How is it going?

Moikka pitkästä aikaa!

En ole näköjään kertonut kunnolla mitään sitten vuoden takaisen koronan alkamisen, joten päätin tulla tekemään kunnon kuulumispläjäyksen.

Voin sanoa, että mennyt vuosi on ollut rankka, niin kuin varmaan meillä kaikilla. Etenkin syksy ajoi minut jaksamisen kanssa aivan äärirajoille, mutta siitä huolimatta en turvautunut syömishäiriöoireiluun ja ihmettelen vähän itsekin miten hyvin jaksoin tuon pimeän ajanjakson.

Mutta, palataanpa ensin viime kevääseen: Hain yhteishaussa ammattikouluun. Jätin toistaiseksi haaveet ylioppilaslakista, kun lukion opetussuunnitelma menee taas uusiksi. Se tarkoittaisi minun kohdallani noin kymmentä uutta kurssia, minkä lisäksi yo-kokeita varten joutuisin kertaamaan kaiken, koska en muista kymmenen vuoden takaisista opinnoista yhtään mitään. Eikä lakilla itsellään oikeastaan mitään tee.

Pääsin opiskelemaan lääkealan perustutkintoa ja valmistun lääketeknikoksi viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua. Minun olisi ollut mahdollista valmistua 1,5 vuodessa, koska lukiokursseista saan hyväksiluettua suuren osan, mutta halusin käydä koulua kevennetysti ja se onkin sopinut itselleni hyvin.

Kesä meni suht' normaalisti. Olin mökillä, näin kavereita ja kävin ratsastus-pilatesleirillä islanninhevostallilla.

Loppukesästä lopettelin Ketipinor-lääkitykseni ja vaikka söin tilalle melatoniinia, en nukkunut kunnolla pariin kuukauteen. Vaikka lopetinkin minimiannostuksesta ja senkin jälkeen vielä puolitin tabletteja, tuli alkuun lopetusoireena myös lievää pahoinvointia. Koen silti päässeeni helpolla ottaen huomioon, että olen käyttänyt kyseistä lääkettä alaikäisestä asti. Viime vuosina olen onneksi onnistunut pienentämään annosta omin päin (tietenkin lääkärin luvalla).

Huonot yöunet yhdistettynä pitkiin koulupäiviin ja iltaisiin menoihin tuntuivat alkuun erittäin uuvuttavilta. Siihen päälle vielä parit karanteenit ja ihmissuhdesotkut. Samaan aikaan terapeuttini jäi pitkälle sairaslomalle, joten olin käytännössä vailla minkäänlaista keskusteluapua. Pari kertaa kävin puhumassa koulupsykologille.
Kuvittelin jo, ettei pahemmaksi voi mennä, mutta ehei! Loppusyksystä kaverini kuoli yhteisten illanistujaisten päätteeksi. Ihmiset tekevät tyhmiä asioita humalassa. Hän ei onneksi ollut kovin läheinen, mutta sain (ja saan yhä) seurata parhaan ystäväni surua läheltä. Vamoksesta järjestettiin onneksi Helsingin kaupungin kriisityöntekijät juttelemaan kanssamme heti tapahtuneen jälkeen.

Joulukuun puolessa välissä siirryttiin koulussa kokonaan etäopetukseen. Eniten asiassa harmitti kouluruokailun jääminen, sillä en muutenkaan ole kovin hyvä arkiaskareiden hoidossa, saatika että nyt molemmat lämpimät ruoat tuli hoitaa itse. Onneksi poikaystäväni tykkää laittaa ruokaa, joten varmaan hänen ansiostaan ollaan säästytty nälkäkuolemalta :D Enkä voi pelkästään valittaa etäopetuksesta, onhan se nyt kätevää kun voi herätä varttia ennen koulun alkua ja luennon aikana istua kotisohvalla juomassa kahvia.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että ihan hyvin menee. Vaikka maailma päätti sysätä meille kivan pikku pandemian, eikä pääse nauttimaan kaikesta siitä mistä syömishäiriön kanssa jäi paitsi, en vaihtaisi päivääkään takaisin siihen helvettiin.

Don't mention corona

Istun sohvalla villasukat jalassa, muumilimu kädessä ja mietin mitä pitäisi ajatella.

