2012/03/31

Whatever Doesn't Kill Me


+ 2kg, mitä mitä? Ja vielä parissa päivässä, ei pitäisi syödä yhtään ylimääräisiä, varsinkaan herkkuja. Nyt menee viikot siihen, että arkisin kituutan itseäni parilla sadalla kalorilla päivässä ja viikonloput menee ahmiessa. Vitun _sika_! Olen nyt vain niin äärettömän vihainen itselleni. Miten mä voin ens viikolla suostua lääkärin vaa'alle kun olen yhtäkkiä niin läski? Varmaan kattoo, että nyt toi tyttö on lihonut miljoona kiloa ja sen kontrolli on tipo tiessään. Niin varmaan onkin, nyt on olo, etten enää ikinä syö mitään. (Syön kuitenkin.)

Painoa en voi kuitenkaan nostaa ennen kuin saavutan taas sen maagisen 35 kilon painon. Ja se oli kilon päässä vielä viime viikolla, nyt se on taas kauhean työn takana. Kun saavutan tuon, voin alkaa taas suunnitella paranemista. Kesälomalle tekemistä: matkustelua, festareita, kaikkea mikä vaatii hieman parempaa fyysistä kuntoa. Nyt kuitenkin pitää vielä keskittyä huolestuttamaan läheisiä tällä itserääkillä, vaikka turhaan ovat minusta huolissaan. Pistää aina vihaksi kun joku sanoo olevansa peloissaan puolestani. Mulla kun ei ole mitään hätää, enkä ole kuolemassa viikon päästä.

Se samainen lääkäri, jolle pitäisi keskiviikkona uskaltautua, soitti eilen labratuloksista, vaikka niistä piti puhua vasta seuraavassa tapaamisessa. Oli kuulemma huolissaan matalista neutrofiileistä, eli valkosoluista, ja sanoi, että jos nousee kuumetta on hakeuduttava päivystykseen. Sinänsä ihan turha tieto, en ole ollut kipeänä varmaan pariin vuoteen. Pienikin kuume voi olla minulle vaarallinen, kun ei ole mitään joka elimistöä puolustaisi pöpöjä vastaan, liiba laaba, ei kiinnosta.

Kaikki on paskaaaa. Naamakin, tai no ylähuuli, ihan turvoksissa kun menin pistämään angel bites -lävistykset molemmille sivuille toissapäivänä. En voi näyttäytyä ihmisten ilmoilla, hyvä kun koiraakaan kehtaa viedä ulos. On sen verran ruma olo.


Kiitos ja kuitti. Kuulostan varmaan joltain pro-analta, joka kitisee kaikesta mahdollisesta, mutta minkäs teet kun menen ja pilaan elämäni syömällä.

2012/03/28

Passionless, Pointless

On ollut päiviä, kun istun puoli tuntia lattialla terä kädessä. Itkien sitä, että pitää viiltää. "Olet epäonnistunut, kärsi!" Haluten tuntea kipua. Kunnes äiti tulee huoneeseen ja pitää nostaa kulissit pystyyn. "Mitään en tehnyt, voin hyvin, katso, käsissä on vain vanhoja arpia.." Vaikka jos olisi tullut viisi minuuttia myöhemmin olisi nähnyt lattialla kasan verisiä papereita.

Viiltelylakko on siis kestänyt jo viikon, hyvä minä. Ja iloisia päiviäkin on mahtunut mukaan. Viikonloppu oli vaikea, mutta olen saanut kaivettua itseni aika hyvin ylös sen murheista. Huomenna olisi taas tarkoitus viettää aikaa kullan kanssa, tuo kun oli koko viime viikon poissa Helsingistä, niin näkeminen on jäänyt vähemmälle.

