2010/12/30

My Own Prison

Yksi kiertää leipää, toinen pyyhkii margariinit leivän päältä sormiinsa. Minä syön järjestelmällisesti ensin kaikki porkkanat keitosta ja murustan sen jälkeen leivästä mahdollisimman paljon lautaselle. Osastolla on yli kymmenen syömishäiriöistä, elämä täällä on pelkkää sairautta. Hetkiä, jolloin vain odotetaan seuraavaa kirottua ruokailua ja sen tuomia pelkoja.

Itkin taas eilen ahdistustani, enkä saanut muuta kuin vähän lääkettä.

Istun kaiken ajan yksin huoneessani. Olen epäsosiaalinen p*ska, sillä en halua puhua muiden kanssa. En halua paljastaa itsestäni mitään. Hoitajillekaan ei voi kertoa miltä sisällä tuntuu, tai ehkä voisikin, mutta sanat eivät tule ulos. Olen niin yksin, eikä kukaan voi auttaa minua ulos vankilastani. Paras kaverini täällä on miniläppärini (ehkä pitäisi jopa antaa sille nimi), onneksi oman koneen sai ottaa mukaan. Olen penkonut kaikki tämän vuoden kuvatiedostot läpi, katsonut viikossa Heroesin kolmannen tuotantokauden ja lukenut netistä miljoonat sanat tekstiä.

Lasken vain päiviä, että pääsen pois. Olen päättänyt, että menen takaisin kouluun kun joululoma loppuu. Tämän osastopätkän piti alunperin olla vain muutaman viikon mittainen, joten sellaisena se saa luvan pysyä! Minua ei huijata tänne lihomaan. Aion päästä kotiin ja kavattaa enkelin siivet selkääni. Päästä tästä etovasta rasvasta eroon. Päiviä vapauteen on jäljellä 12.

2010/12/27

The Fat Angel

Miten itseään voi vihata näin paljon? Vasemmassa ranteessani on neljä vielä verta tihkuvaa viiltoa. Vaikka nuo ovat jo päivän vanhoja. Olisin saman tien voinut tappaa itseni, tällainen huomionhaku on vain säälittävää. Paitsi etten hae huomiota, toivon ettei kukaan huomaa. Päälle päin olen vahva, ainakin toivon, että näytän vahvalta. En itkenyt tänään, paitsi yksin ollessani. En itke enää ikinä kenenkään nähden. En aio pyytää tarvittavia lääkkeitäni, vaan tuskailen itse vihani kanssa. Vihan, jonka kohteena olen minä itse.

Osastolla on liian tiukat säännöt. Ne säännöt eivät ole minua varten, teen niinkuin itsestä parhaalta tuntuu. Viillän kun ahdistaa, kävelen ovista ulos kun en enää kestä. Tai en kävele, olisin pelkästään tänään lähtenyt jo kymmenen kertaa. Siedän tämän tuskan. Aivoissa silti pyörii, että jokainen päviä täällä, jokainen ateria, vie minua yhä kauemmaksi täydellisestä keijun vartalostani ja vapaasta elämästä.

Mitä jos loppujen lopuksi unohdan keijujen tanssin, jos minusta tulee samanlainen lyllertäjä, joita maailma on jo täynnä? Sitä en anna tapahtua, olen täällä korkeintaan enää pari viikkoa. Kun joululoma loppuu, istuu tämä tyttö taas koulunpenkillä. Ei väliä, mitä lääkärit asiaan sanovat. Kuitenkin pelkään, että he puhuvat minut ympäri.

Äiti kävi tänään vierailulla ja näytin hänelle rannettani. Veti keskustelun hiljaiseksi ja tunnelma muuttui ahdistavaksi. Mieleeni jäivät kuitenkin sanat: "Sinun ei ole pakko olla täällä." Mutta juuri perheeni takia minä täällä hoidossa kärsin, eivätkö he halua sitä enää? Jos ei, niin se on adiooos osasto.

2010/12/25

Hate Me!

Olen läski. Lihava. Inhottava. Hyi!

Jouluaattona edessäni oli vain tyhjä lautanen, kaikki muut ahtoivat itsensä täyteen ruokaa. En syönyt, mutta silti minut on lihotettu ällöttäväksi möykyksi. Pullanaama. En iloinnut eilen jouluaaton tunnelmasta, tunnelmani oli vain mustaa. Sain lahjoja, mutta ainoa ajatukseni niistä oli, mikä hyödyttää minua osastolla. DVD:itä, kirjoja. Karkkia, hip hei.

Nyt vain ahdistaa. Ahdistaa niin helvetisti, että itkinkin jo hiukan. Mutta kukaan ei näe, hoitajat ovat joko sokeita tai sitten osaan naamioitua liian hyvin. Viiltely on kielletty, mutta kaikki on sallittua mistä ei jää kiinni. Rikoin höyläni, irrotin siitä yhden terän ja viilsin ensimmäistä kertaa sisäreiteeni. Voi, kuinka syviä jälkiä jalkoihin saakaan tehtyä. Aivan eri luokkaa kuin ennen-ohuisiin-ranteisiini.

2010/12/21

I Am So Stupid

Miten mä SAATOIN olla niin heikko! Istun taas osastolla lihomassa, koska en osannut sanoa "ei". Viime viikolla vielä osasin, miksi hukkasin sen taidon? Ei voi olla niin vaikeaa sanoa sitä pientä sanaa. Mutta kun on, silloin kun vastassa istuu kireäkasvoinen lääkäri, jolla on kaikki mun rakkaat puolellaan.

Olen tänään siis täsmäsyönyt kaikki viisi ateriaa ja olo on likainen, saastainen. Oksettaakin, ruoka yrittää pyrkiä itsekseen ulos, koska se tietää, että minun vatsaani sillä ei ole mitään asiaa. Mun keho ei tarvitse ruokaa. Mutta en silti oksenna. Olen ollut muutenkin kiltti, raivonnut ja itkenyt vain pääni sisällä, ulkokuori pitää enkä näytä ulospäin tunteitani.

Puhe oli kolmesta viikosta, eli viettäisin joululomani täällä osastolla. Kuinka paljon painoa kolmessa viikossa ehtii kertyä, viisi kiloa? Sen saan laihdutettua vielä pois. Painoindeksi on tällä hetkellä vähän päälle neljätoista, kohta ollaan taas paljon ällöttävimmissä lukemissa. En aio jäädä tällaiseksi läskiksi, teen tämän vain, jotta sydän alkaisi taas toimia kunnolla, jotta johtumis- ja rytmihäiriöt hieman tasoittuisivat. Ja sen olisi paras alkaa toimia heti!

2010/12/17

Till Death Do Us Part

Mua houkuteltiin osastolle, vaikka viimeksi sain itse pyytää, että pääsen sinne. Niin, kai mun somaattinen kunto on sitten jotenkin kehnonlainen. Kieltäydyin kuitenkin, ei tällainen sika ole minnekään menossa lihotettavaksi. Olen nyt jo liian iso, osastolla parin viikon päästä en edes tunnistaisi itseäni ja saisin taas itkeä peilin edessä. Vaikka sitä teen jo nytkin. Tuntuu, että kaikki on mua vastaan ja haluaa juonia mun selän takana jotain kurjaa mun päänmenoksi (lue: lihottaa).

Kävin eilen tavallisella psykiatrian poliklinikalla, siellä jossa mua ei punnita eikä arvostella syömishäiriön perusteella, käsitellään vaan ahdistusta ja masennusta. Sekin hoitaja kuitenkin vihjaisi jotain tähän suuntaan "kuolleena et saa olla aattoa kotona", kun kerroin että haluan olla joulun kotona. En mä ole viikon sisällä kuolemassa, enkä enää jaksa sitä, että kaikki olettaa mun voivan huonosti ja pitää mua jotenkin heikkona. Jaksan hyvin ulkoiluttaa koiraa, käydä koulussa ja vaikka juhliakin. Jaksan mitä tahansa haluan. Tahdonvoimasta se on  kiinni.

Kerron kaikille kuinka hyvin mulla sujuu, että haluan tosissani yrittää syömishäiriöstä eroon. Täytän läheisteni korvat valheilla, joihin vanhemmat eivät kylläkään enää usko. He näkevät liikaa: jokapäiväisen syömättömyyteni, oksentamiseni. He ovat kyllästyneet pelleilyyni, olen ajanut heidät nurkkaan, he eivät voi tehdä muuta kun seurata sivusta kuinka hitaasti kuihdutan itseni pois. Ja se satuttaa minua, toisten huoli. Enkä voi mitenkään auttaa heitä, koska en osaa korjata omia ongelmiani, ongelmia, joita en edes halua korjata. Eihän edes ole mitään ongelmaa?

BMI on kuulemma 15,5. "Voi kuinka vähän" kaikki idiootit ympärilläni huudahtelevat. Mutta kun se on NIIN paljon, itkettää suorastaan ajatella numeroa viisitoista. Eilisessä Dieetit vaihtoon -ohjelmassakin toisen painoindeksi oli päälle neljätoista, eikä sillä naisella tainnut edes olla syömishäiriötä. On siis ihan normaalia painaa näin paljon vähän. Voi kumpa vaan muutkin tajuais sen.

Joulukalenterista aukesi pieni pala suklaata. Nam :)

2010/12/15

Christmas Lights

Joulukuu on alkanut aikaa sitten, mitä joulu minulle merkitsee? Viime jouluna en ollut kotona, vietin koko joulukuun suljetulla osastolla, kahden sähkölukitun oven takana. En muista oliko viime jouluna lunta, en muista mitään joulutunnelmasta, musiikista tai herkkujen tuoksusta. Ainoa jouluun viittaava muistoni on, kuinka leivoimme piparkakkutaloja osaston pienessä keittiössä toisen syömishäiriöisen tytön kanssa. Olimme ainoat, jotka eivät aaton aattona päässeet lomalle. Muistan, kuinka itkin saadessani jouluaterian eteeni, kuinka loppujen lopuksi join sen ennemmin nutri drinkkien muodossa.

