohdallani yli kymmenen vuotta ja sinä aikana moni asia koulumaailmassa on muuttunut. Nyt siis tutustutaankin uudenlaisiin oppimistapoihin, omaan jaksamiseen ja ajankäyttöön.


© Miro Palokallio

Opiskelua enemmän mua jännittää ihan arjessa jaksaminen ja miten saan asioita hoidettua, kun viisi tuntia päivästä ja suuri osa energiasta meneekin nyt johonkin ihan uuteen. Mulla on jo nyt ongelmia esimerkiksi siivoamisen, tiskien ja suihkussa käymisen kanssa, eli rutiinien luomisessa ja niiden noudattamisessa. Olenkin koulupäivien jälkeen nukkunut parin tunnin päikkäreitä ja yöunet ovat olleen kymmenen tunnin mittaisia. Tämä järjetön väsymys toivottavasti tasoittuu pian, kun alkaa tottua uuteen rytmiin.

En olisi uskonut, kun kymmenen vuotta sitten istuin nuorten suljetulla osastolla, että syömishäiriö ja mielenterveysongelmat seuraisivat vielä tänäkin päivänä. Että siitä näköalattomuudesta irti pääseminen vaatisi monen vuoden kuntoutuksen vielä senkin jälkeen kun on päättänyt parantua. Sillä tiellä kuitenkin ollaan yhä ja usein mietin tuleeko musta koskaan "normaalia". En tiedä, mutta eteenpäin mennään.

Mainittakoon vielä, että ensimmäistä kertaa ikinä saan syötyä riittävän kokoisen koululounaan (jos ei lasketa ala-asteen pinaattilettu- ja puuropäiviä). Ja todellakin käyn joka päivä syömässä, sillä ilmainen lounas tuntuu ihan luksukselta, vaikka "vain" kouluruokaa onkin.

Ja mulla on ollut tosi kiva kesä! Palailen niihin fiiliksiin vielä myöhemmin.

2019/04/04

Hei, hei mitä kuuluu?

Nyt ne monen kuukauden kuulumiset! Yleensä kun joku kysyy multa mitä kuuluu, vastaan, että vaihtelevaa. Mieliala vaihtelee edelleen päivästä riippuen. Tänään olen iloinnut auringonvalosta, käynyt puistossa jäätelöllä ja tanssinut yksin kotona. Pari viikkoa sitten puolestaan ei huvittanut nousta sängystä, enkä päässyt ulos asti kun ahdisti ja näytin mielestäni niin rumalta ja vanhalta. Silti sanoisin, että ihan hyvin menee.

Tammikuussa aloitin uudestaan Vamoksen ryhmässä, joka on kolme kertaa viikossa: ma, ti ja ke. Harvoin olen jaksanut olla paikalla kaikkina päivinä, sillä aamuisin kotoa lähteminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä. Väsymyksestä syytän osittain lääkkeitä ja uniongelmia, mutta silti ärsyttää etten saa itseäni ajoissa liikkeelle. Samoin jos herään valmiiksi ahdistuneena, on vaikea saada ajatusketjuja ja itsesyytöksiä päässään poikki. Lopulta tuijotan vessan peilistä itkusta punaisia silmiäni ja olen jo niin paljon myöhässä, etten enää ehdi Vamokseen aamupalalle, joten painelen takaisin nukkumaan ja toivon, että herään parin tunnin päästä paremmalla mielellä. Näitä päiviä, kun tulevaisuus tuntuu toivottomalta, on onneksi harvemmin.




Olen kuitenkin ollut enemmän paikalla kuin poissa ja ryhmä on alkanut tuntua turvalliselta. Ollaan laitettu siemeniä kasvamaan, käyty kisahallilla ja joogaamassa, tehty ruokaa Marttojen opastuksella, pelattu lautapelejä ja kuultu erilaisista projekteista, joihin on mahdollista osallistua. Välillä turhauttaa, kun aiheena on hyvinvoinnin perusasioita, kuten säännöllisen ateriarytmin ja liikunnan vaikutus jaksamiseen. Tuntuu, että mulla on näistä jo liikaakin tietoa, mutta täytyy muistaa, että kaikki eivät ole olleet hereillä terveystiedon tunneilla ja kolunneet läpi osastojen ahdistuksenhallintaryhmiä.

Syömishäiriö muistuttelee olemassaolostaan aina välillä, mutten sanoisi sen enää / tällä hetkellä hallitsevan mun elämää. En myöskään sanoisi olevani parantunut, vaikkei ulkopuolinen ehkä huomaa mun käytöksessä mitään tavallisesta poikkeavaa. Mun mielestä on ihan ok napostella sipsiä ja pähkinöitä viinilasillisen äärellä kavereiden kanssa, vaikka juuri olisi syönyt päivällisen, ostaa jätski hetken mielijohteesta tai syödä kokonainen pizza kerralla kompensoimatta. Ahdistuneena mun puheita ei kuitenkaan jaksa kuunnella kukaan, kun nipotan siitä mikä on terveellistä ja mikä ei.




Nyt tuntuu, että voisin vain jatkaa kirjoittamista, mutta ehkä yritän jäsennellä ajatuksiani ensin jonnekin omaan kansioon. Sen vielä mainitsen, että haluaisin kampaajalle ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Oon monta vuotta vain kasvattanut hiuksiani ja yrittänyt olla tappamatta niitä liialla värjäämisellä. Joku ammattilainen voisi vaihteeksi värjätä tyven ja leikata kuolleet latvat. Shokkivärien ja sävytteiden käyttöä en silti lupaa vielä lopettaa.