Tänään en jaksanut lähteä lähikauppaan, kunto oli niin huono, etten meinannut saada itseäni sängystä ylös. Tärisytti ja hikoilutti vain, tuntui, että pyörryn ylös noustessa. Kävelin jääkaapille ja join vähän tuoremehua, kunnes olo parani edes hitusen. Siitäkin hirveät syytökset heti päässä, tyhmiä kaloreita, mehu on turha keksintö. Juoda nyt kaloreita, eikö hedelmä olisi parempi?!

Labrassa piikitettiin seitsemän kertaa, kyynärvarsista ei tullut verta vaikka neula oli kuulemma suonessa. Tädit eivät meinanneet saada minusta millään mitään, mutta lopulta kämmenselästä avoneulalla tuli tuskallisen hitaasti tarpeeksi neljään putkilolliseen. Tip, tip, tip. Ja muuten sattui, kun se ensimmäinen hoitaja aika ronskisti kaiveli sillä neulallaan.

Sattuu, kun istuinluut osuvat tuoliin. Ei tämän näin pitäisi mennä.

2012/03/23

Happy Thoughts


Pari päivää päässäni on pyörinyt paljonkin terveitä ajatuksia, harmi vain, etten ole saanut sovellettua niitä käytännön tasolle. Olin siis mummilla ja syömiset sujuivat oikein mallikkaasti. Ahdisti, kun piti syödä kolmesti päivässä sen totutun yhden kerran sijaan, mutta pystyin isovanhempien tuella syömään edes jotakin. Vaikka iltapäiväkahveilla en syönytkään pullaa, pystyin rauhallisin mielin ottamaan omenan. Lounaalla sain otettua lisää salaattia, kun sosekeiton jälkeen jäi vielä nälkä. Olin etukäteen pyytänyt, että tarjottava lämmin ruoka olisi keittoa, koska se on minulle paljon helpompi kuin laatikkoruoat.


Tässä onkin nyt tullut väkerrettyä 1000 palan palapeliä ja pelattua korttia oikein urakalla. Olen myös puhunut sairaudestani, edistysaskelista ja siitä mikä paranemisen tielle astuessa pelottaa. Olemme myös mummin kanssa käyneet rauhallisilla kävelyillä ja tänään kävimmekin Prismassa, josta ostimme minulle uuden hienon muumimukin - ja ilman mitään syytä, synttärit ja joulu ovat jo takana päin.

Sain puhuttua pelostani lukiota kohtaan, mitä minulta vaaditaan kun palaan sinne. Taas totesin, että odotukseni numeroiden suhteen ovat aivan liian korkealla, vaadin itseltäni aivan liikoja. Täytyy kyllä sanoa, ettei siskon ylioppilaskirjoituksiin lukemista katsoessa pelkoni ole väistynyt ollenkaan, päin vastoin, tuo kun on suorastaan asunut kirjastossa viimeiset pari kuukautta. Kun olen itse paremmassa kunnossa, pitääkö minun yltää samaan ja kirjoittaa ainakin viisi E:tä?

Meinasin tänään syödä jopa keksin ylimääräisenä, mutta sitten iski epävarmuus. Näin jälkeenpäin ärsyttää, yksi keksi hei, en minä siihen olisi kuollut!

"Joskus aion vielä kääntää
Kelkkani ja tehdä korjausliikkeen;
Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot,
Melkein uskon itsekin.

Minussa on ongelma,
Jokin virhe ohjelmoinnissa.
Puutteita koodissa
Korvaan piittaamattomuudella."

2012/03/20

Chaos Is My Life

Mä en enää kestä tätä elämää, tätä syömishäiriötä: jatkuvaa arpomista voiko ottaa yhden porkkanan (ei! et voi.), syömättömyyttä, ahmimista, oksentamista. Pakkoliikunta sentään on mulla käsissä. Jätän juoksulenkit tekemättä, vaikka päässä joku haukkuukin laiskaksi paskaksi. Mutta miten mä voin antaa itselleni luvan syödä? Haaveilen vain siitä päivästä, kun saisin taas syödä normaalisti. Nyt mä vain kuuntelen jotain anoreksian ääntä, joka pilaa mun elämän.