En tiedä miten tulevaan jouluun tulisi suhtautua. Ensimmäiset riisipuuron ja joulutortun olen jo syönyt - ja oksentanut. Ei jäänyt kauhean iloinen mieli. Miksi seuraava kuukausi toisi yhtään enempää juhlatunnelmaa? Muut voivat juhlia, minä en nauti. En osaa, enkä halua. Lukitsen itseni vessaan tai huoneeseeni ja nukun joulun yli. Ei jouluaatossakaan ole enää mitään taianomaista kuten lapsena. Pitäsi vain jaksaa pitää yllä feikkinaamiota mummia ja ukkia varten, laulaa ja olla iloinen. Sellaisena he minut näkevät.

Joululahjojen osto on turhaakin turhempaa. En osaa tuottaa hyvää mieltä kenellekään, ostan vain vääriä lahjoja joista ei ole iloa kenellekään. Senkin teen hirveän stressin alaisena, miten parhaalle kaverillekin on niin vaikea löytää jotain mukavaa? Lahjan pitää olla saajan arvoinen, mutta budjettini on tuskaisen pieni. Kaupat ovat täynnä tavaraa, mutta mikään ei tunnu oikealta. Enkä tiedä edes mitä haluaisin itselleni. Sukulaiset pommittavat joululahjatoive-kysymyksillään, mutten osaa vastata. En tarvitse mitään, paitsi ehkä rahaa ja oman asunnon - ja tietysti miinus x kiloa elopainostani. Antakaa minulle talo kultaiseen lahjapaperiin käärittynä!

2010/12/12

Drip Drop

Vietin tässä perjantaina viikon lopuksi kuusi tuntia tiputuksessa.

Kävin labrassa, jossa otettiin verikokeet ja EKG. Lääkäri soitti jo samana päivänä tuloksista, jotka olivat kuulemma molempien osalta niin päin ties mitä, että käski lähteä päivystävälle terveysasemalle. Äidin kanssa sitten mentiin mummeleiden sekaan istuskelemaan. Mulle laitettiin tippa käteen, jossa oli jotain suolaliuosta nesteen seassa. Pumpattiin sitten muhun puolitoista kiloa sitä tavaraa ja nyt painan sen puolitoista kiloa enemmän. Sehän on vaan nestettä, mutta hyi että kun mua ällöttää. Kädet turpos heti varmaan kolminkertaseks ja peiliin ei taas kehtaa katsoa.

Oisin mielelläni jättänyt menemättä tiputukseen ollenkaan. Sama se vaikka saisin sydänkohtauksen - koska en kuitenkaan saa. Kyllä mä sen verran itseeni hallitsen.

2010/12/09

Pins And Needles

Lähdin aamulla normaalisti kouluun, iloisena ja innostuneena biologian tunnille. Jos nyt on normaalia lähteä kouluun hyvillä mielin? Olen valinnut tähän jaksoon kaksi biologian kurssia, joka päivälle on yksi tunti paitsi perjantaille kaksi. Ei liian rankkaa, ja polikäynnit saa ujutettua löyhään päiväohjelmaan helposti.

Aamulla oli jo hieman huono olo, mutta ajattelin heikotuksen johtuvan siitä, että en ehtinyt syödä aamupalaa. Vedin vain lääkkeet naamaan vesilasillisen avulla. Koulussa viittasin ja oli tuli hyvä olo, koska tuntui kerrankin siltä, että osaan jotain. Ainokaisen tuntini jälkeen lähdin kotiin päin ja päätin käydä kaupan kautta, koska mieli teki glögiä. Meidän Alepassa ei kuitenkaan myydä ligh-versiota, jossa on 12kcal/100ml, pettymys. Kahlasin ulkona lumessa ja silmissä sumeni aina välillä. Kun pääsin kauppaan asti jalat pettivät alta.

Istuin polvillani kaupan likaisella lattialla ja yritin jaloilleni, mutta silmissä musteni heti kun pääsin ylös. Jalat vain tärisivät ja tuntui, että oksentaisin. Myyjä tuli ja tarttui selkääni, syvä miesääni pyysi minua vihaisesti poistumaan kaupasta koska olin selvästi liian humalassa tai mömmöissä. Sopersin, että en pysty, että pyörryn tähän paikkaan ja vakuutin, että en ole vetänyt mitään aineita. Paikalle tuli naismyyjä, joka huolehti minulle tuolin ja varmistettuaan, että minulla on rahaa myös yhden pillimehun.

Istuttuani reilun vartin ja ryystettyäni ahdistavat 90 kaloriani, lupasin lähteä vielä takaisin kouluun tapaamaan terveydenhoitajaa. Hyvä kun pääsin perille asti, meinasi sama toistua uudestaan. Jalkojen tärinä alkoi onneksi vasta koulussa, joten sain raahattuani itseni hissin pohjalla istuen kolmanteen kerrokseen. Terkkarilla pääsin makaamaan ja taisi siinä muutama kyynelkin tulla, kun kerroin miten olin itseni tähän kuntoon saanut. En saanut armoa, koska jonkun aikaa lepäiltyäni terkkari pakotti minut kanssaan syömään. Enkä ole syönyt kouluruokalassa piiiitkään aikaan. Sain hieman keittoa alas, mikä onneksi riitti.

En uskaltanut lähteä kotiin, koska pelkäsin etten selviä sinne asti. Juttelimme terveydenhoitajan kanssa yhteensä yli kaksi tuntia ja mittailimme verenpainetta, joka ei kuitenkaan antanut hälyttäviä lukuja. Kotona kaivoin esille vielä kuumemittarin, vaikkei kuumeinen olo ollutkaan. Ja oho, se antoi lukemaksi 39'C. Huomisesta taitaa tulla kotipäivä.

2010/12/04

It's Okay

Kuinka vihaankaan tätä syömättömyyden tunnetta, ainaista nälkää, joka nakertaa jossain aivojen nurkassa. Aivan, nälkä tuntuu päässä, ei vatsassa. Ajatuksiin mahtuu vain jääkaappi ja sen sisältö. Tänään jääkaappi on täynnä, koska olemme koko päivän leiponeet äidin kanssa huomisia juhlia varten. Tuulihatut ja Sacher-kakku ovat valmistuneet silmieni edessä ja olen ahminut niitä katseellani. Enempää en itselleni salli herkuteltavaa.

Olen kuitenkin joutunut syömään perheen kanssa, oikein mukava yhteinen rupattelutuokio pöydän ääressä (kaikkien muiden mielestä). Minulle se on päivän vaikein hetki, pitää syödä lihottavaa ruokaa neljän valvovan silmäparin alla. Siskonikin vahtivat jokaista suupalaani, vaikkei se olekaan heidän tehtävänsä. Suoriudun tehtävästä, jonka jälkeen riitelen itselleni omaa aikaa. Vanhemmat haluaisivat, että istun heidän kanssaan kunnes ahdistukseni menee ohi, mutta sulkeudun huoneeseeni rypemään itsesäälissä ja vihaamaan itseäni. Kun alkaa kuulostaa siltä, että kaikki ovat unohtaneet minut, ryntään vessaan.

Sormeni haisevat oksennukselta, oksennussormet haisevat. Pelkään, että haisen kauttaaltani. Kun astun ulko-ovesta ulos, pelkään, että se paistaa minusta läpi. Kaikki huomaavat vettyneet silmäni, hampaiden punaisiksi raapimat rystyset ja syyllisen ilmeeni, kaikki näkevät kuinka likainen olen. Kuinka heikko, kun jälleen kerran menin syömään jotain kiellettyä. Aivan samantekevää pakottiko joku minut siihen, söin kuitenkin.

En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Egyptinmatka tuntuu tällä menolla kaukaiselta haaveelta, kukaan ei kai enää oletakaan, että olisin lähdössä mukaan. Näen numeroina vaa'alta, kuinka paino laskee hitaasti sata grammaa kerrallaan - aivan liian hitaasti. Osastolle en ole menossa, ei kukaan minua sinne edes haluaisi, eikä kukaan muukaan voi auttaa. Aion esittää jatkossa normaalia hyvävointista tyttöä, hymyillä aikuisille ja tankata vettä punnituksiin. Ehkäpä saan huijattua itseni vielä mukaan ulkomaanmatkalle.

2010/11/29

Hey Hey Hey

Aamulla väsyttää aivan törkeästi, mutta on pakko raahata itsensä ylös. On aika molemmille poliklinikoille ja tapaamisiinhan on mentävä. Ulkona on jäätävän kylmä ja viettäisin mieluummin koko päivän sisällä.

Juttelen ensin puoli tuntia sairaanhoitajan kanssa ahdistuksesta. Lupaan tehdä itselleni listan, jossa on ahdistusta lievittäviä asioita. Sitä pitäisi noudattaa jokaisen ruokailun jälkeen. Hymyillen myös kerron, että kotona sujuu hyvin. En mainitse sanallakaan, että en osaa enää syödä, että alle viikossa olen unohtanut tarvitsevani ruokaa.

Vietän tunnin kirjastossa odotellessani kellon tikittävän lähemmäs kahtatoista, että pääsen seuraavaan tapaamiseeni. Selailen lehtiä, joita luin pienenpänä: Hevoshullua, Aku Ankkaa ja Suosikkia. Unohdun lukemaan Demiä ja meinaan nukahtaa pehmustetulle tuolille. Kun katson seuraavan kerran kelloa se on jo hieman yli puolenpäivän. Juoksen psykiatriakeskukseen, koska olen myöhässä.