Mä en edes tiedä kuulunko riskiryhmään. Oon kuitenkin ollut jo yli vuoden ajan normaalipainossa, aivan alarajoilla, mutta silti vointi on ollut tasainen. Labroissakin kaikki on ollut ok, kun ne on viimeksi kesällä katsottu.

Pesen kyllä käsiäni tavallista enemmän, mutta ehkä vähän tyhmänrohkeana en ole välttänyt liikkumista ollenkaan. Ruokakaupassa käyn ihan normaalisti ja maksan käteisellä, kun ei tilillä ole rahaa, käytän julkisia ja eilen olin ratsastamassa. Tänäänkin käytiin vielä parin koulukaverin kanssa hyödyntämässä mahdollisuus viimeiseen ilmaiseen lounaaseen koulun ruokalassa.

Olen toki huolissani vanhuksista, etenkin omista isovanhemmistani, ja muista perussairaista, mutta omasta puolestani en osaa pelätä. Mainitsin asiasta terapiassa ja puhuttiinkin siitä, olisiko mahdollista, että koska olen niin monta vuotta elänyt jonkinlaisessa hengenvaarassa, olisin oppinut työntämään kuolemanpelon sivuun. En tiedä, mutta ehkä ajatusmallissa on jotain samaa kuin anoreksian kanssa: minä olen se uniikki yksisarvinen, johon eivät päde normaalit fysiikan säännöt. Samalla tajuan, että tämä on arpapeliä ja tartunta tulee jos on tullakseen ja pahimmillaan voin minäkin virukseen kuolla, etenkin jos sydämessäni on vielä jotain vikaa. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että osaan ottaa asian näin rauhallisesti enkä kärsi esimerkiksi pakko-oireista.

Koulussa siirryttiin etäopetukseen, mutta kun meillä Valmassa ei ole varsinaisesti kouluaineita ja kursseja, niin itsekseen kyselyihin vastaaminen ja dokumenttien katsominen tuntuu täysin turhalta. Tehtävien tekemisen aloittaminen itsenäisesti tuntuu myös todella vaikealta. Puhumattakaan siitä, että lisäksi pitäisi huolehtia itse päivä- ja syömisrytmistä ja vielä valmistaa molemmat lämpimät ruoat.

Kävin hamstraamassa kirjastosta kasan kirjoja ja aion vetäytyä niiden kanssa viltin alle sohvannurkkaan. Tekemisen keksiminen kotona ei ole itselleni mikään ongelma ja kun ulkonakin saa käydä vielä kävelyllä, niin tylsyyden suhteen mua ei ollenkaan haittaa kotiin jääminen. Katsotaan mikä on tilanne viikon tai parin päästä, kun alkaa kaivata enemmän sosiaalisia kontakteja.

Nyt voisin alkaa valmistautua saunaan.

Mitä ajatuksia tilanne teissä herättää?

Hei, hei mitä kuuluu?

Nyt ne monen kuukauden kuulumiset! Yleensä kun joku kysyy multa mitä kuuluu, vastaan, että vaihtelevaa. Mieliala vaihtelee edelleen päivästä riippuen. Tänään olen iloinnut auringonvalosta, käynyt puistossa jäätelöllä ja tanssinut yksin kotona. Pari viikkoa sitten puolestaan ei huvittanut nousta sängystä, enkä päässyt ulos asti kun ahdisti ja näytin mielestäni niin rumalta ja vanhalta. Silti sanoisin, että ihan hyvin menee.

Tammikuussa aloitin uudestaan Vamoksen ryhmässä, joka on kolme kertaa viikossa: ma, ti ja ke. Harvoin olen jaksanut olla paikalla kaikkina päivinä, sillä aamuisin kotoa lähteminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä. Väsymyksestä syytän osittain lääkkeitä ja uniongelmia, mutta silti ärsyttää etten saa itseäni ajoissa liikkeelle. Samoin jos herään valmiiksi ahdistuneena, on vaikea saada ajatusketjuja ja itsesyytöksiä päässään poikki. Lopulta tuijotan vessan peilistä itkusta punaisia silmiäni ja olen jo niin paljon myöhässä, etten enää ehdi Vamokseen aamupalalle, joten painelen takaisin nukkumaan ja toivon, että herään parin tunnin päästä paremmalla mielellä. Näitä päiviä, kun tulevaisuus tuntuu toivottomalta, on onneksi harvemmin.