Syöminen vain toisi mukanaan painon nousun. Painon normalisoitumisen, ei lihomisen. Mun on ensin hyväksyttävä se ennen kuin voin edes yrittää jättää syömishäiriön taakseni. Vaatteet päällä painoin tänään 37,2 kiloa. Ahdistaa, kun en ole laihtunut kahdessa viikossa käytännössä ollenkaan. Sitä ne herkuttelupäivät aiheuttavat. Enkä tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen tuosta painolukemasta. Mitään en kuitenkaan käytöksessäni aio muuttaa. En mä vain osaa. Suurimpana syynä on kuitenkin pelko tuntemattomasta. En ole ikinä ollut normaalipainoinen. Mitä jos multa vaaditaankin yhtäkkiä ihan liikoja, kun olen vähän terveempi?

Tänään oli poli, ne ei antanut mulle seuraavaa aikaa. Kuulemma soittaa kun uusi lääkäri on saatu sovittua. Kyllä vain, taas uusi lääkäri. En käy polilla siis enää juttelemassa, tarkistetaan vaan mun vointi, jos olisinkin siinä kunnossa, että voidaan aloittaa käynnit uudestaan. Se vain vaatisi painoindeksi 16:n, johon on reippaasti matkaa. Toivottomuutta, en mä omin avuin siihen ikinä pääse. Tai ehkä pääsisin, jos vain uskaltaisin ottaa sen ensimmäisen askelen.

Terveyskeskuksesta ei ole edelleenkään otettu yhteyttä, siitä on jo kuukausi kun kävin siellä. Labrat pitäisi kuulemma tarkistaa viikon välein, vaikka niissä ei mitään hälyttävää viimeksi ollutkaan. Ehkä huomenna voitaisiin kouluterveydenhoitajan kanssa selvitellä asiaa. Yksin en uskalla sinne soittaa, kammoan puhelimessa puhumista vieraiden kanssa. Ennemmin vaikka jonotan puhumaan jonkun kanssa kasvotusten.

Huomenna olisi myös tarkoitus suunnata Järvenpäähän isovanhempien luo. Odotan vierailua aika jännittyneenä, minkäs muunkaan takia kuin ruokailuiden. Kotona olen syönyt maksimissaan kahdesti päivässä, mutta tuolla ollaan koko ajan ruokapöydän ääressä. Onneksi isovanhempani sentään yrittävät ymmärtää sairauttani, eivätkä ihmettele annoskokojeni pienuutta. Mutta kuitenkin, apua, ruokaa!

2012/03/14

Midnight Queen

Viiltelylakko ei enää pitänyt. Olihan se kestänyt melkein kuukauden, tai peräti yli. Säälittävää leikkimistä tylsällä terällä tällä kertaa. Haavat ei enää edes levähdä auki, koska arpien kohdalla terä painuu vain syvälle. Mutten viitsi rikkoa ihoa enää terveistä kohdista, se on rumaa. Ei liikaa arpia yhteen käteen. Olen ehkä sairas, kun haluaisin vain paljon verta ja tikattavia haavoja. Nytkin tikkauskunnossa olisi vain yksi kolmesta, sekin vain tyhmä parin sentin pituinen. Mitä syvemmälle sitä parempi.

Kävin hakemassa terveyskeskuksesta uusitut lääkereseptit. Hyvä, ettei tarvitse enää jättää lääkkeitä väliin sen takia, että ne ovat vähissä, ei tarvitse uhrata yöuniaan.

Anteeksi, että olen tällainen. Tiuskin ja puran pahaa oloani muihin, vaikka kukaan ei minulta sellaista kohtelua ansaitsisikaan, varsinkaan sinä. Kaikki pienetkin asiat saavat minut ärsyyntymään, enkä kestä tämän pakahduttavan ahdistuksen kanssa. Sinä sanot, että se johtuu siitä, etten ole syönyt. Minä vain pelästyin, kun yhtäkkiä seisot oven takana, enkä ole valmistautunut vetämään feikkihymyä naamalleni. Sinä myös viet lemmikkini, koska osaat hoitaa niitä paremmin kuin minä.