Toinen tapaaminen on yhtä tyhjän kanssa. Riisuudun punnittavaksi ja katson numerot jotka vaaka silmiini sylkee. Olen lihava. Hoitaja kysyy, mitä mieltä olen. Valehtelen ja kerron etten halua enää laihtua, että haluan voida hyvin ja lähteä perheen kanssa Egyptiin hiihtolomalla. Hoitaja on varmaan tyytyväinen sepityksiini, sillä emme puhu enempää. Huomiselle kuitenkin varataan aika lääkärille. Sekin vain hoitosuunnitelman tekoa varten. Katsotaan, että lääkkeet ovat kohdillaan ja että selviän kotona.

2010/11/28

I Believe I Can Fly

Tää tyttö on vapaana jälleen. Läskinä ja vapaana. Painan about 45kg, eli ainakin kymmenen kiloa liikaa. En kestä katsoa peiliin, oma keho ällöttää ja etoo ja ahdistaa. Näytän about normaalipainoselta, mutta se ei sovi mulle. Läskiä on liikaa joka paikassa. Pitäisi laihduttaa, mutta pitäisikö kuitenkaan? Olisi kiva päästä perheen kanssa Egyptiin hiihtolomalla, mutta sinne ei kuulemma huonokuntoisena ole lähtemistä. Mutta en vain voi sietää itseäni tällaisena!

Miten taas tyrin, mikä esti hoidon jatkumisen? Idioottina naarmutin taas rannettani, tai tällä kertaa oikeasti viilsin. Tein vain yhden siistin viillon, joka on jo rupeutumassa. En ota vastuuta kokonaan itselleni (vaikka ehkä pitäisi, mutta... olen lapsellinen), sillä mulle suorastaan annettiin välineet viiltelyyn. Osastolla hajosi lamppu, se särkyi pieniksi lasinsiruiksi lattialle. Ennen kun kukaan huomas ja ehti siivota sotkua, kipaisin hakemassa pari sirpaletta. Ja sitten kävi kuin kävi, koska oli helvetin paha olo. Ajattelin, että hoitajat ei ehkä huomais, eikä ne sinä iltana mitään huomannutkaan, mutta aamulla kävi huono tuuri. Keskustelin lääkärin kanssa ja ne lähetti mut pois.

Jatkohoitona olis taas tarkotus jatkaa oman terveyskeskuksen psykiatrian poliklinikalla ja syömishäiriöpolilla. Huomenna sitten, mutta en aio kertoa kuinka huonosti kotielämä on lähtenyt käyntiin.

Sen jälkeen kun pääsin sairaalasta pois, on tullut vain ryypättyä. Turhia kaloreita, jotta saa pään sekaisin. Humalatilassa unohtuu kuinka tää elämä ei oo mistään kotosin. Kavereiden kanssa jaksaa olla reippaana ja on hauskaa. Ei juominen ratkaise mitään, enkä ajatellutkaan tänä vuonna enää juoda lasillistakaan alkoholia. Se päätös tosin tuli anoreksian puolelta, en kestä sitä sokeri ja kalorimäärää mitä pitäisi kurkusta alas tunkea.

2010/11/10

Somebody Kill Me

MULLA OIKEESTI HAJOO PÄÄ, voi v***u, kuolen tänne paskaan sairaalaaaaan!!

Antakaa mulle teräase, jolla saan viiltää läskit ranteeni auki ja valuttaa kaiken veren ja muun turhan paskan mun sisältä pois. Voisin repii vatsan auki ja ottaa sieltä päivälliseks olleen ruokakermassa lilluneen laatikon pois. Mut ei, mä kestän tän kaiken yksin. Hoitajia ei vois vähempää kiinnostaa, ne istuu kansliassaan facebookissa tai kattoo uutisia. Vaikka istun vieressä itkemässä en saa sanallakaan huomioo. V***u pitääkö täällä alkaa anelee ja nuoleskelee toisten jalkoja, että saa pari minuuttia puheaikaa. TAI EI, saatana, ei kiinnosta. Vedän hysteerisen kohtauksen yksin huoneessani ja hakkaan päätä seinään kunnes melkeen pyörryn. Eikä kukaan taaskaan huomaa kuinka paska ilta mulla on. Papereissa varmaan lukee, että hienosti sujuuu!

AAAAaaaaaaaaaaaaa!!!!!!

Anteeks, nyt tuli täysin turha avautuminen täynnä typoja, koska en näe kyyneleiltäni mitään.

2010/11/02

Miss Murder

Onko mitään pahempaa kuin syöttää lakto-ovovegetaristille kanaa? Miksi pitää olla yleinen sääntö, että ei saa olla kasvissyöjä? Onko pakko tehä olo täällä osastolla sietämättömäksi, halutaanko mut ulos? Alkaa tuntua siltä. Eilen päivälliseksi oli broilerkeittoa, tänään lounaaksi valkoista riisiä ja kanakastiketta. Itkin, olin lukossa ja lopuksi vain ihan turta. Oksensin ja hakkasin päätä seinään, olin vihainen itselleni. Mutta paljonko se auttaa? Yhtälailla se kana oli kuollut lautasellani ja vessanpöntössä. Hukkaanheitetty elämä, tapettu koska tarvitsen mukamas proteiinia. Saan sitä muualtakin.

Haarukkani lävistää lihanpalan lautasellani. Nostan haarukan ja katson sen lastia. Hitaasti vien sen suuhuni. En uskalla pureskella, mutta kana ei sula suuhuni. Puraisen ja tunnen lihansäikeet hampaissani ja kielelläni. Kyynelet kohoavat silmiin, puistattaa ja oksettaa. Syön lihaa, tämä on ollut elävä olento. Seuraava haarukallinen, kolmas ja neljäs. Tuntuu ettei ruoka ikinä lopu. Paitsi että tämä ei ole ruokaa, tämä on kana. Silvottuna lautasellani ja pian vatsassani.

Miten saatoin syödä eläimen? Sisällä kalvaa syyllisyys ja paha olo. Miksi ansaitsisin elää, miksi olisin tärkeämpi kuin toinen elävä olento? Olen vapaaehtoisessa hoidossa, joten tämä kaikki on vapaaehtoista. Voin valita: joko syön kanaa tai lähden ovista ulos. Valitsen syömisen. Hoitajat yrittävät auttaa ja ottaa vastuun itselleen "Ajattele, että se on meidän vika. Et sinä sitä kanaa tappanut." Mutta se tapettiin minua varten! Olen murhaaja.

2010/10/30

Useless

Kiloja tulee kuin rankkasateella vettä. Hukun itseeni, näihin rasvakerroksiin, jotka piilottaa mun oikean vartalon. En ole ikinä ollut normaalipainoinen, kohta olen, ja se tuntuu pahalta. Hoitajat sanovat, että vasta silloin voi iloita elämästä, olla oma onnellinen itsensä ja kaiken maailman paskanjauhantaa, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Taas eilen lupasin antaa itselleni mahdollisuuden parantua, mutta tein lupauksen muille, en itselleni.

Lupasin tänään myös äidille hänen käydessään vierailulla, etten enää oksenna. Meni alle tunti ja löysin itseni oksentamasta välipalaksi tarjottua kakunpalaa kertakäyttömukiin, jonka piilotin kaappiini. Vessat ovat lukossa, joten sinne en voinut oksentaa, tyhjennän mukin pönttöön heti kun ovet aukaistaan. Oli vain pakko saada se saastainen rasvainen kaloripommi pois vatsastani. Vaikka kaikki ei tietenkään tule takaisin ylös, olen edelleen likainen, osa kakusta on sisälläni.

Aion kertoa hoitajalle, haluan olla rehellinen. Muuten en saa hoidolta tarpeeksi, sillä tavoitteenanihan on terve elämä? Onko, en tiedä. Peikon ääni päässäni huutaa ja käskee pakkaamaan tavarat, käskee lähtemään kotiin ja olemaan syömättä koko lyhyen loppuelämäni. Äh, nyt menee yli. Pakko päästä purkamaan tätä jollekin elävälle olennolle.

ps. seurustelun kanssa kävi just niinku pelkäsinkin. että tää maailma on paska.

2010/10/25

The Outside

Pääsen ulos viideksitoista minuutiksi. Yksin, enää en tarvitse hoitajaa saattajakseni. Osaan jo ulkoilla itsekseni, onhan näitä hoitokertoja jo muutama takana. Pystyn kävelemään, mutten nauttimaan ulkoilmasta. Keskityn jalkoihini, niiden tasaiseen rytmiin, joka vie minua eteenpäin. Saan pidettyä itseni kurissa ja vain kävelen. Eilen kyllä sorruin juoksemaan, enkä tiedä onko se hyvä vai paha asia.

Ulkoillessani ainoa asia mitä katselen on asfaltti, on tarkistettava mihin jalallaan voi astua. Tiet ovat peittyneet oransseihin, punaisiin ja keltaisiin lehtiin, joista on tulossa ruskeaa mössöä kun ihmiset tallovat niiden päälle. Minäkin tuhoan syksyn kauneutta, autan lehtien liiskaamisessa. Viikonloppuna osa lehdistä oli huurteessa ja lätäköt jäässä, kohta on jo talvi. Syksy on nyt nähty, eikä se anna enää muuta kuin pimeitä ahdistavia iltoja. Toisaalta pidän pimeästä.