Olen kuitenkin ollut enemmän paikalla kuin poissa ja ryhmä on alkanut tuntua turvalliselta. Ollaan laitettu siemeniä kasvamaan, käyty kisahallilla ja joogaamassa, tehty ruokaa Marttojen opastuksella, pelattu lautapelejä ja kuultu erilaisista projekteista, joihin on mahdollista osallistua. Välillä turhauttaa, kun aiheena on hyvinvoinnin perusasioita, kuten säännöllisen ateriarytmin ja liikunnan vaikutus jaksamiseen. Tuntuu, että mulla on näistä jo liikaakin tietoa, mutta täytyy muistaa, että kaikki eivät ole olleet hereillä terveystiedon tunneilla ja kolunneet läpi osastojen ahdistuksenhallintaryhmiä.

Syömishäiriö muistuttelee olemassaolostaan aina välillä, mutten sanoisi sen enää / tällä hetkellä hallitsevan mun elämää. En myöskään sanoisi olevani parantunut, vaikkei ulkopuolinen ehkä huomaa mun käytöksessä mitään tavallisesta poikkeavaa. Mun mielestä on ihan ok napostella sipsiä ja pähkinöitä viinilasillisen äärellä kavereiden kanssa, vaikka juuri olisi syönyt päivällisen, ostaa jätski hetken mielijohteesta tai syödä kokonainen pizza kerralla kompensoimatta. Ahdistuneena mun puheita ei kuitenkaan jaksa kuunnella kukaan, kun nipotan siitä mikä on terveellistä ja mikä ei.




Nyt tuntuu, että voisin vain jatkaa kirjoittamista, mutta ehkä yritän jäsennellä ajatuksiani ensin jonnekin omaan kansioon. Sen vielä mainitsen, että haluaisin kampaajalle ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Oon monta vuotta vain kasvattanut hiuksiani ja yrittänyt olla tappamatta niitä liialla värjäämisellä. Joku ammattilainen voisi vaihteeksi värjätä tyven ja leikata kuolleet latvat. Shokkivärien ja sävytteiden käyttöä en silti lupaa vielä lopettaa.

I dream these days away

En ole kirjoitellut pitkään aikaan, koska elämä tuntuu sujuvan niin tasaisesti, ettei ole mitään jaettavaa. Pimeys väsyttää ja nukun helposti puolet vuorokaudesta, vaikka olen saanut pudotettua iltalääkkeen minimiin.

Näen ystäviä ja perhettä, olen liian paljon puhelimella, käyn kahdesti viikossa Kalasatamassa psykanpolilla, enkä enää eksy kävellessäni bussilta Redin kauppakeskuksen läpi terveyskeskukseen. Dialektinen käyttäymisterapia (DKT) loppuu ensi viikolla. Maanantaina on siis viimeinen ryhmäkerta, mutta yksilökäyntejä jatketaan kunnes hoitokokous saadaan pidettyä tammikuussa.



Sain vihdoin käytyä hammaslääkärissä parin vuoden tauon jälkeen. Ei löytynyt yhtäkään reikää, mutta hampaat ovat muuten aika huonossa kunnossa. Ei eroosiolle kai voi oikein mitään muuta tehdä, kuin yrittää hoitaa hampaita mahdollisimman hyvin ja toivoa, ettei niitä ala vielä muutamaan vuoteen särkeä. Missä kunnossa muilla oksentavilla on purukalusto, oletteko huolissanne?

Viime viikolla kävin kahdella Disco Ensemblen jäähyväiskeikalla ja viikonloppuna olin perinteiseen tapaan isovanhempieni luona askartelemassa joulukortteja. Mummikin innostui leikkaamaan ja liimaamaan vaikka alkuun meinasi vain katsoa vierestä.

Eilen vietettiin pikkujouluja kavereiden kanssa ja tänään väsyttää. Nyt aion laittaa iltapalaa, keittää ison kupin teetä ja katsoa hetken Netflixiä ennen nukkumaanmenoa. Sataisipa yön aikana lunta, jotta päästäisi jo tästä harmaudesta!

