2016/07/30

Luontokuvia saaristosta

Vielä viimeinen postaus purjehdusreissulta ja sittenlupaan palata arkisempiin asioihin. Olin todella innoissani lähtemässä saaristoon kameroimaan, sillä edellisvuotena oli mielestäni loistavat olosuhteet kuvata. Tänä vuonna suurin osa päivistä oli kuitenkin pilvisiä, eikä esimerkiksi upeita auringonlaskuja näkynyt ollenkaan, vaikka juoksin pariinkin otteeseen kokonaan saaren toiselle puolelle nähdäkseni horisontin puiden takaa.

Vähän turhautti, kun tultiin lempisatamaani ja tajusin etteivät mieleeni maalaamat maisemat toteutuisikaan. Olen kuitenkin tyytyväinen myös näihin muutamaan otokseen, ja ensi vuonna on taas uusi mahdollisuus!











Kaunein aika kesän loistosta on ehkä jo ohi, mutta toivottavasti edes niitä auringonlaskuja saisi kuvattua vielä Helsingissäkin.

2016/07/28

Purjehdus 2016

Mun kesälomaan kuuluu purjehdus yhtä lailla kun monen suomalaisen kesään mökkeily. Olin viikon purjehtimassa vanhempieni kanssa ja alkumatkan ahdistuksen jälkeen olisin voinut olla vielä pidempäänkin!

Oon syönyt kotioiloissa vegaanisti, mutta pääkapunkiseudun ulkopuolelle siirryttäessä kauppojen valikoimat kävivät niin suppeiksi, että päätin sisällyttää juustot, jätskit ja kananmunan jälleen ruokavaliooni. Mun mielestä syömishäiriöstä parantuessa on joustettava tietyissä asioissa, jotta saa kaikki välttämättömät ravintoaineet. Mutta itse aiheeseen, eli purjehdukseen:

Lähdimme lauantaina Inkoosta, jossa meillä on venepaikka kesäisin, ja teimme vain lyhyen matkan perhetuttujen mökille. Perillä juotiin skumppaa, grillattiin ja syötiin. Olin ainoa oman ikäluokkani edustaja, joten toimin lähinnä koiravahtina, kun otukset eivät tulleet keskenään toimeen.


Seuraavana päivänä seilasimme Byxholmiin. Tavalliseen tapaani nukuin ja luin kirjaa koko matkan sisätiloissa. Perillä syötiin ja varattiin saunavuoro. Vesi oli niin kylmää, etten edes yrittänyt käydä uimassa. 14°C on ehdottomasti aivan liian vähän, uskaltaudun veteen vasta kun lämpötila lähenee 20 astetta. Naapuriveneen pojat löysivät puunjuurelta rantakäärmeen ja pitihän sitä monta kertaa käydä ihailemassa! Otus oli siedettävä, kunnes se alkoi liikkua ja kiemurteli pusikkoon...


Sunnuntaina päästiinkin jo Hankoon ja tultiin tyylikkäästi sisään satamaan suoraan kiville. Siskoni tuli illemmalla junalla poikaystävänsä kanssa ja he kävivät vanhempien kanssa ravintolassa syömässä, sillä aikaa kun itse kiersin metsästämässä Pokémoneja kun peli oli vihdoin saatavilla Suomessa. Jouduin myös luopumaan omasta punkastani, jossa olen nukkunut aina ja "muuttamaan" veneen salonkiin.

Seuraavan päivän matkalla iski taas ahdistus ruoan suhteen. Kun vene tuulen takia kallistuu, ei jääkaapista pysty kaivanaan edes margariinia tai maitoa, puhumattakaan, että sytyttäisi kaasulieden lämmittääkseen jotain. Joten: vihikset kylmänä ja lounasleivät pelkällä sulatejuustolla, jos unohtui aamulla laittaa eväät valmiiksi.

Vänössä lähdin purkamaan ahdistustani valokuvaamiseen. Olin juuri syönyt runsaan välipalan ennen rantautumista, joten ei tullut kyseeseenkään että söisin päivällisen heti perään. Päivän ruoka-ajat olivat siis mielestäni aivan sekaisin ja muutenkin turhautti. Kävelin kappelille ja keskityin maisemiin, perhosiin ja lampaisiin. Myöhemmin illalla syötyäni kiersin vielä luontopolun.






Seuraavan päivän matkalla näkyi ensimmäinen merikotka, jota lokit ilmeisesti häätivät poikastensa läheltä. Ensimmäinen satama Ahvenanmaan puolella oli Karlby, tosin koska vierassatama oli täynnä, jouduimme jäämään kaupan laituriin. Suihkussakin tuli vain kylmää vettä.