Koska viimeaikoina on satanut paljon, on kaduille lehtien lisäksi kiemurrellut kastematoja. Meinasin tänään ryhtyä hengenpelastajaksi, mutta itsekkyyttäni halusin käyttää ulkoiluaikani liikkumiseen, kävelyyn. Matoraukat jäivät asfaltille kuivumaan ja toisten ihmisten päälle astuttaviksi. Itse katson tarkkaan, ettei kenkäni alle jää eläviä olentoja, mutta syyllisyys jäi hieman kaihertamaan. En kyllä olisi uskaltanutkaan koskea matoihin, ne kun ovat niin limaisia. Ikinä en ole sellaista suostunut laittamaan ongenkoukkuunkaan.

Ahdistus sisällä on suuri. En saa purettua sitä kenellekään tai mihinkään. Olen käpertynyt kuoreni sisään, en puhu muille, en halua vieraita. Osasto. En saa itsestäni mitään irti.

2010/10/19

Fat Bitch

"Älä erottele niitä porkkanoita." "Ota isompia haarukallisia." "Tuo ei riitä." "Täällä ollaan syömässä."

Päivällispöydässä tuli tiukkaa tekstiä hoitajalta ja sain tosissani yrittää syödä naama peruslukemilla. Ruokailun jälkeen tuli pieni itku, mutta kukaan ei onneksi huomannut. En ole niin heikko, että itken. Ainakaan ruoan takia. Eikä ahdistus tällä kertaa edes noussut täydestä olosta, vaan kuvioiden rikkomisesta. Ei ollut mahdollisuutta syödä turvallisesti ensin paprikat, sitten porkkanat ja lopuksi perunat jne.

Olo on kuin mammutilla. Painoindeksikin on kai jo 14,5. Eieiei, se ei saa olla niin paljon! Minulla piti olla anoreksia (onko?), minun piti olla LAIHA! Paino nousi päiväosastolla mielestäni jo ihan liikaa, joten täällä sitten... En tiedä tarkalleen montako kiloa on tullut, mutta jo start-ateriasuunnitelmalla olen saanut yli neljä kiloa kolmessa viikossa. Olen ollut vuodeosastolla kohta viikon, mikä on sinänsä jo hyvä suoritus, sillä olo on aika itsetuhoinen. Eipä muuta kuin pää täyteen lääkkeitä! Tällä hetkellä alas menee seronil, zyprexa ja opamox plus vitamiinimömmöt. Ja iltapalan nutridrink pitäisi kai mieltää lääkkeenä, mutta ennemmin se on vain rangaistus. Mistä? En tiedä, mutta pakkohan mua on jostain rankaista kun semmosia joutuu juomaan.

Vatsa turpoaa, oon niin täynnä. Oikee saatanan läski valas, eikä tästä todellakaan parempaan suuntaan mennä. Leviän lattialle sulaksi möykyksi joka ei hyllyen pääse metriäkään eteenpäin. Oksentanut en ole, enkä aio, se on loppu kiitos. Ruoat tosin nousee väkisin kurkkuun pari tuntia syömisen jälkeen. Ihanaa nieleskellä puoliksi sulaneita lounaanjämiä ja tuntea olonsa värehtiväksi lehmäksi. Suurimman osan aikaa olen silti valas.

2010/10/10

She Is

EI TOIMI PELKKÄ PÄIVÄOSASTO

Kävin viikolla labrassa, otettiin verikokeet ja EKG. Ihan hyvältä ne kuulemma näytti, tai siis nälkiintyminen ja oksentaminen ja kaikki paska näkyy, mutta ei mitään kuoleman vaaraa. Eli kaikki on siis hyvin. Sydänkäyrään vaan on tullut taas johtumishäiriö, josta lääkärit ja hoitajat huolestu hirmusesti. Ite en tunne mitään häikkää sydämessä, joten eipä mua häiritse.

Päiviksellä on mennyt päin v*ttua. En enää pitkään aikaan ole oksentanut osastolla kuin ihan satunnaisesti, mutta tuolla on päätynyt kaikki ateriat aamupalaa lukuunottamatta pönttöön. Kun ahdistaa, en puhu, koska ei ole ketään kelle puhua. Matkat osastolle kävelen ja illalla vedän vielä pyörälenkin päälle. Oon kertonu tän kaiken, tai no melkeen kaiken, rehellisesti hoitajalle ja mun kohdalle tehtiin vähän uusia päätöksiä. Varmaan sydänjuttukin vaikutti tähän. Viikolla pääsen/joudun ympärivuorokautiselle. Olo on kuitenkin vähän epävarma, ei ne oikeesti enää halua mua sinne. Katotaan mitä tästä tulee.

Pelottaa myös, että seurustelusuhde kariutuu tähän ku lillun vaan osastolla. Oon siellä ahdistuneena, enkä ehdi ajatella poikaystävää kun itsekeskeisesti mietin vaan ruokaa vatsassani. Nyt ollaan tavattu joka päivä, mutta miksi kukaan jaksaisi vierailla mun luona osastolla..

Ajatus katkesi, anteeksi kun olen näin huono kirjoittamaan.

2010/10/03

This Is My Head Exploding

Päätettiin viikolla, että aloitan päiväosastolla seuraavan viikon maanantaina. Huomenna siis kuolen. Pitäisi olla tosi motivoitunut, jotta painoa saisi nostettua puoli kiloa viikossa, työtä pitäisi tehdä myös iltaisin. Mutta kun en mä osaa syödä kotona! Tai no osaan, mutta kaikki mitä saan syötyä tulee myös oksennettua, oli se sitten omena tai pari karjalanpiirakkaa. Huomisesta eteenpäin puhutaan kokonaisista aterioista leipineen, eieiei en pysty edes ajattelemaan sitä.


Musta on ok, että joudun syömään osastolla ne ruoat mitkä pitää. Oon ajatellut tilannetta siellä pöydän ääressä ja on tullut semmonen olo, että siellä on lupa syödä. Lupa syödä, muttei lihoa. Kotona ei tarvitse syödä, koska päivällä tulee kuitenkin liikaa ruokaa. Viikonloppuna ehtii laihduttaa, jos viikon aikana tulee lisää painoa. Tosi motivoitunutta?

Entä jos mä en menekään sinne? En halua, että paino nousee yli neljänkymmenen. En halua ahdistusta syömisestä. En halua täyttä vatsaa. En halua syödä. En halua istua siellä sisällä toimettomana. En halua tutustua uusiin ihmisiin. En halua herätä aikaisin joka aamu. En halua kaloreita, jotka päivän aikana joudun naamaani tunkemaan. En halua ajatella liikunnan määrää, jolla polttaisin edes murto-osan siitä kaikesta.

Pelottaapelottaapelottaa.

2010/09/27

Shine On You Crazy Diamond

Tuomio tuli. En tiedä onko hyvä vai huono juttu päästä/joutua päiväosastolle. Tänään lääkärintapaamiseen mennessäni olin asennoitunut siihen, että saan lähetteen vuodeosastolle. Vanhemmat oli puhunut mut ympäri viime viikon keskustelun jälkeen, jossa mulle paikka sieltä melkein luvattiin. Olin valmis menemään osastolle vapaaehtoisesti, mutta ei mulle semmosia ylellisyyksiä anneta. Luvataan vaan, mutta lupauksia ei pidetä. Näin se aina menee. En kelpaa kenellekään, en enää edes osaston väelle. Mutta kuka tällaista paskiaista haluaisikaan hoitaa?

Huolissaan olivat kuitenkin rajusta painonlaskusta, joten mulle ehdoteltiin  päiväosastoa. Kieltäydyin aluksi totaalisesti. Mähän en ala taas siihen itsekidutukseen: illat pelkkää pakkoliikuntaa ja ahdistuksen saa tuoda osastolta kotiin asti, vaikkei kotona mitään suuhun pistäisikään. Kieltäydyin ja ne vaan mietti, että pitääpä varmaan hieman muokata lääkitystä. Hihhei, lääkkeillähän kaikki hoituu! Jos aikaistan zyprexan ottoa neljällä tunnilla, varmasti katoaa kaikki ahdistus. Sillä selviän illoista kotona, ja paskat.

Loppujen lopuksi ne puhu mut ympäri. Keskiviikkona on tulohaastattelu, ja kai mä sinne menen. Motivaatioo ei vaan tunnu riittävän tarpeeks hoitoon, jossa pitäis ottaa ite niin paljon vastuuta. Mä en jaksa säätää ite mitään, matkustaa kodin ja sairaalan välillä bussilla tai kävellen. Haluun, että kaikki on turvallista, haluun elää yhdessä paikassa. Haluan, ettei osaston ahdistus kulkeudu kotiin, tunkeudu pimeiden kylmien syysiltojen mukana mun rauhaani.

2010/09/23

Keep On Walking

Pakko lähteä ulos, kuluttamaan, kävelemään, ajamaan ajatukset pois, viemään ahdistuksen muualle. Astun ulos ovesta ja hetken ajattelen ulkonäköäni. Kuinka kehtaan astua ihmisten ilmoille tämän näköisenä? Hiukset ja meikit laittamatta, nuhjuiset verkkarit jalassa ja ainakin kolme vuotta vanha syystakki päälläni. Ehkä kukaan ei tunnista, ehkä kukaan ei näe miltä oikeasti näytän. Kaikki tunnistavat vain kuoret, joita kannan yleensä päälläni. Mutta en tänään, lähden merenrantalenkille suojattomana.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, sisään ja ulos. Hengittelen kävelyni tahtiin. Yritän saada jalkani kulkemaan nopeammin, mutta ne eivät tottele. Jalat tuntuvat haurailta, vaikka ovat samaa kokoa kuin edessä juoksevalla pulleahkolla hölkkääjällä. On heikko olo. En saa olla heikko, täytyy jaksaa, vaikka tekee mieli luovuttaa. Askel, askel. Vielä vähän.