Mitä te haluaisitte kuulla tai lukea? Postausideoita otetaan vastaan :)

Ihan tavallista mulle kuuluu

Haalistuvat syksyn värit, kuolevat lehdet ja takkeihin kietoutuneet ihmiset. Pisaroita taivaalta ja niitä vastassa sateenvarjoarmeija. Sumuiset aamut, ilmassa näkyvät henkäykset, pimeät illat ja Linnanmäen valot. Kaunis lokakuu.

Mulle kuuluu hyvää ja tuntuu, että pitkästä aikaa selviän arjesta ja saan asioita hoidettua. Ahdistus on pysynyt taka-alalla ja kestettävissä mitoissa.

Syömisten kanssa menee taas hyvin: en ole oksentanut yli kuukauteen. Vaikka pariin otteeseen olen "ahminut" illalla enemmän kuin itselleni sallisin, koska päivällä syömiset ovat jääneet liian vähälle, olen päättänyt olla oksentamatta ja sietää suklaat vatsassani.
En ehkä joka päivä saa syötyä tarpeeksi, sillä ruokailuihin menee yhä tavallista enemmän energiaa, enkä jaksa olla suunnittelemassa syömisisä parin tunnin välein varsinkaan jos olen liikkeellä ja näen kavereita. Välipaloiksi onkin tullut syötyä kaikkea karjalanpiirakoista ja smoothieista munkkeihin ja ranskalaisiin. Kävin ostamassa nutrejakin, joilla paikkailla ateriavälejä jos ne meinaavat venyä liian pitkiksi.

Kotivaa'astani loppuivat patterit muutama viikko sitten, joten en ole päässyt stekkailemaan painoani kovin usein. Tekisi mieli vaihtaa paristo ja tarkistaa lukema, mutta ajattelin elää jonkin aikaa ilman toimivaa vaakaa, jotta sillä ei tarvitse hypätä joka toinen päivä.

Olen lukenut kirjoja vilttiin kietoutuneena, polttanut kynttilöitä ja koristellut olohuonetta valoilla. Lunan kanssa ollaan käyty seikkailemassa Rajasaaren koirapuistossa ja oli se mun luona hoidossa yhden yönkin. Jennan kanssa ollaan nähty useammin ja kummipoika on ihanan iloinen ja luottavainen, vaikka välissä oli pitkä tauko. Ulkoilua, valokuvausta, polilla ravaamista, kavereiden ja perheen näkemistä, sarjoja, ruoanlaittoa ja päikkäreitä. Tavallisia juttuja ja oon iloinen, että pystyn niistä nauttimaan.



Ajattelin loppusyksyn keskittyä mukaviin asioihin ja hallinnantunteen lisäämiseen. Joulukuussa toivottavasti vapautuu ryhmäpaikka Vamoksessa, jossa kävin haastattelussa kuukausi takaperin.

Ihanaa syksyä kaikille ja toivoa pimeyteen!

Forgetting all the hurt inside

Viime viikon yritin lähinnä totutella normaalimpaan vuorokausi- ja ateriarytmiin. Kesällä heräsin  vasta puoliltapäivin ja se oli minulle ok, koska kaveritkin elivät iltapainotteisesti. Nyt suurella osalla alkoi kuitenkin koulu ja halusin itsekin ryhdistäytyä.

Aamuisin olen laittanut herätyskellon hälyttämään aamupalalle, jonka jälkeen olen yleensä nukkunut vielä jonkin aikaa. Olen ollut todella väsynyt, varsinkin aterioiden jälkeen, mutta koska pakollisia menoja ei juuri ole ollut, olen viettänyt tavallista enemmän aikaa kotona lukien, leffoja katsellen ja päikkäreitä vedellen.

Dkt-ryhmä alkoi kesätauon jälkeen pari viikkoa sitten ja tällä viikolla mulla jatkuvat myös yksilötapaamiset. Vähän on vihjailtu, että tämä puolivuotinen terapiajakso riittäisi, sillä opeteltavat taidot ovat jo aika hyvin hallussa. Saa nähdä, mitä päätetään.

