2010/05/26

I know you're waiting

Tekisi mieli viiltää, mutten voi. Kesä on tulossa, eikä kukaan saa nähdä, että mä voin edelleen huonosti. Arvet on helpompi piilottaa kun ruvet ja vuotavat haavat.

Tällä hetkellä mun paras ystävä on jopo, jolla pyöräilin eilen ympäri Helsinkiä ja etsin apteekeista injektioneuloja. Lopulta löytyi 1.2mm paksu neula. Oon aiemmin ostanu napakorun, joka oli tarkotus laittaa eilen läpi. Sain reiän tehtyä (kyllä, huolehdin hygieniasta ymsyms.) ja siitä vielä 1.2 millisen korun läpi, mutta napakoruani en viitsinyt läpi survoa. Nyt onkin navan yläpuolella kaunis käärmeenpureman näköinen jälki. En silti luovuta, vaan tilaan netistä kaksimillisen neulan. Odottelen ennen uuden korun laittoa silti melkein kuukauden. En halua, että lävistys tulehtuu parin viikon päässä odottavalla Kreikan matkalla.
Kyllä vain, Kreikkaan olen lähdössä. Ensimmäistä kertaa ilman vanhempia kaverin kanssa, joten on kai jonkin sortin bileloma tiedossa. Paha vain kun pelkään ravintolassa syömistä ja alkoholista tulevia kaloreita...

Enkä oo vielä päättänyt alanko laihduttaa vai yritänkö pitää painon näissä lukemissa. Kävin tänään poliklinikalla juttelemassa ja painokin oli hieman pudonnut tämän parin viikon aikana. Vaaka näytti suurta summaa, mutta osastolta lähdön jälkeen on menty alaspäin melkein kolme kiloa. Anoreksia vaanii mun olkapäällä, tahtoo mut mukaan tanssiinsa. Osaan keijujen tanssin askeleet jo valmiiksi, mutta en tiedä pitääkö siihen lähteä.

Ainakin esitän muille, etten aio enää laihduttaa. Nää kilot on kadonnu "ihan vahingossa", seli seli. Ajaudun takas tähän vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Musta tulee taas vähän kauniimpi. Mutta ei vielä, mun on taisteltava Kreikan matkan yli, vasta sen jälkeen saa laihduttaa.

Ja sä jaksat odottaa.


2010/05/22

Start something

Ilma on vikaa päivää mitä ihanin. Taas aamulenkki koiran kanssa ja bikineissä nurmikolla aurinkoa. Nyt ei mietitä koulujuttuja.

Nyt on muu perhekin kotona, joten saan ehkä jotain alaskin! Syömisten osalta päivä on siis hyvin - tai täysin perseellään. En jaksa neljää tarkkailevaa silmäparia, haluun hoitaa asiani itse. Eihän se muille kuulu mitä mä suuhuni pistän tai oon pistämättä. Mä vastaan seurauksista, mulla on täys vastuu kun olen täysi-ikäinen. Ärsyttää tää mieli, joka vaihtelee viiden minuutin välein. Äsken olin melkein valmis syömään jäätelön, nyt pelkkä salaattikin kauhistuttaa. Taidanpa ottaa muutaman tarvittavan lääkkeen ennen lounasta..

Mua houkuttaa ajatus syömisen lopettamisesta kokonaan. Ei tarvitsis stressata tai suunnitella päiviä ruokailuiden mukaan. Varjopuolet on joskus jo kokeiltu, mutta ei mun sairas pää enää muista miltä tuntuu olla niin heikko, ettei meinaa jaksaa kotoa lähteä. Mä en kuitenkaan anna anoreksialle periks (ainakaan vielä), mulla on kesäkuulle suunnitelmia, jotka on pakko toteuttaa.

Syömisjutuista eteenpäin. Ostin perjantaina Monkista ihanat uudet shortsit, jotka oli eilen jalassa koko päivän. Olisi tehnyt mieli lähteä puistoon juomaan kavereiden kanssa pari siideriä. Laskin, että pystyisin juomaan muutaman pullon jotain lightia. Ne tylsimykset halus kuitenkin mieluummin kattoa leffaa, joten istuttiin sitten koko ilta sisällä.

2010/05/20

Me, myself and I

Mun maailma on rikki. Se on syömishäiriön tuhoama.

Musta tukka. Farkkushortsit ja t-paita. Pääsin viime viikolla sairaalasta, tai oikeastaan mut pakotettiin ulos syynä itsetuhoisuus. Ranteissani on punasia arpia, ehkä ne kertoo jotain mun olosta.

Oon päivät yksin kotona, enkä saa mitään aikaan. En käy koulua, lukio on kesken, mutta nyt ei löydy voimia sitä suorittamaan. Koulussa en ole käynyt yli vuoteen, hoitojaksoja psykiatrisella osastolla sen sijaan löytyy takaa liiaksikin. Päivät menee kävellessä, pyöräillessä ja syömistä miettiessä. Mä en oo valinnu vieläkään puoltani: haluanko taistella anoreksiaa vastaan vai antaa sen taas johdatella mua lähemmäks täydellisempää minää. Niinpä mä pidän kiinni mun ateriasuunnitelmasta - melkein. On vaan niin vaikeeta syödä paljon. Tai pitää liikkumiset normaalin rajoissa...

Tänään sain syötyä aamupalaksi puuroa ja omenan. Niistäkin tuli pakottava tarve kuluttaa kaikki pois, vaikka ruokalista sanois, että lisäks ois pitäny ottaa leipää ja maitoa. Niinpä kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Ihana ilma, ulkona on lämmin, nautin kävelystä - ei se ole pakkoliikuntaa?

Koko päivä on vielä edessä, pakko keksiä jotain tekemistä. Pelottaa, että jos mä tylsistyn lähden kauppaan ja ostan ahmittavaa. Vihaan oksentamista ja sen jälkeistä ahdistusta. Joten mun on ulkoiltava, liikuttava, luettava tai mitä tahansa.

Vihaan itseäni. Vihaan maailmaa. Mulla ei oo täällä mitään.