Katson ympärilleni ja vihdoin ajatukset häviävät. En ole kukaan, minua ei ole olemassa. Näen harmaan asfaltin jalkojeni alla, ruskasta punaiset puut ja kylmän vihreän meren oikealla puolellani. Tekisi mieli heittäytyä mereen ja antaa aaltojen viedä. Tai voisin upota syvälle mustaan veteen, sillä siellä minä jo olen. Pimeässä. Tuuli puskee vastaan kun kuljen rantatietä. Haluaisin olla höyhenen kevyt, antaa tuulen viedä minut mennessään. Mutta painava kehoni puskee tuulta vastaan, liikkuu eteenpäin, vaikka voisin yhtä hyvin lentää taaksepäin.

2010/09/21

Runaway

Koira karkasi. Mun vika. Ei olisi pitänyt syödä sitä sosekeittoa, syömisestä rangaistaan AINA. Muut kärsii ja minä muiden kustannuksella.


En syö enää koskaan.

2010/09/19

Let's Get The Party Started

Olin juhlimassa ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.  Miten ihmeessä viime kerrasta on niin pitkä aika? Koska olen kalorikammoinen ja alkoholissa on kaloreita, liikaa. Olen sanellut tekosyitä tekosyiden perään, jotta ei ole tarvinnut lähteä ryyppäämään kavereiden kanssa. On pakko lähteä perheen kanssa sukulaisten luo, väsyttää, ahdistaa, on muuta menoa. Mutta eilen ylitin itseni, vaikkei humalajuominen olekaan mikään saavutus.

Kaveri muutti uuteen kämppään, söpöön pikku yksiöön. Autoin päivällä muutossa, kannoimme tavaroita kolmanteen kerrokseen ja sisustimme paikan. Aina kun saimme jotain valmiiksi, otettiin palkinnoksi lasilliset kuohuviiniä. Niin se juominen käynnistyi, jo kolmelta iltapäivällä. Hupsista. Tavarat saimme paikoilleen muutamassa tunnissa, jonka jälkeen painelimme kauppaan ja tietysti myös alkoon. Hyvä syy juhlia ja minäkin olin mukana täysillä. Olin etukäteen päättänyt, että en panikoi vaikka joutuisin vetämään viisi litraa kermalikööriä (=miljoona kaloria). Jos kaloreita ei laske pystyy olemaan rennommin mielin ja kun on vähän hiprakassa ei enää edes tee mieli laskea. Hetken vapautus syömishäiriöhelvetistä, kärsiä tarvitsee vasta seuraavana aamuna.

Päivän aikana sain syötyä karjalanpiirakan ja omenan, aivan liian vähän. Silti tällä hetkellä pelkään silmät päästäni, että olen lihonut alkoholin tuomista kaloreista. Valkovenäläisiä, piña coladaa, toffeelikööriä, maitoakermaasokeria! Ei saisi ajatella mitä kaikkea suustaan onkaan kumonnut. Light siiderit, jotka itselleni varasin, eivät maistuneet kun tarjolla oli paljon parempaakin. Baariin asti emme päässeet, konttailimme onneksi vain uuden asunnon lattialla - ja pihalla.. Koko kroppa on täynnä mustelmia.

Aion nyt vain sietää ahdistusta. Välillä saa pitää hauskaa, myös minä saan, vaikken mitään kivaa ansaitsekaan. Tänäänkin olen yrittänyt syödä normaalisti, vaikka mieli huutaa, että olisi paastottava koko päivä. Syömishäiriöpeikko sai minut kaivamaan lounaan ylös vatsastani, mutta muuten olen syönyt kiitettävästi. Sisko paistoi pullia, mutta niihin en sentään koskenut. Nyt tsemppaan vielä iltapalan ja tämäkin päivä on vihdoin ohi.

2010/09/16

Bulimic Beats

Lounasaika. Käyn hakemassa huoneeni kaapista kaurahiutaleita. Säilytän kaapissani muutamia ruoka-aineita, sieltä kukaan muu ei osaa syötävää etsiä ja ruoat ovat yksin minun. Laitan itselleni lautasellisen kaurapuuroa, laiskasti ja nopeasti mikrossa, koska pääni huutaa jo ruokaa. Niin, nälkäni ei lähde mahasta vaan aivoistani. Surkastuneet aivoni huutavat rasvaa ja nälkiintynyt elimistöni ravintoa. Pystyisin olemaan vielä tunteja syömättä, mutta olen päättänyt, että syön tänään lounaan. Täsmäsyöntiä.

Lautanen höyryää edessäni, en uskalla koskea kuumaan annokseen vielä lusikalla. Kaadan jämäkän puuron päälle hieman kylmää vettä ja sekoitan sen velliksi. Siivoan jälkeni ja keittiön pöydälle jää vain lautaseni ja päivän Hesari. Luen lehteä lopusta alkuun samalla kun hiljaisuudessa lusikoin puuroa suuhuni. Lusikka kiemurtelee, se levittää annokseni lautasen reunoille, muotoilee puurosta ympyrän jonka keskustaa se lähestyy sitä mukaan kun puuro vähenee. Lopuksi kaavin lautaseni tyhjäksi, osastolta opittu hyvä tapa.

Yritän lukea Hesarini loppuun, mutta pääsen vain b-osion sivuille asti. Peikko alkaa huutaa päässäni, tai oikestaan se on huutanut jo viimeiset parikymmentä minuuttia, joiden aikana olen istunut ruokapöydässä. Läskiläskiläski sikasikasika, miten saatoit syödä noin paljon? Ryntään vessaan, avaan pöntön kannen ja annan kaiken tulla ylös.

Oikean käden rystyset ovat punaiset etu- ja keskisormen kohdalta. Olo on kuin lapsena uimakoulun jälkeen. Aivan kuin olisin käynyt vessanpöntössä uimassa enkä oksentanut sinne, silmät ja nenä ovat täynnä vettä, sydän tykyttää, tärisen. Kurkkuun koskee kun pesen naamaani kylmällä vedellä ja siivoan jälkeni. Ei ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla, tuskin viimeinenkään. Näin nopeasti osastolta paluun jälkeen kiellän itseltäni kaiken. Se siitä startin noudattamisesta. Jos onnistun saamaan ruoat alas, on pakko oksentaa. Voisin kantaa kaulassani kylttiä, jossa lukee "ei saa ruokkia".

2010/09/14

Take Me To The Hospital

Heräsin aamulla ja pienen hetken ajan sisälläni kasvoi paniikki - missä olen? Silmissäni alkoi tarkentua oman huoneeni mustanharmaat tapetit ja sotkuinen kirjoituspöytä. Olen kotona, kuten eilenkin, makaan omalla sängylläni ja .

Takana on kymmenen päivän mittainen osastojakso. Tällä kertaa olin tosissani lähtenyt parantumismielellä matkaan, aioin tulla kotiin vasta normaalipainoisena ja varmana siitä, että ruokailut sujuvat myös kotona niin, että voin elää normaalia elämää. Nyt olo on kuitenkin orvompi kuin ennen sairaalaan menoa. Tuntuu, että roikun tyhjän päällä, en voi mennä kouluun kesken jakson, ei kannata hakea töitä pariksi viikoksi (sillä kuntoni todennäköisesti romahtaa melko pian, olen niin "heikko" kirosana, jota en voi itsestäni käyttää).

En osastolta käsin pystynyt päivittämään blogia, anteeksi siitä, kaikki aikani meni aterioiden ja massiivisen ahdistuksen kanssa tuskaillessa. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala, ateriat jotka sanelevat päivärytmin. Ahdistus kasvoi aina iltaa kohti ja lääkitykseni oli suoraan sanottuna päin persettä. Viime hoitojaksoon verrattuna lääkkeitä meni yli puolet vähemmän, mikä myös tuntui voinnissa. Itkeskelin joka ilta pari tuntia pahaa oloani, enkä muuten edes itke helposti. Muutaman kerran päivässä pääsi hetkeksi ulos, aluksi hoitajan kanssa, myöhemmin yksin. Sain nopeasti itsenäiset ulkoilut, koska pakkoliikuntaa ei juurikaan ollut ja edellisestä hoitojaksostani oli vain reilu kuukausi. Kyllä, poukkoilen edes takaisin vailla päämäärää, vailla tulevaisuutta, ilman MITÄÄN.

Ja miksiköhän tulin osastolta taas kotiin? Samasta syystä kuin ennenkin: viiltelyn takia. Tätä kertaa ei voi kyllä viiltelyksi sanoa, se on suorastaan säälittävää mitä tuli tehtyä. Minut laitettiin kotiin itsetuhoisesta käytöksestä, jota en itse edes itsetuhoiseksi laske. Miten muka vahingoitan itseäni sillä että piirrän ranteeseeni vanhojen arpien päällä muutaman viivan? Kuulakärkikynä repäisi yhten vanhan ruven irti ja tietysti hoitajien oli oltava niin tarkkasilmäisiä, että piti kutsua päivystävä lääkäri lähettämään minut kotiin.

Täällä siis ollaan. Kotona. Selviämässä yksin. Jos selviän.

2010/08/30

Don't Leave Home

Mitenmitenmiten annoin tässä taas käydä näin? Vihdoin sain painoni alle 40 kilon ja mua ollaan laittamassa osastolle. Miksen osaa sanoa EI? Päässäni huudan niin kovaa kun jaksan "ei kiitos, en tule, en vielä, en ikinä!" mutta kun avaan suuni, kuuluu hiljainen ääni joka myöntyy mihin tahansa.