Rödhamnissa kävin saaren toisella puolella kuvaamassa lintuja, vaikken sinne ole uskaltautunut moneen vuoteen käärmekammoni takia. Käärmeitä ei kuitenkaan näkynyt, vain hylätty linnunpesä munineen, kuollut sammakko ja kasa jonkin pikkueläimen luita. Saarelle on rakennettu kivistä kivannäköisiä pieniä kasoja ja labyrintteja kallioille. Myöhemmin käytiin yhdessä myös radiomajakkamuseossa. Parin veneen päässä oli mukana papujaija, joka hämmästytti matkimalla lokkeja ja jotain videopeliääntä. En oo ennen nähnyt lintua mukana purjehtimassa.  Aamuksi tilattiin tuoreita sämpylöitä, jotka tuotiin veneen keulaan aamukahdeksan jälkeen.





Maarianhaminaan saavuttiin pilvisessä säässä. Käytiin perinteiseen tapaan lounaalla sataman ÅSS Paviljongenissa ja olin jo etukäteen varautunut syömään terassimenun ainoan kasvisruoan, joka tänä vuonna osoittautuikin erittäin haastavaksi syömishäiriön kantilta: gnocchit, parsa ja kaali olivat tietysti ok, mutta niitäkin oli vain muutama ja loppuannos oli tryffelikastikkeen, juuston ja öljyn peitossa.




 
Ruoan jälkeen lähdettiin keskustaan ja itäsatamaan kävelemään. Itse jäin pidemmäksikin aikaa kiertelemään, sillä keskustassa oli festarit meneillään. Vaikka saarelta ei Pokémoneja muuten löytynyt, niin aivan festarialueen ulkopuolella sijaitsevassa puistossa oli lähes jatkuvasti kolme "lurea", joten istuskelin siellä kuuntelemassa musiikkia kunnes akku loppui (okei myönnän, kävin välillä Hesessä syömässä ihan vaan, jotta saisin ladattua puhelinta).



Lauantaina vanhemmat jatkoivat matkaa Ruotsin puolelle ja me palattiin Ellan ja Tuomaksen kanssa Viking Gracella Suomeen. Oltiin ostettu liput jo etukäteen, mutta buffetiin oli jäljellä tuolloin vain kaksi paikkaa. Saatiin onneksi laivalta ostettua myös mulle buffa ja ärsyttävä laivamatka menikin paljon nopeammin viime vuosiin verrattuna kierrellessä taxfreessa, lukiessa ja syödessä.

2016/07/24

Mitä on lomapurjehdus?

Yleensä kun kerron viettäväni kesälomani mökin sijaan purjeveneellä, ihmetellään, että vietämmekö koko tuon mahdollisesti viiden viikonkin ajan pienessä veneessä käymättä maissa. Ajattelin tässä postauksessa lyhyesti avata tuota "maailmaa" merellä ja saaristossa sekä selittää kuinka käytännön asiat toimivat.

Perheellämme on Omega 42 -purjevene. Metreissä pituus on 12,8m ja leveys 3,1m. Viisihenkinen perheemme mahtuu hyvin asumaan ja nukkumaan veneessä. Jokaisella on oma punkka ja vanhemmat jakavat keulapiikin. On pieni keittiötila, kiinteä kokoontaitettava pöytä ja käsin pumpattava vessa. Kaikilla tavaroilla on omat paikat, johon ne saa korjattua, jottei mikään hajoa pudotessaan kun vene kallistelee kovassa tuulessa. Veneessä on myös moottori, mutta sitä käytetään tuulettomien päivien lisäksi vain satamasta lähtiessä tai rantautuessa.


Vietämme yöt aina kiinni maissa: laiturissa tai luonnonsatamassa. Herättyämme syömme aamupalan, minkä jälkeen yleensä lähdetään liikkeelle. Varustautua saa sään mukaan ja varsinkin vastatuuleen kryssiessä saa vaatteita olla päällä välillä yhtä paljon kuin talvella. Itse en voi pahoin kovassakaan mainingissa, joten jos tulee kylmä tai sataa, vetäydyn sisätiloihin. Veneen kallistuminen on verrattavissa Vekkulan vinoon huoneeseen. Ruoanlaitto ei niissä olosuhteissa oikein suju, joten päivän mittaan syödään lähinnä välipaloja ja lämmin ruoka tehdään kun ollaan päästy satamaan. Matkaa tehdään yleensä 4-7 tuntia kerrallaan ja päivät suunnitellaan sen mukaan mistä tuulee ja kuinka kovaa. 
 