Tänään jaksoin pitkästä aikaa raahautua kulttuuripajalle. Osallistuin Skip-Bo:n pelaamiseen, selailin Hesaria ja vähän nolona sain ryystettyä myös evääksi ottamani nutrin. Kävelin kotiin kaupan kautta, sillä huomenna saa luvan olla ruoanlaittopäivä.

Äsken yksin saunassa istuessani havahduin pahaan oloon. Kylmän suihkun alla itkin kuinka ahdistaa ja ihmettelin mistä moinen tunnemöykky johtuu, sillä eihän mulla ole mitään syytä voida huonosti. En palannut opiskelemaan tänäkään syksynä, ja vaikka sen suhteen takaraivossa hakkaa syyllisyys, ei mulla varsinaisesti ole stressiä aiheesta. Vähän olen alkanut miettiä, pitäisikö kuitenkin lähteä opiskelemaan valokuvausta...

Olin ajatellut meneväni saunaan rentoutumaan, mutta yhtäkkiä se kääntyikin ahdistukseksi omasta kehosta ja olemisesta. Olen nyt viikon verran pakottanut itseni syömään kunnolla - oikeasti sen verran, että paino on lähtenyt taas nousuun. Joten tietysti mua ahdistaa, ei syömishäiriöajatukset katoa tuosta noin vaan, vaikka ne kuinka yrittäisi tunkea taka-alalle tai sen takia, että paino lähentelee normaalia. Ja jostain syystä musta tuntuu, että oon näiden ajatusteni kanssa yksin. Kavereiden seurassa pystyn olemaan normaali iloinen itseni ja polilla käsitellään ihan muita juttuja. Enkä mä itsekään tiedä mitä haluaisin, pari kannustavaa sanaa asiantuntijan suusta ja vakuuttelut etten yhtäkkiä pamahda läskipalleroksi?

Torstaina ajattelin osallistua Sylin kahvihetkeen. Löytyisikö täältä muita tulijoita?

She burns like the sun

Olen ollut aika hissuksiin somen puolella viime viikkoina ja osa kavereistakin on huomannut, että olen ollut vielä tavallistakin huonompi vastaamaan viesteihin. Mulla ei kuitenkaan mene huonosti, olen tarvinnut vain omaa aikaa. Lisäksi olen nähnyt ystäviä, joiden kanssa ei ole hetkeen hengailtu.

Olen miettinyt mennyttä ja tulevaa, mutta yrittänyt pääsääntöisesti elää tässä hetkessä tehden sitä mikä toimii. Dkt (dialektinen käyttäytymisterapia) on pakottanut tarkastelemaan tunteita ja miettimään tekemisiäni kahteen kertaan.




Värjäsin hiukset taas hattaran vaaleanpunaiseki. Väri on ärsyttävä ylläpitää, mutta tää niin sopii kesään. Ostin halvimman mahdollisen hoitoaineen, jonka löysin, ja sekoitan siihen aina muutaman pisaran pinkkiä suoraväriä. Tulee huomattavasti halvemmaksi, kuin ostaa pastelliväriä.



Syömishäiriön suhteen menee taas paremmin kuin pitkään aikaan. Paino on ollut normaalissa jo jonkin aikaa, enkä ole oksentanut moneen viikkoon. Mikään ruoka-aine ei tunnu liian pelottavalta ja oon jopa pettynyt, kun en jaksanutkaan eilen lähteä kaverin luokse Tampereelle ja Аmarillon uusi vegehamppari jäi kokeilematta. Välillä kuitenkin lipsahtaa ja aterioiden väliin saattaa jäädä kuusikin tuntia, joten nälkäsignaaleihin ei ole todellakaan luottamista.

Vöner ja soijaleikkele, joka maistuu lauantaimakkaralta ♥

Demillekin kuuluu parempaa. Sille on kasvanut uutta karvaa lähteneen tilalle, eikä se näytä enää kaljulta rotalta. Ihan entisensä se ei ole vieläkään, mutta onneksi lemmikin takia ei enää tarvitse stressata niin paljon.