Nyt on siis pari päivää aikaa pakata, viimeiset päivät vapautta käytettävänä. Mitäkö aion tehdä? Olla kotona, nauttia vielä yhden päivän yksinäisyydestäni, aion työntää ahdistuksen pois, sillä sen sietämään opettelua on tulevaisuudessa runsaasti tulossa. Ruokaa viisi kertaa päivässä, oikeita aterioita, päivärytmi jonka joku muu sanelee. Pelkällä kurkulla ei elä.


Pitää saada pää mukaan, nyt nopeasti minun on koottava itseni ja löydettävä se kadonnut motivaatio. Haluan lähteä osastolle parantumaan, jättää tämän sairauden luoman paskan taakseni. Haluan olla terve, mutten tehdä asian eteen mitään. Pelkkää ristiriitaa pää täynnä, argh!

2010/08/27

Peeling Apples

Tekosyitä tekosyiden perään ja ehkä niissä piilee totuuden poikanenkin. Miksi siis istun yksin kotona kun voisin olla viettämässä taiteidenyötä tai juhlimassa ystävän 18-vuotissynttäreitä? "Pakko olla koiravahtina, en jaksa, on paha olo ja heikottaa." Oikeasti en vain uskalla jättää turvallista kotia, poistua ylhäisestä yksinäisyydestäni. Kävin jo tänään koulussa ja kaupassa, näin muita ihmisiä, puhuin valheita kavereiden korviin ja kiitin kassatätiä saadessani vaihtorahat. Minulla on oikeus olla yksin loppupäivä, tai loppuilta mikä ikinä nyt onkaan.


Syön turvallista ruokaa, kurkkua dipattuna yrttisuolaan. Olen kasannut jääkaapin perälle useampia suomalaisia kurkkuja itseäni varten, sieltä muu perhe ei niitä ehkä löydä. En jaksaisi kuunnella siskoilta tai vanhemmilta mitä pitäisi syödä, sitä varten on ravitsemusterapeutin tapaamiset. Enää ei liikuta siis lähelläkään normaalia aterioiden suhteen, tämänhetkisestä puuttuisi enää kasvisliemi niin eläisin samoilla sapuskoilla kuin viimekesänä. Normiruoka on totaalisesti kiellettyä, paitsi silloin tällöin annan itselleni luvan herkutella lounaaksi mitä jääkaapista löytyy. Ja senkin jälkeen tehdään pöntön kanssa parempaa tuttavuutta.


Leikkasin päivällä vahingossa leipäveitsellä sormeeni kun paloittelin porkkanoita. Vasemmassa etusormessa on nyt syvä viilto, jota peittää punainen lasten laastari. Kipua ei tunnu, on niin turta olo. Tarkemmin ajatellen, olo on ollut tälläinen jo useamman päivän. Viikon, enemmän? Välillä kupla puhkeaa ja ahdistus valtaa koko mielen. Se iskee piikillään ja pakottaa juoksemaan, itkemään, lähtemään pakoon. Tänään se käski ottaa terän, ja viilsin ennen kuin muistin hoitajan ohjeet tällaisten tilanteiden varalle. Heikko minä.

2010/08/24

Welcome To My Life

Vihaan jokaista hetkeä elämässäni, jokaista minuuttia! En jaksa tätä enää. Miksi valitsit minut, rakas syömishäiriö? Melkein joka hetki kuluu ruoan ajatteluun, kalorien laskemiseen ja liikunnan suunnitteluun. Vielä tunti ja saan ehkä syödä omenan - ehkä, en ole vielä päättänyt. Aamupalaksi join mukillisen teetä, teetä, joka valui lämpimänä kurkustani alas ja antoi hetkeksi lämmöntunteen kylmään kehooni. Mutta se ei täyttänyt tyhjää nälkäistä vatsaani ollenkaan. Nälkä, tuo inhottava tunne, jonka opin vasta viimeisimmän osastojakson jälkeen. Ääni päässäni tahtoisi olla välittämättä siitä, mutta se on läsnä.

Olen ollut kotona kohta viisi viikkoa, enkä ymmärrä miten paljon sinä aikana olenkaan ehtinyt muuttua. Hylkiöksi, mitättömäksi opiskelijaksi, pakko-oireiden orjaksi. Olen taas se sama turha olento kuin vuosi sitten. En enää usko, että kehoni tarvitsee toimiakseen ruokaa. Minun aineenvaihduntani ei tarvitse tuhatta kilokaloria päivässä, vaan kaikki minkä suuhuni pistän on ylimääräistä ja pakko polttaa liikkumalla. Siispä lasken askelia ja hoen typeriä loruja päässäni, jotta saan jalkani liikkumaan. Olen heikko, sillä jo pelkkä kävelykin saa minut uupumaan.

Viime päivien aikana on tullut tehtyä aivan liian läheistä tuttavuutta vessan kanssa. Olen sortunut useasti syömään liikaa, eli mitä tahansa muuta kuin hedelmiä tai kasviksia. Oksennussormet tulevat avuksi, mutta pelkään, että vatsaani jää liikaa ruokaa. Ahdistus, ahdistus, ahdistus.

Kohta pääsen kouluun opiskelemaan mitä painonpudotus on. Tästä tuli etukäteen terveystiedon opettajalta varoitus, jos menee liian henkilökohtaiseksi, ei tarvitse tulla... Houkutteleva tarjous, mutta aion raahata itseni paikalle.

2010/08/20

Whispers In The Dark

En tunne mitään. En edes halua tuntea mitään, koska se toisi mukanaan vain ahdistusta. Olen turvassa tässä pimeässä tyhjyydessäni, en kaipaa mitään eikä kukaan toivottavasti minua. Puhelin ei ole päällä, joten kukaan ei voi havahduttaa minua tästä täydellisestä minua ei ole olemassa -olostani.

Suuhuni en ole pistänyt tänään paljoakaan, mutta pelkään silti painon nousevan, koska en ole sen puoleen liikkunutkaan. Tai aiemmin pelkäsin, sillä nyt en murehdi mitään. Olin aiemmin päivällä elossa, keskityin koulussa ja seurasin uusien ykkösten nasutusta mielelläni, juttelin kavereiden kanssa ja jopa hymyilin. Hetken aikaa olin aidosti iloinen. En tiedä missä vaiheessa se muuttui, kun pääsin kotiin vai kun en lähtenyt juhlimaan muiden kanssa?

Päivääni mahtui myös hetki, joka muistutti minulle miksi haluan olla täällä. Se ei ole suuri tapahtuma, vaan arkipäivän pieniä asioita, jotka yleensä koen velvollisuudeksi. Koiran kanssa ilta-auringossa kävely herätti jonkinlaisen onnentunteen, kun hitaasti tallustimme asfaltilla talojen välissä. Enää tuo hetki ei herätä minkäänlaisia tunteita, miksi päässäni on niin tyhjää?

Ehkä saan tänä iltana untakin, olo on turta, melkein surullinen. Olen kaikesta vapaa.

2010/08/18

High School Never Ends

Koulu ei ole mun juttu, ainakaan tällä hetkellä. Kaksi päivää takana ja olen jo ihan uupunut. Osa aineista aloitettu mukavasti poissaoloilla, tosin siitä syystä, että olen taideterapiassa, psykiatrian polilla ja punnituksissa kipitellyt. Tänäänkin kävin pikaisesti kesken koulupäivän syömishäiriöpoliklinikalla, enkä enää sen jälkeen saanut itseäni raahattua kouluun. Motivaatio loppui, kun matikantunnilla tajusin etten muista toissavuodelta edes miten yksinkertainen funktio ratkaistaan. Ei matemaattista pähkäilyä mulle tulevaisuudessakaan, kiitos.

Tänään tuli myös tuolla polilla esille, että mun paino laskee vähän turhan nopeasti. Reilu kilo viikossa on lähtenyt sinä aikana kun olen ollut osastojakson jälkeen kotona. Eipä mikään ihmekään, nimittäin jos saan jotain syötyä, tulee se myös samaa kautta ulos. Oksentaminen sujuu ihan liian helposti tätä nykyä, vaikka en kyllä valitakaan... Hoitaja huolestu tästä painonlaskusta sen verran, että varas mulle heti huomiselle ajan lääkärille ja ens viikoksi sisätautilääkärille. Ehkä huolehtimisen syynä oli  myös viillot ranteissa ja lääkkeilen unohtelu, hih. Ilmotin, etten osastolle kuitenkaan halua, että haluan yrittää vielä koulussa.

Illalla tuli kuitenkin semmoinen olo, että vitut lukiosta, tää on nähty ennenkin. Muutama viikko vielä ja ne saa mut suostuteltua hoitoon, jolloin kaikki kurssit jää kesken. Useampaan otteeseen on näin jo käynyt. Juttelin sitten äidin kanssa (oon niiiin aikuinen) ja päätin, että jatkan vaan terveystietoa ja biologiaa, ne saan helposti suoritettua itsenäisesti loppuun jos eteen sattuisi esim päiväosastolle joutuminen. Mun petfektionistin päähän ei kuitenkaan mahdu, että luen vaan kahta ainetta. Koulu on opiskelemista varten, enkä mä kirjota tällä vauhdilla ikinä ylioppilaaks. En viihdy lukiossa, en jaksa ylläpitää mun sosiaalisia taitoja millään tavalla, mutta koulut on käytävä, vaikka kuinka ahdistaa. Miksei musta ole siihen?

2010/08/14

Ache With Me

Tänään oli tarkoitus pitää hauskaa kavereiden kanssa. Viimeinen vapaa ilta ennen koulunalkua. Vanhemmat ovat päättäneet - tietämättään - pilata päiväni: lähdemme sukulaisten luokse syömään. Voi miksi aina on tarjottava ruokaa? Kammoan tilannetta jo etukäteen. Tarjolla on onneksi kasvisruokaa (en ole tainnut mainita olevani lakto-ovovegetaristi), sillä myös tätini on viherpiipertäjä, mutta se ei takaa että ruoka olisi kevyttä. Aamupalaksikin söin jopa puuroa vanhempien tiukassa valvonnassa.

