Putosin hevosen selästä, kun saatiin etelään vähän kovemmat pakkaset. Hevosellani oli alkutunnista kylmä ja ensimmäiset kymmenen minuuttia se veti hallitsemattomia laukkaspurtteja pukkien kanssa. Jonkun aikaa pysyin kyydissä, mutta lopulta lensin alas. Kehossa jylläsi aikamoinen määrä adrenaliinia, joten koska mihinkään ei pahemmin sattunut, nousin takaisin hevosen selkään ja ratsastin tunnin loppuun. Polvessa tuntui vähän hassulta, mutta ajattelin vain säätäneeni jalustinhihnat eri pituisiksi. Tunnin jälkeen bussille kävellessäni alkoi jalkaan sattua, mutta pääsin kotiin asti kevyesti ontuen.
Yön aikana polvi oli aika pahasti turvonnut, joten soitin terveyskeskukseen ja sain ajan seuraavalle päivälle. Lääkäri katsoi jalan ja laittoi varmuuden vuoksi lähetteen röntgeniin. Lähdin päivystyspoliklinikalle ja jalka kuvattiin pariin kertaan. Selvisi, että sääriluun yläosa on murtunut ja jalka kipsattiin reidestä nilkkaan. Ohjeeksi tuli, ettei jalalle saa varata lainkaan painoa ja katsotaan tilanne uudestaan parin viikon päästä.
Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa arki on, kun yhtäkkiä toisella jalalla ei saa astua askeltakaan ja kädet on varattu kepeille. En ole aiemmin murtanut tai edes venäyttänyt mitään, joten liikkumisen rajoittamisen vaikeus tuli yllätyksenä. Pelkkä voileivän teko tai ruoan lämmittäminen mikrossa oli välillä niin vaivalloista, että ei huvittanut syödä ollenkaan: ruoka jääkaapista ja siirretään se tiskipöydällä niin pitkälle kuin yltää, otetaan kepit ja pari askelta mikrolle, kepit toiseen käteen ja kurkotetaan ruoka mikroon. En yltä keittiöstäni ruokapöydälle, joten kuuman ruoan laitoin vatiin, jota työntelin lattiaa pitkin olohuoneeseen sen muutaman metrin. Seisoma-asennossa kipsi myös painoi ja häiritsi verenkiertoa jalassa niin, että jalkapöytä muuttui punaiseksi tai siniseksi. Jalkaa olikin pidettävä melkein koko ajan koholla. Suihkussa kävin istuen ja siksi aikaa kipsin saattoi ottaa pois.
Särkyyn söin ihan vaan ibuprofeenia ja parasetamolia, vaikka olisin saanut myös reseptin kipulääkkeisiin. Nukuin ensimmäiset viikot huonosti, sillä ainoa asento, jossa pystyin makaamaan ilman, että kipsi painoi tai polvessa tuntui vääntöä, oli selällään. Tavallisesti nukun aina kyljelläni tai vatsallani, joten selällään nukkumiseenkin oli totuttelemista. Usein heräsinkin niskat jumissa kun pää oli yön aikana kääntynyt sivulle.
Ensimmäisellä kontrollikäynnillä kävin taas röntgenissä ja koska murtuma oli pysynyt hyvässä asennossa, kipsi vaihdettiin ortoosiin. Ortoosi oli tarranauhoilla kiinnitettävä ja se antoi polvelle 20° liikkumavaraa. Se oli vähän kevyempi kuin kipsi, mutta painoi ikävästi polven kohdalta juuri murtumakohdasta. Usein sohvalla istuessani irrotinkin ortoosin, koska se tuntui niin inhottavalta. En tiedä oliko kyseinen ortoosi minulle vääränkokoinen tai muuten epäsopiva, kun kiristysremmitkin menivät koko jalan ympäri.
Vaikka en päässyt liikkumaan kotoa mihinkään, vallitsevan tilanteen ja etäkoulun ansiosta pysyin hyvin mukana opinnoissa. Työasennot eivät ehkä olleet ergonomisimmat, sillä röhnötin vuorotellen sohvalla ja sängyssä tietokoneen kanssa.
Viikko sitten, eli reilut kuusi viikkoa murtuman jälkeen, kävin taas röntgenissä. Lääkäri ei nähnyt kuvissa enää murtumaa, joten sain luvan alkaa varata painoa jalalle kivun sallimissa rajoissa. Sain myös luvan luopua ortoosista. Liikun edelleen keppien kanssa, mutta kotona olen pystynyt ottamaan jo muutaman askeleen ilman tukea. Polvi on edelleen turvoksissa, eikä se taivu kuin 90°, mutta pikkuhiljaa jumppaamalla se toivottavasti vetreytyy ja surkastuneet lihakset palautuvat.
Ensi maanantaina minulla on käynti fysioterapeutille, jolloin saan toivottavasti tietää jatkosta ja esimerkiksi milloin pääsen palaamaan tallille. Tiedän, ettei ratsastus välttämättä ole fiksuin laji harrastaa osteopenian kanssa, mutta saan siitä niin paljon, etten vaihtaisi pois muutaman murtuman pelossa.
