2010/07/16

The Collapse

Mä koostun pienen pienistä lasinsiruista, jotka ei rikki mentyään sovi enää yhteen. Sisällä on liikaa tunteita, joita mä en tunnista, tunteita joista en saa otetta.

Yks osa musta haluis tappaa ittensä, tuottaa niin paljon kipua kun mahdollista. Mä olisin ansainnu sen, mutta mun läheiset ei. Ne jostain syystä välittää - vaikkei pitäis. Osa musta ei usko, että elämällä on enää mitään annettavaa, vaan harmaata sumua jossa mä nytkin leijailen. Ääni päässä haluu antaa vielä mahdollisuuden yrittää, siirtää myöhemmäks päätöksiä. En osaa tehdä valintoja, joten myöhemmin on parempi, ehkä olen silloin viisaampi. Jossain saattaa silti itää siemen, joka tuo tulevaisuuden toivoa mukanaan. En vielä tiedä missä se siemen on, mutta jos jaksaisin etsiä sitä, voisi minustakin ehkä tulla jotakin. Joku. Minä.

Väsyttää. Kello ei ole paljon, mutta osaston vuorokausirytmiä katsottaessa tää on mulle myöhään. Menisin nukkumaan mutten voi, koska iltapalan lisäravinne-nutri ahdistaa edelleen, puhumattakaan kaikesta muusta mitä tänään on kurkusta alas mennyt. En halua ajatella sitä, tulee vaan entistä pahempi olo. Ajatus karkaa.. kuinka ihanaa oiskaan olla pieni, voisi kuvitella itsensä pois tästä maailmasta.

2010/07/10

I am trying very hard to be here

Mitä helvettiä te puututte mun asioihin!! Se on helvetti yksinomaa mun ongelma jos haluun syödä leivästä reunat ensin tai keitosta porkkanat ja perunat erikseen. Se ei liikuta teitä mitenkään, joten hoitajat pitäkää ne turpanne kiinni ja antakaa mun tehä asiat oikein ja turvallisesti sillä ainoolla asialla jonka mä hallitsen - jos pitää syödä, haluun tehä sen rauhassa.

Tänään tuli ihan hirveet itkupotkuraivarit päivällisen jälkeen. Tässä nimittäin ollaan menossa siihen suuntaan, että ruokailut siirtyy omaan huoneeseen yksin hoitajan kanssa.. Pitäis päästä tietyistä maneereista irti, niistä joita mä oon noudattanu jo vuosia. Otin itteäni niskasta kiinni ja tein just niinku hoitsut sano. Tuntu yhtäkkii, että ne ois vieny multa ihan kaiken. Puolen tunnin keskustelun ja tarvittavien lääkkeiden jälkeenkin olo oli vielä jotain jota en osaa ees kuvata, hirveä.

Tästä osastolla olosta halutaan ilmeisesti tehä mulle entistä pahempi helvetti, vaikka taistelen jo peikkoa vastaan vahvemmin kun mihin uskoin pystyväni. Tuntuu, ettei sille anneta mitään arvoa, että oon pystyny olemaan viikon oksentamatta. Kukaan ei sano hyvää sanaa, kun olen ollut viiltelemättä, vaikka mieli tekisi jopa tappaa itsensä. EI, TEHÄÄN TÄÄ VAA ASTETTA VAIKEEMMAKS. Ruoka menee alas, muttei riitä, pitää syödä "normaalisti" - ja kun mä en ees tiiä mitä se tarkottaa. Kauheet paineet kasataan päälle, jos epäonnistun lähen kotiin. Mieli tekis lähtee, tällä kertaa lopullisesti. Kuihduttaisin itteni kokonaan pois. Vitut tästä paskasta maailmasta, ei sillä oo mulle mitään annettavaa.

2010/07/09

Hysteria

Osasto. Osasto. Osasto.
Kiloja on tullu viikossa reilut kolme - KOLME! Vaikka oiskin vaan nestettä ja muuta niin silti... Teen henkistä kuolemaa, läskinä pallona tukehdun tähän kuumuuteen. Vaaka näytti tänä aamuna 43.3kg, pääs melkeen itku.

Olen täällä vapaaehtoisesti, avo-osastolla. Kohta ois tullu pakkohoidon raja vastaan, joten oon mieluummin täällä kun suljetulla. Säästyy letkuilta ja kiristykseltä. Jos kuitenkin osoitan jotain itsetuhoisuuden merkkejä, vaihtuu osasto. Joten oon nyt kiltisti.

Fiilis on ihan hirvee, lääkkeiden nostosta huolimatta, ruokapöydässä... ei voi ees ajatella koko asiaa ilman että ahdistus nostaa päätään. Kuitenkin, ei puhettakaan, että pystyisin pöydän ääressä rentoutumaan: melkeen vapisen ja kyyneliä saa räpytellä silmistä. Ruoan jälkeen pitäisi istua, mutta oumaigaad miten seki voi olla niin vaikeeta.

Nää päivät on pelkkää taistelua itsensä kanssa. En tiedä haluanko parantua, enimmäkseen en. Mitä mä siis teen täällä porsastelemassa, kun voisin olla kotona rauhassa laihduttamassa? Oon nii huono ihminen, että ansaitsen tän rangaistuksena. Peilistä heijastuu läskit, aivotoiminta on olematonta, liikkuminen on kielletty. Voi helvetti kuinka VIHAAN itseäni.