Illalla oli tarkoitus juhlia kavereiden kanssa, olin jopa laskenut, että voin juoda hieman alkoholia. Kohdallani "hieman" on kuitenkin sama kuin överit, mutta tässä mielentilassa se sopisi paremmin kuin hyvin. Ongelma tulee vastaan kuitenkin siinä, että jos olen päivän aikana syönyt normaalisti, ei pää enää salli alkoholin ylimääräisiä kaloreita. Turha mun on selvinpäin mihinkään lähteä, oon vaan huonoa seuraa ja hidastan muiden menoa. Olen ollut kuluneen viikon aikana erittäin epäsosiaalinen ja olin ajatellut, että tällä hyvitän kaiken. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että sorrun ruokalistan ulkopuoliseen juomiseen. Ei olisi eka kerta kun yksi drinkki tarkoittaa kuutta. Jatkan siis tätä yksinäisyydessäni rypemistä, jos vaikka lähtisin illalla pitkälle kävelylle.

2010/08/11

Get Some Sleep

Oon tänään ollut niin VÄSYNYT.
Heräsin aamulla, tai oikeammin ehkä aamupäivällä, vain viemään koiraa ulos. Käytiin koirapuistossa, missä pikku terrieri riehui niin, ettei menannut jaksaa kävellä takaisin kotiin. Vastaantulijat katsoivat vähän pahasti, kun piskiä sai oikein raahata perässä.

Lounasta laittaessani alkoi huipata ihan tosissaan. Sain syötyä, mutta kun taas nousin ylös, meinasin pyörtyä. Makoilin lattialla ja yritin saada pahan olon menemään pois.Kesti poikkeuksellisen kauan ennen kuin pääsin pyörryttävästä tunteesta eroon, yleensä se kestää korkeintaan minuutin. Sain itseni raahattua sänkyyn ja otin päiväunet.

Nukkuminen on ihanaa silloin kun siihen pystyy, kun ei ahdista, että se polttaa vain xxx verran kaloreita verrattuna istumiseen, puhumattakaan kävelystä. Tänään sain peikolta luvan olla rauhassa. Tuli olo, että haluaisin vain nukkua tämän maailman pois. Ei olisi velvollisuuksia, en olisi kenellekään mitään velkaa, ei tarvitsisi tuntea mitään, syödä mitään, eikä sietää itseään. Voisin nukkua ikuisesti.

2010/08/10

Dance In The Dark

Tein blogille uuden ulkoasun kun vanha alkoi tympiä. Tai tein ja tein, tausta, otsikko ja värit meni uusiksi. Kuitenkin...

Peikko päässä päätti, että tänään mennään vain omena- ja porkkanalinjalla. Ei se kuitenkaan pitänyt, vaan sorruin pieneen ahmimiseen. Sisko kavereineen leipoi ja terve puoli voitti kamppailun siitä, saako tuotoksia maistaa. Meni kuitenkin vähän överiksi ja lopputuloksena oksensin suihkun lattialla. Ei kiva, eikä terveellistä.

Päivällä kävin polilla vain punnittavana. Paino oli taas laskenut reilun kilon, peikko huutaa hallelujaa. Hoitaja pohti, että pitäisikö kohta ottaa taas uusi osastojakso kun kotona en näemmä pärjää ollenkaan. Heti heräsi kauhea kapina päässä: "eieiei! mä meen kouluun, te ette mua lihota", mutta sanaakaan en ääneen sanonut. En osaa sanoa kenellekään vastaan.

Olen päättänyt taas laihduttaa, tällä kertaa en luovuta ja tee kuten läheiseni sanovat = mene osastolle. Haluan nähdä mihin pystyn, nyt kun en enää joudu vastentahtoiseen hoitoon niin helposti kuin ollessani alaikäinen. Aikuisuus avaa ovia. Koska asun vanhempieni kanssa, pienessä mielessäni mietin erilaisia tapoja huijata kotona. Kohta sekin helpottuu kun koulut alkavat. Minusta tulee vielä vapaa kaikesta!

Sairaus puhuu tänään vahvasti.

2010/08/06

The Loser

Olen taas kotona ♥

Osastojakso loppu, taas yksi kerta paranemisyrityksiä heitetty hukkaan. Painoa tuli lisää, mutta ajatukset ei muuttuneet mihinkään.

Oikeestaan mulla on häviäjä-olo. Tapa jolla lähin osastolta ei todellakaan ollut taaskaan se oikea. En pystyny jättämään viiltelyä = uloskirjaus. Papereihin sain sievän merkinnän "jatkossa hoitojaksoille suositellaan päiväosastoa", eli menin varmaan tyrimään myös mahdollisuuteni päästä vuodeosastolle. Ei sen puoleen, että olisin menossa takas, on vaan turvallisempaa jos on joku paikka jossa ei itse tarvitse huolehtia mistään. Kun väsyy tähän kaikkeen ja saa pelätä sydänoireiden ja heikotuksien takia. Se, että tietää, että on mahdollisuus päästä sinne - onko mulla enää?

Koulu alkaa parin viikon päästä. Hyvä, saadaan joku päiväjärjestys tähän elämään. Vihaan lomaa, tuijotan kelloa ja katson kun viisari tikittää hitaasti lähemmäs aikaa jolloin saan syödä. Osastojaksolta jäi jotain - nälkä. Vatsa sanoo, että pitää syödä. Pää on kuitenkin sitkeämpi, en uskalla, jos syönkin liikaa, jos lihon. Mitä koulussakin sanotaan jos ilmestyn sinne mammuttina? Kaikki kuitenkin tietää, miksi olin koko viime vuoden poissa.

Päätin, etten kerro täällä enää painoani. Se on lähtenyt laskusuuntaan heti kun pääsin kotiin, enkä halua kenenkään ottavan mallia. Jos tänne joku sairas pieni mieli eksyy..

2010/07/16

The Collapse

Mä koostun pienen pienistä lasinsiruista, jotka ei rikki mentyään sovi enää yhteen. Sisällä on liikaa tunteita, joita mä en tunnista, tunteita joista en saa otetta.

Yks osa musta haluis tappaa ittensä, tuottaa niin paljon kipua kun mahdollista. Mä olisin ansainnu sen, mutta mun läheiset ei. Ne jostain syystä välittää - vaikkei pitäis. Osa musta ei usko, että elämällä on enää mitään annettavaa, vaan harmaata sumua jossa mä nytkin leijailen. Ääni päässä haluu antaa vielä mahdollisuuden yrittää, siirtää myöhemmäks päätöksiä. En osaa tehdä valintoja, joten myöhemmin on parempi, ehkä olen silloin viisaampi. Jossain saattaa silti itää siemen, joka tuo tulevaisuuden toivoa mukanaan. En vielä tiedä missä se siemen on, mutta jos jaksaisin etsiä sitä, voisi minustakin ehkä tulla jotakin. Joku. Minä.

Väsyttää. Kello ei ole paljon, mutta osaston vuorokausirytmiä katsottaessa tää on mulle myöhään. Menisin nukkumaan mutten voi, koska iltapalan lisäravinne-nutri ahdistaa edelleen, puhumattakaan kaikesta muusta mitä tänään on kurkusta alas mennyt. En halua ajatella sitä, tulee vaan entistä pahempi olo. Ajatus karkaa.. kuinka ihanaa oiskaan olla pieni, voisi kuvitella itsensä pois tästä maailmasta.

2010/07/10

I am trying very hard to be here

Mitä helvettiä te puututte mun asioihin!! Se on helvetti yksinomaa mun ongelma jos haluun syödä leivästä reunat ensin tai keitosta porkkanat ja perunat erikseen. Se ei liikuta teitä mitenkään, joten hoitajat pitäkää ne turpanne kiinni ja antakaa mun tehä asiat oikein ja turvallisesti sillä ainoolla asialla jonka mä hallitsen - jos pitää syödä, haluun tehä sen rauhassa.

Tänään tuli ihan hirveet itkupotkuraivarit päivällisen jälkeen. Tässä nimittäin ollaan menossa siihen suuntaan, että ruokailut siirtyy omaan huoneeseen yksin hoitajan kanssa.. Pitäis päästä tietyistä maneereista irti, niistä joita mä oon noudattanu jo vuosia. Otin itteäni niskasta kiinni ja tein just niinku hoitsut sano. Tuntu yhtäkkii, että ne ois vieny multa ihan kaiken. Puolen tunnin keskustelun ja tarvittavien lääkkeiden jälkeenkin olo oli vielä jotain jota en osaa ees kuvata, hirveä.

Tästä osastolla olosta halutaan ilmeisesti tehä mulle entistä pahempi helvetti, vaikka taistelen jo peikkoa vastaan vahvemmin kun mihin uskoin pystyväni. Tuntuu, ettei sille anneta mitään arvoa, että oon pystyny olemaan viikon oksentamatta. Kukaan ei sano hyvää sanaa, kun olen ollut viiltelemättä, vaikka mieli tekisi jopa tappaa itsensä. EI, TEHÄÄN TÄÄ VAA ASTETTA VAIKEEMMAKS. Ruoka menee alas, muttei riitä, pitää syödä "normaalisti" - ja kun mä en ees tiiä mitä se tarkottaa. Kauheet paineet kasataan päälle, jos epäonnistun lähen kotiin. Mieli tekis lähtee, tällä kertaa lopullisesti. Kuihduttaisin itteni kokonaan pois. Vitut tästä paskasta maailmasta, ei sillä oo mulle mitään annettavaa.

