2011/03/31

Too Much Food

Ruokakärryt kolistelevat hissistä. Päivällinen on pakattu suureen lämpökärryyn, josta se tarjoillaan potilaille. Minulle ruoka laitetaan kuitenkin eteen tarjottimella, en saa annostella itse. Muutenkin tänään siirryttiin nolla-startista starttiin.

Laatikkoruokaa, sitä kaksi desiä, jos noudatetaan ateriasuunnitelmaa. Jotkut hoitajat viisveisaavat siitä ja osan ruoasta saa jättää lautaselle oman arvioinnin mukaan.

Paino on noussut vajaa puoli kiloa. Ahdistaa niinkin pieni summa, joka on suuri minulle.

Jouduin tänään perumaan ajan Kivelän poliklinikalle. En mä sinne asti saa yksin lähteä, vaikka ratikalla pääsis suoraan. Ei, sen sijaan nukuin koko aamupäivän. Juttelusta ois ollut enemmän apua.

Ensi viikolla minulle soitetaan neloselta ja kerrotaan, milloin pääsen tulohaastatteluun. Ei siis kiirettä silläkään rintamalla.

Edessä on vielä iltapala. Viimeiset imaisut pillillä nutridrinkistä ja päivän ateriat ovat ohi. Vatsaan jää vain ällöttävä täysi tunne, josta ei pääse eroon.

2011/03/25

Eat Me

Tarkkailu loppu. Pakkohoitopäätös siitä ois tullu, joten jäin nyt vapaaehtosesti. Ja heti ne meinas jo laittaa mut uusiks tarkkailuun kun aloin puhua viikonloppulomista.

Tehtiin sopimus, että syön nyt viikonlopun kiltisti ja maanantaina ne laittaa mulle lähetteen neloselle, jos ruokailut sujuu hyvin. Syön siis nyt nolla-starttia, fuskaamatta ja kiljumatta.

Eihän mun painoindeksi ollutkaan kun 12,8. Vähemmän kun ikinä ja viimeset kilot ihan tän paikan ansiota. Tais viime viikolla paino laskea yli kilon kun ei kukaan ollut kiinnostunut anorektikkolapsen syömisistä. Mutta nyt ne haluu kaikki läskit muhun takas.

Nää yrittää tunkea mulle koko ajan nutjera, hah. Vaihtoehtona on mehukeittoa, joten kumpaakohan mieluummin otan? Yrittivät tarjota mulle vanukasnutriakin "jos tää ois helpompi kuin tuo juoma".

PS. Kalium on nestemuotosena lääkkeenä ihan vtun pahaa!

2011/03/23

A House Is Not A Home

Tänään oli vihdoin lääkärintapaaminen, jota olin odottanut maanantaista asti. Ihan vain, jotta voisin kertoa lähteväni pois täältä. Tuleehan huomenna jo viikko osastolla lillumista täyteen. Ilmaisin mielipiteeni kerrankin rehellisesti, yleensä vain myötäilen muiden sanomisia ja annan aikuisten päättää mikä on minulle parhaaksi. Nyt sanoin kuitenkin selkeästi lähteväni nyt heti kotiin, mutta ei kun ei!

Lääkäri oli huolissaan labratuloksista, painosta, ekg:sta ja vähän kaikesta. Minut asetettiin tarkkailuun, joka yleensä kestää neljä päivää, mutta viikonlopun takia kohdallani vain perjantaihin. Olen siis sisätiloissa ja odotan joko vapauttavaa tai sulkevaa hoitopäätöstä. Enkä edes halua ajatella mitä nuo voivat minulle tehdä (syöttää) jos päätös on että jään osastolle.

Olen koko päivän ajatellut vain, että MIKSI alunperin tulin tänne tai mitä jos olisin päättänyt lähteä jo heti alkuviikosta ENNEN kuin näin lääkäriä. Tuskin kukaan minua olisi estänyt lähtemästä, mutta kiitos typeryyteni makailen täällä vain sairaalasängyllä ja katson pienellä vihreällä sohvalla televisiota kunnes selkääni alkaa sattua liika istuminen.

Pahinta on, että nämä täällä ovat keksineet tarjottimen. Syömishäiriöpolilta on vihdoin lähetetty ateriasuunnitelmani, jonka mukaan hoitajat nyt kokoavat annokseni tarjottimelle. Annoksen, joka on isompi kuin yhdelläkään toisella potilaalla, jotka saavat ottaa ruokansa itse. Yritän nyt kuitenkin syödä, jotta perjantaina olisi edes pieni mahdollisuus, että minut päästettäisiin kotiin.

2011/03/20

Feeling This

En uskalla kirjoittaa, jos joku vaikka lukis tän. Kirjoitan silti.

Suussa maistuu riisipuuro ja kaneli. Olo on kuin kuolleella tai lakaistuneella huonekasvilla. Heikottaa. Täällä valvotaan, että tulen lounaalle ja päivälliselle ottamaan ruokaa ja syömään sen mitä lautasellani on. Sitä vain ei katsota kuinka paljon lautaselle päätyy ruokaa. En syö läheskään tarpeeksi, täällä jopa vähemmän kuin kotona, koska ei voi oksentaa. Meidän vessan ovi on nykyään mun takia aina satunnaisesti lukittuna ruokailuiden jälkeen. Ehkä nää pikkuhiljaa oppii. Mutta en silti ole oksentanut kuin vain ensimmäisenä päivänä.

Aamu- ja iltapalaksi pelkkää teetä.

Sain käydä tänään vartin kävelylenkillä hoitajan kanssa. Valot vaan vilkkui silmissä kun tarvottiin lumista polkua sairaalan pihalla. Liikaa ylämäkiä, mun kunto ei kestä. En silti halua näyttää kenellekään kuinka paljon mua heikottaa, ne vois laittaa mut syömään enemmän. Siinä tapauksessa lähtisin kotiin.

Enkä tiedä onko tämä vain viikonloppuisin tällaista, että mut jätetään oman onneni nojaan. Ei keskusteluja, ei mitään. Vain varmistus, että istun pöydän ääressä. Ehkä huomenna kun arki vihdoin alkaa on jotain ohjelmaa, vaikka en sellaista kaipaakaan.

Muuten olen vain maannut sängyllä ja odottanut, että aika matelee iltaa kohti. Katsonut televisiota, salakuunnellut kun muut puhuvat lapsistaan, sairauksistaan. He iloitsevat siitä, että ovat päässeet hoitoon. Tunnen itseni itsekkääksi, koska en halua mitään muuta niin paljon kuin vain ulos täältä.