Vierasvenesatamissa on usein vettä, vessat/huussi, roskikset ja koosta riippuen suihkut, sähköä, kauppa, bensa-asema ja septitankin (wc-säiliön) tyhjennyspiste. Luonnonsatamat ovat nimensä mukaisesti ilman palveluita. Etsitään saaren rannasta sopiva paikka kiinnittyä, lasketaan ankkuri ja kiinnitetään keulaköydet joko puiden tai kivien ympärille tai isketään varta vasten suunnitellut kiilat kallion rakoon.


Maissa yleensä pääsee kävelemään, mutta välillä riittävät pelkät sileät kalliot, joilla ottaa aurinkoa. Itse olen sen verran käärmekammoinen, että lempisaarissani ei tarvitse rymytä pelkästään puskissa. Asian tekee paljon mukavammaksi jos on jonkun verran hiekkatietä tai selkeät kallioiset rannat. Kaupunki-ihmistä musta löytyy sen verran, että välillä on päätävä asutulle alueelle ja esimerkiksi Hanko ja Maarianhamina ovat aivan välttämättömiä pysähdyspaikkoja.

Kysykää ihmeessä lisää, jos jokin jäi epäselväksi! Tai jos löytyy muitakin purjehtijoita, kertokaa jos jotain olennaista jäi puuttumaan :)
Palasin eilen illalla viikon mittaiselta purjehdusreissulta ja teen seuraavaksi siitä erillisen postauksen.

2016/07/16

Return to the sea

En ymmärrä, miten on mahdollista etten ole käynyt tänä kesänä veneellä vielä lainkaan. Asia korjaantuu kuitenkin tänään, kun lähden vanhempien kanssa purjehtimaan kohti Ahvenanmaata. Siskokin hyppää kyytiin parin päivän päästä ja on mukana Maarianhaminaan asti. Itse en vielä tiedä lähdenkö pois samaa matkaa vai vasta laivalla Tukholmasta, mennään fiiliksen ja säiden mukaan.

Kuvien © Vanessa Ekholm



Päätin jättää tietokoneen tänä vuonna kotiin, mutta kamera lähtee ehdottomasti mukaan. Odotan innolla, että pääsen kuvaamaan saaristoa pitkästä aikaa.

Nyt mun ois pakattava vielä loput tavarat ja käytävä pikaisesti kirjastossa lainaamassa puoli kirjastoa mukaan, jotta seuraavaksi viikoksi / pariksi on jotain tekemistä maisemien katselun lisäksi.

2016/07/11

Tarpeeksi pohjalla?

Milloin on tarpeeksi sairas, jotta voi lähteä parantumaan?
Anoreksialla on näitä mitä järjettömämpiä tavoitteita: "Olen hyvä syömishäiriöinen kun paino alkaa numerolla x, kun saan diagnoosin, kun joudun sydänmonitoriin tarkkailtavaksi hengenvaarallisen alhaisen sykkeen tai rytmihäiriöiden takia, kun nenästä mahaan tungetaan letku, kun lääkärit sanovat etten tule selviämään."

Vertailu toisiin ei tee kenestäkään sairastavasta toista parempaa tai huonompaa syömishäiriöistä. Jos käsitettä hyvä syömishäiriöinen on edes olemassa, sehän on aivan järjetön kun kyse on sairaudesta. Toisella jää kuukautiset pois jo parin kilon painonpudotuksen jälkeen, toisilla hormonitoiminta pelaa alhaisimmissakin lukemissa. Samoin koko kroppa pettää jonkun kohdalla aiemmin  kuin toisella. Joten vertailu on tässä kohtaa todellakin täysin turhaa: jos joku on päässyt x-numerolla alkaviin lukuihin, ei ole mitään takeita siitä, että itse selviäisi hengissä sinne asti vaikka se olisi tavoitepainona.


Joskus olin tyytyväinen, että pääsin kolmosella alkaviin vaa'an lukemiin, mutta tällä hetkellä mulle ei ole mitään merkitystä sillä saavutinko joskus sairaan tavoitteeni vai en. "Hienous" on vaihtunut katumukseen siitä, että olen vahingoittanut kroppaani pysyvästi. Mä olen oikeastaan ihmeissäni että oon yhä elossa pitkään jatkuneesta aliravitsemuksesta, oksentelusta ja painon jojoilusta sun muista huolimatta. Olen kiitollinen, että mun keho on niin vahva, että oon kaikesta tästä huolimatta edelleen hengissä. Mun papereissa on aina lukenut somaattisen voinnin olevan tilanteeseen nähden hyvä, vaikka painon kanssa ollaan seilattu todella vaarallisilla vesillä.