2010/07/09

Hysteria

Osasto. Osasto. Osasto.
Kiloja on tullu viikossa reilut kolme - KOLME! Vaikka oiskin vaan nestettä ja muuta niin silti... Teen henkistä kuolemaa, läskinä pallona tukehdun tähän kuumuuteen. Vaaka näytti tänä aamuna 43.3kg, pääs melkeen itku.

Olen täällä vapaaehtoisesti, avo-osastolla. Kohta ois tullu pakkohoidon raja vastaan, joten oon mieluummin täällä kun suljetulla. Säästyy letkuilta ja kiristykseltä. Jos kuitenkin osoitan jotain itsetuhoisuuden merkkejä, vaihtuu osasto. Joten oon nyt kiltisti.

Fiilis on ihan hirvee, lääkkeiden nostosta huolimatta, ruokapöydässä... ei voi ees ajatella koko asiaa ilman että ahdistus nostaa päätään. Kuitenkin, ei puhettakaan, että pystyisin pöydän ääressä rentoutumaan: melkeen vapisen ja kyyneliä saa räpytellä silmistä. Ruoan jälkeen pitäisi istua, mutta oumaigaad miten seki voi olla niin vaikeeta.

Nää päivät on pelkkää taistelua itsensä kanssa. En tiedä haluanko parantua, enimmäkseen en. Mitä mä siis teen täällä porsastelemassa, kun voisin olla kotona rauhassa laihduttamassa? Oon nii huono ihminen, että ansaitsen tän rangaistuksena. Peilistä heijastuu läskit, aivotoiminta on olematonta, liikkuminen on kielletty. Voi helvetti kuinka VIHAAN itseäni.

2010/06/03

Scream

Ei suju multa tää elämä.

Koeviikko on ohi, joten nyt alkoi kavereillakin loma. Olo on tällä hetkellä mitä parhain - not. Tuli eilen juhlittua aamuneljään. Kalorikammokin katoaa aina muutaman tuopin jälkeen, saa hetken olla vapaa sairaudesta. Aamulla vasta tulee itkeskeltyä illan energiamääriä. Eipä mun juomisista kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan tän aamun polikäynnistä.

Kerroin rehellisesti, että motivaatio on tipotiessään. Alas mennään. Vajoan kylmään pimeyteen, jonka toivotan tervetulleeksi. Saan taas elää omassa maailmassani piilossa kaikelta pahuudelta, mua ei kosketa enää mikään, en tarvii mitään. Välillä vain pieni kaipaus terveestä elämästä viiltää jossain syvällä.
Paino oli siis laskenut. Pitäis olla muka huolissaan, mutta en mä oo, ei oo mitään syytä. Nää lukemat kuitenkin herätti jotain hälytyskelloja hoitajassa, koska sain ajan sisätautilääkärille ja alettiin kerätä osallistujia johonkin hoitokokoukseen. Miten vaan, etsiköön vaikka sata lääkäriä huomaamaan, että oon vielä ihan terve.

Ainoo asia, joka sai mut huolestuu oli meiän matkaa koskeva palaute! On kuulemma suuri riski päästää mut etelään kaverin kanssa. Jos reilun viikon päästä on lähtö Kreikkaan, niin mähän olen menossa. Tätä ollaan suunniteltu niin kauan, että ei puhettakaan lääkärintodistuksesta jolla saa rahat takaisin. Mä en semmosta tarvi, olen tarpeeksi terve lähtemään makaamaan aurinkoon. Mitä nää terveysriskit edes olisi, jos lupaan kiltisti syödä? Erilainen bakteerikanta, kuumuus... ei oo paha?

2010/05/26

I know you're waiting

Tekisi mieli viiltää, mutten voi. Kesä on tulossa, eikä kukaan saa nähdä, että mä voin edelleen huonosti. Arvet on helpompi piilottaa kun ruvet ja vuotavat haavat.

Tällä hetkellä mun paras ystävä on jopo, jolla pyöräilin eilen ympäri Helsinkiä ja etsin apteekeista injektioneuloja. Lopulta löytyi 1.2mm paksu neula. Oon aiemmin ostanu napakorun, joka oli tarkotus laittaa eilen läpi. Sain reiän tehtyä (kyllä, huolehdin hygieniasta ymsyms.) ja siitä vielä 1.2 millisen korun läpi, mutta napakoruani en viitsinyt läpi survoa. Nyt onkin navan yläpuolella kaunis käärmeenpureman näköinen jälki. En silti luovuta, vaan tilaan netistä kaksimillisen neulan. Odottelen ennen uuden korun laittoa silti melkein kuukauden. En halua, että lävistys tulehtuu parin viikon päässä odottavalla Kreikan matkalla.
Kyllä vain, Kreikkaan olen lähdössä. Ensimmäistä kertaa ilman vanhempia kaverin kanssa, joten on kai jonkin sortin bileloma tiedossa. Paha vain kun pelkään ravintolassa syömistä ja alkoholista tulevia kaloreita...

Enkä oo vielä päättänyt alanko laihduttaa vai yritänkö pitää painon näissä lukemissa. Kävin tänään poliklinikalla juttelemassa ja painokin oli hieman pudonnut tämän parin viikon aikana. Vaaka näytti suurta summaa, mutta osastolta lähdön jälkeen on menty alaspäin melkein kolme kiloa. Anoreksia vaanii mun olkapäällä, tahtoo mut mukaan tanssiinsa. Osaan keijujen tanssin askeleet jo valmiiksi, mutta en tiedä pitääkö siihen lähteä.

Ainakin esitän muille, etten aio enää laihduttaa. Nää kilot on kadonnu "ihan vahingossa", seli seli. Ajaudun takas tähän vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Musta tulee taas vähän kauniimpi. Mutta ei vielä, mun on taisteltava Kreikan matkan yli, vasta sen jälkeen saa laihduttaa.

Ja sä jaksat odottaa.


2010/05/22

Start something

Ilma on vikaa päivää mitä ihanin. Taas aamulenkki koiran kanssa ja bikineissä nurmikolla aurinkoa. Nyt ei mietitä koulujuttuja.

Nyt on muu perhekin kotona, joten saan ehkä jotain alaskin! Syömisten osalta päivä on siis hyvin - tai täysin perseellään. En jaksa neljää tarkkailevaa silmäparia, haluun hoitaa asiani itse. Eihän se muille kuulu mitä mä suuhuni pistän tai oon pistämättä. Mä vastaan seurauksista, mulla on täys vastuu kun olen täysi-ikäinen. Ärsyttää tää mieli, joka vaihtelee viiden minuutin välein. Äsken olin melkein valmis syömään jäätelön, nyt pelkkä salaattikin kauhistuttaa. Taidanpa ottaa muutaman tarvittavan lääkkeen ennen lounasta..

Mua houkuttaa ajatus syömisen lopettamisesta kokonaan. Ei tarvitsis stressata tai suunnitella päiviä ruokailuiden mukaan. Varjopuolet on joskus jo kokeiltu, mutta ei mun sairas pää enää muista miltä tuntuu olla niin heikko, ettei meinaa jaksaa kotoa lähteä. Mä en kuitenkaan anna anoreksialle periks (ainakaan vielä), mulla on kesäkuulle suunnitelmia, jotka on pakko toteuttaa.

Syömisjutuista eteenpäin. Ostin perjantaina Monkista ihanat uudet shortsit, jotka oli eilen jalassa koko päivän. Olisi tehnyt mieli lähteä puistoon juomaan kavereiden kanssa pari siideriä. Laskin, että pystyisin juomaan muutaman pullon jotain lightia. Ne tylsimykset halus kuitenkin mieluummin kattoa leffaa, joten istuttiin sitten koko ilta sisällä.

2010/05/20

Me, myself and I

Mun maailma on rikki. Se on syömishäiriön tuhoama.

Musta tukka. Farkkushortsit ja t-paita. Pääsin viime viikolla sairaalasta, tai oikeastaan mut pakotettiin ulos syynä itsetuhoisuus. Ranteissani on punasia arpia, ehkä ne kertoo jotain mun olosta.

Oon päivät yksin kotona, enkä saa mitään aikaan. En käy koulua, lukio on kesken, mutta nyt ei löydy voimia sitä suorittamaan. Koulussa en ole käynyt yli vuoteen, hoitojaksoja psykiatrisella osastolla sen sijaan löytyy takaa liiaksikin. Päivät menee kävellessä, pyöräillessä ja syömistä miettiessä. Mä en oo valinnu vieläkään puoltani: haluanko taistella anoreksiaa vastaan vai antaa sen taas johdatella mua lähemmäks täydellisempää minää. Niinpä mä pidän kiinni mun ateriasuunnitelmasta - melkein. On vaan niin vaikeeta syödä paljon. Tai pitää liikkumiset normaalin rajoissa...

Tänään sain syötyä aamupalaksi puuroa ja omenan. Niistäkin tuli pakottava tarve kuluttaa kaikki pois, vaikka ruokalista sanois, että lisäks ois pitäny ottaa leipää ja maitoa. Niinpä kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Ihana ilma, ulkona on lämmin, nautin kävelystä - ei se ole pakkoliikuntaa?

Koko päivä on vielä edessä, pakko keksiä jotain tekemistä. Pelottaa, että jos mä tylsistyn lähden kauppaan ja ostan ahmittavaa. Vihaan oksentamista ja sen jälkeistä ahdistusta. Joten mun on ulkoiltava, liikuttava, luettava tai mitä tahansa.

Vihaan itseäni. Vihaan maailmaa. Mulla ei oo täällä mitään.