Mun unirytmi on ollut aika sekaisin, mutta pistetään se valoisuuden ja Netflixin (ja kaverien) piikkiin. Onneks en oo ainoo, joka nukkuu vähän miten satuu, mutta ennen puolta päivää ois kiva jo hereillä, ettei päivä mene kokonaan ohi.




Tuntuu, että elämä on parempaa kuin pitkään aikaan. Pystyn aidosti nauttimaan asioista ja hymyilen helposti. Shorteissa ja t-paidassa näyttäytyminen ei aiheuta ahdistusta, ellei joku kadulla katso pidempään. Tykkään kodistani ja sen pienestä parvekkeesta, tästä kaupunginosasta ja naapureista. Vähän harmittaa, että Lunaa ja muuta perhettä nähdäkseen pitää matkustaa 40 minuuttia sporassa (kyllä, helsinkiläiselle pitkä aika), mutta onneksi siskot ovat aina myöntyneet kun olen kysynyt saanko viettää koiran kanssa aikaa.




Ei kai tässä muuta. Nauttikaa aurinkoisista päivistä ja muistakaa käyttää aurinkorasvaa! Mä poltin
eilen selkäni aika pahasti ja voin sanoa, ettei tunnu kivalta.

Lomaa arjesta

En voi sanoa, että viime viikkoina olisi mennyt hyvin. Tuntuu, että olen pudonnut arkirytmin tuolle puolen. Ensin kulttuuripaja, aka mun päivätoiminta, oli viikon kiinni leirin takia. Sitten olin flunssassa suljettuna neljän seinän sisälle melkein kaksi viikkoa.

Maanantaina dkt-ryhmän jälkeen lähdin junalla mummolaan (kamala sana). Oli ihanaa päästä valmiiseen päivällispöytään, koska kotona ruokailut eivät ole juurikaan sujuneet. Pitkästä aikaa sain myös nukuttua kunnon yöunet.

löytyi pokémoneja

Tehtiin mummin kanssa 1000 palan palapeli, luin pari sataa sivua kirjasta, nukuin päiväunia, kuuntelin toisella korvalla Emmerdalen tapahtumia ja sain huomautuksia kuinka puhelin piippailee koko ajan.

Nyt olen takaisin kotona ja Demppu juoksentelee makkarissa. Musta tuntuu, että päivitän snäppiin (@nnnouy) ihan liikaa hamsterijuttuja, mutta yrittäkää ymmärtää: Demi on välillä ainoa elävä olento, jota päivän aikana näen. Ihana ja ärsyttävä sellainen.

Hyvää naistenpäivää teille kaikille vahvoille naisille!

Flu flu fly away

Olen ollut nyt noin viikon kipeänä ja käytännössä asunut sohvallani. Kuumetta ei ole ollut, vain jonkin verran lämpöä, mutta olo on ollut siitä huolimatta aika vetämätön. Lisäksi ääni on ollut aivan maassa, eikä se vieläkään ihan normaali ole. Nenäliinapaketteja olen kuluttanut enemmän kuin omatunto sallii, mutta johonkin sitä on niistettävä kun pää on täynnä räkää (varmasti halusitte kuulla tämän).

Syömiset alkoivat viikon kuluessa mennä yhä huompaan suuntaan, joten eilen illalla soitin vanhemmille ja kysyin saisinko tulla sinne käymään. Toki oli muitakin syitä siihen, että halusin välillä pois kotoa. Isä haki mut, katsottiin yhdessä telkkaa ja mä sain nukkua sohvalla koiran kanssa.



Aamulla vanhemmat lähtivät tietysti töihin ja me jäätiin päiväksi Lunan kaa kahden. Mulla on jo sen verran parempi olo, että rakensin pienen "agility-radan" ja opeteltiin koiran kanssa uutta temppua.

Ehti hyvin myös laittaa kasvonaamion

Aloitin yhden Torey Haydenin kirjan, mutta parin sivun jälkeen tajusin lukeneeni teoksen jo joskus aiemmin. Pomin siis vanhempien kirjahyllystä Dan Brownin "Meteoriitin" ja aloin lukea sitä. Otin kirjan mukaan kotiin, sillä sain edellisen kirjaston kirjan loppuun pari päivää sitten.