Nytkin olen romahtamispisteessä, mutta kyyneleitä ei tule. En osaa itkeä, vaikka yritän. Pidän siis tämän mitäänsanomattoman ilmeen ja toivon, että perheeni jättää minut rauhaan. Ruokaa en ansaitse, koska paino on edelleen enemmän kuin ennen viikonloppua. Meinasin jo kieltäytyä aamupuurostani, enkä voinut rauhoittua sitä syömään. Samalla oli pakko meikata, suoristaa hiuksia, tyhjentää tiskikonetta, puuhata, puuhata, puuhata, mutta sainpa syötyä.

Antakaa minun kuolla sänkyni pohjalle. En tiedä jaksanko huomenna nousta.

2012/03/11

The Future Freaks Me Out

Paino noussut yli kilon pelkästään viikonlopun aikana, mutta kai sillä on varaa noustakin. Ahdistaa, mutta pääasia, että minulla on ollut hauskaa. Tyttöni kanssa on tehty ruokaa, syöty ruokaa ja kaikkea paskaa. Hamstrattiin perjantaita varten kunnolla herkkuja. Mikä kyllä johti siihen, että ennen kuin baariin pystyin lähtemään oli pakko oksentaa osa, koska en täyden vatsani kanssa pystynyt edes nousemaan sohvalta.... Ollaan juotu baarissa, tanssittu baarissa. Kun kebaba-miehet alkoi lähennellä liikaa, ei muuta kuin pusu huulille ja katsos kun ne hävisivät pikavauhtia. Tanssilattia räjähti kun Robinin Frontside ollie pärähti soimaan, ja mikäs muukaan biisi on soinut koko viikonlopun päässä.

Rahatilanne on heikko. Tilillä on mahtavat 1,54 euroa ja sillä pitäisi pärjätä loppu kuu. Ei tule tapahtumaan, kun nyt on vasta 11. päivä! Varmaan taas pakko siirtää mummin keräämältä säästötililtä muutama kymppi.. Hirvee olo aina kun joutuu käyttämään noita rahoja.

Taas kotona olen tänään saanut syötyä yhden ison porkkanan oksentamatta. Sen syömiseen meni melkein tunti, kun syömishäiriö päässä huutaa, ettei tällainen läski saa laittaa suuhunsa mitään. Yhäkin päässä palloilee ajatus oksentamisesta, kun tuo yrittää nousta takaisin suuhun jos vähänkin kumartuu tai liikkuu. Lounaaksi söin perheen kanssa minestrone-keittoa, mutta siitä tuli aivan järkyttävän huono omatunto ja löysin itseni pian vessasta kyynelet silmissä.

Isä ehdotti taas yksityistä Syömishäiriökeskusta, mutta kieltäydyin, vaikka myönsin etteivät asiat ole hyvin. Miten se muka auttaisi, kun ei muuallakaan minua haluta hoitaa. Lääkärikin totesi terveyskeskuksessa, että minun osaltani psykiatrinen puoli on aikalailla nähty, muuta ei Helsingillä ole tarjota. Paitsi tietysti yksityinen puoli, mutta sen aika ei ole vielä. Minun pitäisi saada tsempattua itseni siihen kuntoon, että voisin ottaa apua vastaan. Kuten perjantainakin päätin, että nyt näytän kaikille mihin pystyn. Mihin se asenne katosi? Jäljelle jäivät vain pelko ja ahdistus.