Joten missä se pohja on? Sitä ei ole, vaan jokainen joutuu tekemään "päätöksen" itse; joku tajuaa tilanteensa ulkopuolisten avustuksella, joku pelästyy oireitaan itse. Jos syömishäiriötä kuuntelee, niin kyseinen pohja on maan alla. Anoreksialle (tai millekään muullekaan syömishäiriölle) ei tule riittämään mikään. Voin kokemuksesta sanoa, etten ollut kroppaani tyytyväinen silloinkaan kun olin laihimmillani. Jokaisen kilon pudotus tuntui kyllä tuolloin hyvältä, mutta se johtui vääristyneestä kauneusihanteesta ja kehonkuvasta. En osaa edelleenkään sanoa, mikä näkyvissä luissa niin viehätti. Valokuvista näkee jälkeenpäin, että olin kävelevä luuranko, mutta tunne joka mulla kropastani silloin oli, oli aivan toinen. Näin kyllä peilistä luut, mutta kohtiin joista ne eivät paistaneet ihon läpi kuvittelin monen sentin rasvakerroksen.


Joskus vain tulee se hetki kun kaikki täytyy kääntää ylösalaisin. Omat uskomukset ruokaan ja kehon toimintaan on hylättävä ja kättäytymismallit on opeteltava uudelleen. Se ei käy nopeasti, eikä riitä että päätöksen tekee kerran. Se on tehtävä joka päivä moneen kertaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Mä koen, että olen elänyt oman aallonpohjani ja noussut sieltä jo melkein pinnalle. Vaikka haluaisin en enää ikinä "pääse" laihduttamaan alhaisimpaan painolukemaani, koska löytäisin itseni haudasta ennen kuin pääsisin tavoitteeseeni. Kroppa ei kestä ikuisesti ja aliravitsemus jättää aina jälkensä. Sairaimmillani mua ei vähempää olisi voinut kiinnostaa sydämen tai luuston kunto, ne olivat vain käyriä ja numeroita paperilla. Ja koska en uskonut tai edes halunnut selvitä hengissä, en jaksanut huolestua tuhosta jota tein itselleni.

Mitä olen hyötynyt siitä, että olen ollut kävelevä diagnoosi? En mitään, tai no, tunnen itseni nykyään paljon paremmin kuin ennen sairastumistani. Olen joutunut rakentamaan itseni uudestaan ja etsimään ne syyt, joiden vuoksi taistella. Syömishäiriö on antanut mulle jo kaiken mitä sillä on tarjota: loputtomiin ahdistusta ja sumuisia päiviä. Myönnän, että kadehdin edelleen itseäni laihempia ihmisiä, mutta samaan aikaan olen kateellinen ennemminkin niille, joiden ei ole tarvinnut rämpiä silmät sidottuina montaa vuotta jossain elämän toisella puolen. Olen elänyt nuoruuteni syömishäiriön varjon alla, eikä noita vuosia saa takaisin. Mulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tähän hetkeen ja tuleviin vuosiin, joten yritän katsoa tulevaisuuteen olematta katkera.


Jos vielä joskus haluan paikan tutusta helvetistä, mun on kuiskattava rakkaalle anoreksialleni vain yksi lause: "Tapa minut". Ja piiri pieni pyörii elämän loppuun asti...

ps. tää oli nyt vaan tämmöstä pohdiskelua...

2016/07/07

Sometimes I feel like screaming

Kotiinpaluu festareiden jälkeen on tuntunut yllättävän haastavalta. Ruoka ahdistaa ja itken lautasen ääressä, vaikka olen koonnut annoksen itse omasuunnitteisen ateriasuunnitelman mukaan: ruokaa ei jätetä. Iltapala venyy yhteentoista illalla, koska lykkään päivällistä liian pitkään, mutta ennen sitä ei mennä nukkumaan.


Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, mutta ahdistuksen takia en oo saanu nukuttua kunnolla. Olen mielestästäni aivan valtavan kokoinen. Tiedän, että on ihan normaalia että ihon ja luiden välissä on jotain, mutta silti keho tuntuu niin vieraalta, etten ymmärrä miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. En ole ikinä ollut näin kauan näin "korkeassa" painossa paria viikkoa kauempaa, jolloin olen pian laihduttanut takaisin turvallisiin lukemiin. Olen jälleen ylittänyt rajan, sen sietämättömän kilomäärän, josta alamäki alkoi 16-vuotiaana, ja päässäni pyörii tismalleen samat ajatukset kuin silloinkin.