Pari viikkoa sitten tuli televisiosta syömishäiriöelokuva "Sairaan hoikka", jota en silloin jaksanut katsoa, mutta pyysin äitiä laittamaan sen tallennukseen. Katsoin kyseisen leffan tänään ja sen myötä iski suunnaton halu laihduttaa. Loppu oli kuitenkin niin surullinen, että sinne menivät ne laihdutushalut ja alkoi itkettää.



Syötiin yhdessä äidin kanssa päivällistä ja aika pian sen jälkeen lähdinkin jo ratikalla kotiin, koska täällä odottaa pieni hamsteri ulkoiluaan oltuaan koko viime illan häkissään.

Kaikki tapaamiset olen joutunut viime viikolta ja alkuviikosta peruuttamaan, mukaanlukien kummipojan tapaamisen ja vikan agilitykerran, mutta huomenna ajattelin jo uskaltautua polille terapeutin tapaamiseen.

Weeks go by

Eletään vuoden kolmannen viikon sunnuntaita ja vaikka tuntuu ettei mitään ole tapahtunut, olen tarkemmin ajateltuna saanut paljonkin aikaan tammikuun aikana. Ja mikä tärkeintä: olen saanut pidettyä ruokailuista kiinni paremmin kuin olisin itsekään uskonut.

Vuorokausirytmini on ollut päin ties mitä, mikä tarkoittaa että olen välillä saanut itseni kunnolla hereille vasta iltapäivällä. Vanha tietokoneeni suostuu pitkästä aikaa pyörittämään Netflixiä, joten koska sain kuvan hdmi:n kautta television ruudulle, olen innostunut taas katsomaan leffoja ja jatkamaan paria sarjaa yli vuoden tauon jälkeen. Aika paljon mukavampaa kuin tihrustaa miniläppärin näyttöä.

Olen laittanut olohuonetta enemmän kodin näköiseksi. Sain vihdoin tv-tason ja osasin jopa koota sen itse ohjeiden mukaan. Olen myös yrittänyt askarrella lampunvarjostinta, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei näytä siltä kuin olisin halunnut. Mietin ostanko lisää tarvikkeita vai luovutanko vain projektin suhteen.

Tällä viikolla jaksoin käydä Syli:ssä ja kulttuuripajalla parina päivänä. Luna oli mun luona yhden yön hoidossa ja tiistaina sekin pääsi pajalle mukaan kun oli koirapäivä. Näin kavereita, kävin keikalla ja tupareissa. Lauantaina pelasin kolme tuntia Pokémon Go:ta Ruttopuistossa ja muualla keskustassa toisten pelaajien kanssa.

Eipä mun arkeeni tällä hetkellä paljon muuta kuulukaan. Demistäkään ei ole ollut seuraa kuin parina iltana, koska se on usein herännyt vasta puolita öin, jolloin olen itse jo nukkumassa.

Seuraavalla kerralla ajattelin tulla postaamaan ruokajuttuja. Lähden torstaina isovanhemmille, joten palaillaan ennen sitä.

Olisiko teillä aiheita, joista haluaisitte minun kirjoittavan?

In the middle of nowhere

Tänään oli lääkärintapaaminen syömishäiriöklinikalla, ja näin entistä polityöntekijäänikin käytävällä. En muista mitä kaikkea lääkärin kanssa tuli juteltua, sillä tunsin olevani ihan pihalla. Yritin kovasti keskittyä ja näyttää siltä, että olen läsnä, mutta silti osa sanoista meni ohitse. Hoitoni klinikalla kuitenkin päättyi tähän, sillä tarkoituksena oli, että käyn vain intervallit päiväosastolla ja jatkan sen jälkeen taas normi psykanpolilla.
 

Kävelin kotiin ja tunnuin olevani irrallaan muusta maailmasta, taas jossain näkymättömässä kuplassa. Kävin kaupan kautta ostamassa kukkakaalia ja joulutähden, kuuntelin musiikkia ja odotin vihreiden valojen vaihtumista. Outoa, että näin epätodellinen olo iskee nyt kun olen syönyt ja nukkunut kunnolla.