2012/03/05

If You Wanna Steal (You Better Learn How To Lie)

Kauhein päivä pitkään aikaan. Oon ollu puol päivää vaan ihan paniikissa. Varastamista, kiukkuisia myyjiä, vartijat, tärinää. Ne katsoi mun laukun, muttei onneksi löytänyt yhtä muovipussiin piilotettua toppia. Se olikin ainoa mitä vein (ja vien vähään aikaan). Olin onneksi ostanut aiemmin Back Streetistä housut ja saanut piilotettua topin niiden alle. Mutta kauhea paniikki iski ja edelleen odotan, että joku soittaa valvontakameroista nähtyjen filmien perusteella. Myyjä odotti sovituskopin edessä, "tytöt tulkaas vähän tänne". Kädet tärisi kun kirkkain silmin valehtelin, etten ollut ottanut mitään. "Soitetaan kuitenkin vartijat paikalle."

Lisäksi vielä riideltiin kullan kanssa, ensimmäistä kertaa puolen vuoden seurustelun aikana. Tyhmä asia, mutta saatiin onneksi sovittua. Tuntuu vain, etten riitä, aiheutan vain tuhoa ja mielipahaa. Ei voinut katsoa toista silmiin, samalla pää huutaa, että lähde pois kun et osaa edes toimia oikein. Ehkä syy oli molemmissa, vaikka uskon tiukasti että syyllinen olen mä.

Melkein viilsin, mutta päädyin vain ahmimaan ja oksentamaan.

Eläimet on onneks pelastanut mun illan. Koiran kanssa lenkille liukastelemaan heti kun pääsin kotiin keskustasta. Hamsterikin pääsi ensimmäistä kertaa lattialle juoksemaan. Se kyllä taisi vähän säikähtää avaraa tilaa, kun piiloutui vain nurkkaan ja häkkiin päästyään kipitti juoksupyörän taakse piiloon. Hölmö, aivoton otus :)

Värjäilin eilen hiuksia, ja tänään oli päässä uudet hiuslisäkkeet. Aitohiusta, ostin kun Cybershopissa oli sunnuntaina ale, klipsipidennykset maksoivat vain reilu 50 euroa. Saa nyt nähdä miten kestävät.. Tykkään vaihteeksi taas mustasta väristä, olinhan blondi melkein vuoden!

2012/03/03

Caramel

Meille muutti eilen uusi otus: syyrialainen hamsteri-tyttö. Tai oikeastaan se muutti mun huoneeseen, koska koko perhe pikkusiskoa lukuunottamatta oli mun päätöstä vastaan. Sain koko edellisen päivän kuunnella haukkuja siitä, kuinka olen idiootti ja ajattelematon jos otan jyrsijän, eri asia sitten joskus kun muutan omaan asuntoon. "Meillehän ei mitään saatanan hamsteria oteta!" Varsinkin isältä ja vanhemmalta siskolta sain aika karua palautetta, mutta yritin olla loukkaantumatta ja antaa kaiken valua toisesta korvasta ulos.

Pieni haettiin vaatimattomasti Itäkeskuksen Faunattaresta. Lemmikiksihän tuo vain tulee, eikä ole tarkoitus käydä näyttelyissä tai mitään. Pelkäsin koko kotiintulomatkan, että hamsu jäätyy ulos, vaikka se oli kuljetuskopassa JA pahvilaatikossa. Omaan häkkiin päästyään otus ei sitten tehnytkään mitään muuta kuin juoksi juoksupyörässään. Eläinkaupassa ei sellaista ollut, joten nyt se innostui vähän liikaakin. Pyörä pitää ehkä ottaa ensi yöksi pois jos sama meno jatkuu. Käsitellä en ole neitiä vielä raaskinut, antaa sen ensin vähän tutustua uuteen elinympäristöönsä.

Nimeksi taisi tulla lopulta Caramel, tutummin Karkki.


Nyt istun kotona ja mietin, miksei kukaan ole laittanut ruokaa. Minulla on nälkä, mutten uskalla sanoa sitä kellekään. Pitäisivät kuitenkin läskinä sikana. Mutustan kurkkua ja porkkanoita pahimpaan nälkään.