Kuitenkin, ero kahdeksan vuoden takaiseen on, että nykyään tiedän mihin laihduttaminen tulee mut viemään. Olen oppinut mikä helvetti odottaa, jos syömishäiriön antaa valita. Eikä mulla ole aikomusta päästää sitä enää niskan päälle, vaikka kuinka tekisi mieli luovuttaa. Silti opitut tavat ja vääristyneet ajatukset on niin tiukassa, että ne vaikean paikan tullen tulevat mieleen ensimmäisenä ja niihin sortuu välillä edelleen.


Toissapäivänä otin ohjaajan aamuisen käynnin jälkeen tarvittan lääkkeen pahaan oloon ja nukahdin "lyhyille" päiväunille neljäksi tunniksi. Olin suunnitellut syöväni lounaan kello 12, mutta heräsinkin vasta kahden jälkeen ruoka valmistamatta. Loppupäivän ruokailut menikin sitten ihan sekaisin. Lounaan vihdoin tehtyäni ja syötyäni, sen sijaan että olisin ruvennut paikkailemaan puuttuvia ruokia, lähdinkin lenkille pakoon ajatuksia.

Nyt kun olen saanut taas rytmistä kiinni, on sujunut vähän paremmin. Tänään tulin isovanhemmilleni pariksi päiväksi ja sain syötyä kahvilla peräti kaksi palaa mansikka-raparperipiirakkaa juttelun lomassa.
Mummi paistaa juuri pinaattilettuja ja meinaan hyppiä seinille, koska ulkona sataa enkä pääse kävelylle. Aloitimme taas palapelin, johon on hyvä keskittää ajatukset. Onneksi mulla on niin ihana ja ymmärtäväinen mummi, että voin puhua olostani aika avoimesti. Kyllä tää vielä tästä helpommaksi muuttuu, kun vaan jaksaa painaa eteenpäin!

2016/07/04

Provinssi 2016

Palasin eilen kotiin Seinäjoelta kolmen päivän juhlimisen jälkeen. Olin ensimmäistä kertaa Provinssissa ja reissu oli aikamoinen kokemus telttailuineen ja festarialueineen. Vesisateesta ja puhelimen akun huonosta kestosta huolimatta oli tosi kiva loppuviikko, ja syömisetkin sujuivat puolihuomaamatta kaiken muun hälinän ohessa. Joten turhaan stressasin sitäkin.

Lähdettiin Joonaksen kanssa jo keskiviikkona ajamaan autolla kohti Törnävänsaarta. Alkoi tosi lupaavasti, kun ei ensin meinattu löytää parkkipaikkaa ja sitten tajuttiin, että meidän parkkis aukeaa vasta ekana festaripäivänä. Lähempänä puoltayötä saatiin kuitenkin kamat raahattua ja teltta pystytettyä kavereiden viereen Camp Provinssiin.

kokonainen parsakaali on hyvä matkaeväs :'D


Sää oli tosiaan tosi vaihteleva ja mukaan varaamalleni kertakäyttösadetakille löytyi turhan paljon käyttöä. Meidän telttakin oli ties kuinka monta vuotta vanha, joten mun jesaripaikkailuista huolimatta vikana yönä tuntui kuin olisi nukkunut uima-altaassa.


Aivan leirintäalueen vieressä oli kauppa ja pizzeria, joten evääksi saatiin muutakin kuin ylihinnoiteltua festariruokaa. Yhdestäkin kojusta ostin tofu-wokkia ja puolet tofuista oli korvattu soijapaloilla.. Välimäen pasta oli kuitenkin kuulemma hyvää. Tän kesän karjalanpiirakkakiintiö tais tulla täyteen ja sipsejä oli kaupan käytävät niin täynnä (tai sen verran kuin olutlavoilta jäi tilaa), että pakkohan niitä oli ostaa useempaa makua!



Nightwish, Rammstein, Disco Ensemble, Pää kii, Mokoma, Sanni, Vesala, Antti Tuisku... Noin muutaman mainitakseni.


Täytyy myöntää, että kolmea päivää kauempaa ei olisi enää jaksanut. Kotimatkalla ei ollut kovin kehuttava olo. Pikkuisen olin kateellinen takapenkkiläisille, jotka vetelivät sikeitä, sillä itse en osaa liikkuvassa autossa nukkua. Pysähdyttiin Hesessä, jossa itse söin vain kinuskipehmiksen, sillä olin jo aiemmin matkalla syönyt mozzarellasalaattia ja yli jääneitä eväitä. Kotiin pääsin vasta lähempänä yhdeksää, eikä varmaan koskaan ole tuntunut niin hyvältä päästä suihkuun kaiken mudassa rämpimisen jälkeen!


Perus festarireissu siis! Kiitos kaikille, joiden kanssa törmäiltiin :)