Perjantaina kun päivis loppui, tuli vähän haikea olo. Mitä nyt? Sama tunne palasi tänään. Olen paremmassa voinnissa kuin lokakuussa aloittaessani päiväosastolla, mutta silti tunnen oloni hyvin epävarmaksi. Pitäisi kai olla positiivinen ja keskittyä onnistumisiin, mutta silti en voi olla ajattelematta, että "tätä hyvää kautta" on jatkunut vain viikon ja siitäkin puolet osaston tuella. Lääkäri kyllä sanoi, että tarvittaessa voin tulla taas uudestaan päiväosastolle, mutta kun haluaisin nyt sen verran tukea, että pysyisin poissa noista osastokuvioista.



Onneksi on yksityinen psykoterapia, jossa keskitytään syömishäiriöön, mutta sekin olisi tarkoitus jättää tauolle dkt:n ajaksi. Te lukijat, jotka ootte dkt:hen osallistuneet, koitteko sen auttavan epävakauden ohella myös syömishäiriöoireisiin?



Kotona oon siivonnut ahkerasti ja mut tuntevat ihmiset olisivat varmaan ihmeissään siitä, kuinka siistiä täällä on. Oon muutenkin ollut energisempi ja saanut asioita hoidettua. Vastavuoroisesti olen ollut myös äärettömän väsynyt ja ottanut pitkiä päiväunia sekä aamupalan että lounaan jälkeen. Mun on vaikea asettua aloilleni ja kohdata ahdistus, joka iskee kun uskallan hidastaa.



Huomenna ollaan menossa siskojen kanssa vanhemmille leipomaan pipareita ja koristelemaan kuusta. Toivottavasti Lunakin on tulossa, tarvitsen koiraterapiaa :)

The girl on the bridge

Oona on ollut nyt viikon ajan Helsingissä vierailulla, ja vaikka tällainen epäsosiaalinen tapaus olenkin, on ollut kivaa kun on seuraa. Eilen käytiin kiertämässä Töölönlahtea ja Linnunlaulun sillalla, josta tämänkin postauksen kuvat on otettu.

Oon viime aikoina ollut aika väsynyt ja halunnu olla lähinnä omissa oloissani. Viime viikon olisin voinut vain maata sängyssä ja missasinkin yhden lääkärintapaamisen ja toisesta myöhästyin. Lasku tulee perässä... Hoitokokouksessa sovittiin, että jätän Vamoksen toistaiseksi tauolle ja keskityn ensisijaisesti huolehtimaan itsestäni. Tällä viikolla onkin heti ollut paljon rennompi fiilis. Päivätoimintana voin kuitenkin käydä oman jaksamisen mukaan kulttuuripajalla ja Syli:n ryhmissä, ja ensi viikollahan olen menossa taas jo päivikselle.

Lauantaina Oona tuli mun luokse yöksi ja olisi halunnut dtm:n avajaisiin, mutta jätettiin yökerhoilut sikseen ja käytiin vain Kalliossa yksillä. Vietettiin siis iltaa mun luona, kuunneltiin musiikkia, katsottiin Marley & Me (itkettiin lopussa), ja puhuttiin asiat mielen päältä.

Sunnuntaina käytiin joulukadun avajaisissa ja Senaatintorilta ostettiin glögit ja piparit. Meinasin jäätyä pystyyn, joten lähdettiin joulupukin saapumisen jälkeen kävelemään Aleksanterinkadun toiseen päähän ja pistäydyttiin Suomalaiseen etsimään lyijykynää. Siellä olikin vaikka mitä ja mäkin ehkä ostin uuden jäsenen mun pöllöarmeijaan...

Tänään olin vihdoin katsomassa Tuntemattoman sotilaan isovanhempien kanssa. Oltiin valittu näytös väliajalla ja pullakahveilla ja oli kiva saada pieni tauko istumiseen ja kuunnella mitä ajatuksia elokuva oli herättänyt. Katsottiin filmiä varmaan vähän eri vinkkelistä sukupolvieron takia.

Huomenna olisi tarkoitus mennä Syli:n kahvihetkeen yli puolen vuoden tauon jälkeen ja siitä jatkaa vanhempien luokse syömään. Lauantaina ois vielä Haloon keikka Hartwallilla, joten kaikkea kivaa on tiedossa.

Onko joku muukin ehkä tulossa kahvihetkeen tai Hartsulle?