2010/08/30

Don't Leave Home

Mitenmitenmiten annoin tässä taas käydä näin? Vihdoin sain painoni alle 40 kilon ja mua ollaan laittamassa osastolle. Miksen osaa sanoa EI? Päässäni huudan niin kovaa kun jaksan "ei kiitos, en tule, en vielä, en ikinä!" mutta kun avaan suuni, kuuluu hiljainen ääni joka myöntyy mihin tahansa.


Nyt on siis pari päivää aikaa pakata, viimeiset päivät vapautta käytettävänä. Mitäkö aion tehdä? Olla kotona, nauttia vielä yhden päivän yksinäisyydestäni, aion työntää ahdistuksen pois, sillä sen sietämään opettelua on tulevaisuudessa runsaasti tulossa. Ruokaa viisi kertaa päivässä, oikeita aterioita, päivärytmi jonka joku muu sanelee. Pelkällä kurkulla ei elä.


Pitää saada pää mukaan, nyt nopeasti minun on koottava itseni ja löydettävä se kadonnut motivaatio. Haluan lähteä osastolle parantumaan, jättää tämän sairauden luoman paskan taakseni. Haluan olla terve, mutten tehdä asian eteen mitään. Pelkkää ristiriitaa pää täynnä, argh!

2010/08/27

Peeling Apples

Tekosyitä tekosyiden perään ja ehkä niissä piilee totuuden poikanenkin. Miksi siis istun yksin kotona kun voisin olla viettämässä taiteidenyötä tai juhlimassa ystävän 18-vuotissynttäreitä? "Pakko olla koiravahtina, en jaksa, on paha olo ja heikottaa." Oikeasti en vain uskalla jättää turvallista kotia, poistua ylhäisestä yksinäisyydestäni. Kävin jo tänään koulussa ja kaupassa, näin muita ihmisiä, puhuin valheita kavereiden korviin ja kiitin kassatätiä saadessani vaihtorahat. Minulla on oikeus olla yksin loppupäivä, tai loppuilta mikä ikinä nyt onkaan.


Syön turvallista ruokaa, kurkkua dipattuna yrttisuolaan. Olen kasannut jääkaapin perälle useampia suomalaisia kurkkuja itseäni varten, sieltä muu perhe ei niitä ehkä löydä. En jaksaisi kuunnella siskoilta tai vanhemmilta mitä pitäisi syödä, sitä varten on ravitsemusterapeutin tapaamiset. Enää ei liikuta siis lähelläkään normaalia aterioiden suhteen, tämänhetkisestä puuttuisi enää kasvisliemi niin eläisin samoilla sapuskoilla kuin viimekesänä. Normiruoka on totaalisesti kiellettyä, paitsi silloin tällöin annan itselleni luvan herkutella lounaaksi mitä jääkaapista löytyy. Ja senkin jälkeen tehdään pöntön kanssa parempaa tuttavuutta.


Leikkasin päivällä vahingossa leipäveitsellä sormeeni kun paloittelin porkkanoita. Vasemmassa etusormessa on nyt syvä viilto, jota peittää punainen lasten laastari. Kipua ei tunnu, on niin turta olo. Tarkemmin ajatellen, olo on ollut tälläinen jo useamman päivän. Viikon, enemmän? Välillä kupla puhkeaa ja ahdistus valtaa koko mielen. Se iskee piikillään ja pakottaa juoksemaan, itkemään, lähtemään pakoon. Tänään se käski ottaa terän, ja viilsin ennen kuin muistin hoitajan ohjeet tällaisten tilanteiden varalle. Heikko minä.

2010/08/24

Welcome To My Life

Vihaan jokaista hetkeä elämässäni, jokaista minuuttia! En jaksa tätä enää. Miksi valitsit minut, rakas syömishäiriö? Melkein joka hetki kuluu ruoan ajatteluun, kalorien laskemiseen ja liikunnan suunnitteluun. Vielä tunti ja saan ehkä syödä omenan - ehkä, en ole vielä päättänyt. Aamupalaksi join mukillisen teetä, teetä, joka valui lämpimänä kurkustani alas ja antoi hetkeksi lämmöntunteen kylmään kehooni. Mutta se ei täyttänyt tyhjää nälkäistä vatsaani ollenkaan. Nälkä, tuo inhottava tunne, jonka opin vasta viimeisimmän osastojakson jälkeen. Ääni päässäni tahtoisi olla välittämättä siitä, mutta se on läsnä.

Olen ollut kotona kohta viisi viikkoa, enkä ymmärrä miten paljon sinä aikana olenkaan ehtinyt muuttua. Hylkiöksi, mitättömäksi opiskelijaksi, pakko-oireiden orjaksi. Olen taas se sama turha olento kuin vuosi sitten. En enää usko, että kehoni tarvitsee toimiakseen ruokaa. Minun aineenvaihduntani ei tarvitse tuhatta kilokaloria päivässä, vaan kaikki minkä suuhuni pistän on ylimääräistä ja pakko polttaa liikkumalla. Siispä lasken askelia ja hoen typeriä loruja päässäni, jotta saan jalkani liikkumaan. Olen heikko, sillä jo pelkkä kävelykin saa minut uupumaan.

Viime päivien aikana on tullut tehtyä aivan liian läheistä tuttavuutta vessan kanssa. Olen sortunut useasti syömään liikaa, eli mitä tahansa muuta kuin hedelmiä tai kasviksia. Oksennussormet tulevat avuksi, mutta pelkään, että vatsaani jää liikaa ruokaa. Ahdistus, ahdistus, ahdistus.

Kohta pääsen kouluun opiskelemaan mitä painonpudotus on. Tästä tuli etukäteen terveystiedon opettajalta varoitus, jos menee liian henkilökohtaiseksi, ei tarvitse tulla... Houkutteleva tarjous, mutta aion raahata itseni paikalle.

2010/08/20

Whispers In The Dark

En tunne mitään. En edes halua tuntea mitään, koska se toisi mukanaan vain ahdistusta. Olen turvassa tässä pimeässä tyhjyydessäni, en kaipaa mitään eikä kukaan toivottavasti minua. Puhelin ei ole päällä, joten kukaan ei voi havahduttaa minua tästä täydellisestä minua ei ole olemassa -olostani.

Suuhuni en ole pistänyt tänään paljoakaan, mutta pelkään silti painon nousevan, koska en ole sen puoleen liikkunutkaan. Tai aiemmin pelkäsin, sillä nyt en murehdi mitään. Olin aiemmin päivällä elossa, keskityin koulussa ja seurasin uusien ykkösten nasutusta mielelläni, juttelin kavereiden kanssa ja jopa hymyilin. Hetken aikaa olin aidosti iloinen. En tiedä missä vaiheessa se muuttui, kun pääsin kotiin vai kun en lähtenyt juhlimaan muiden kanssa?

Päivääni mahtui myös hetki, joka muistutti minulle miksi haluan olla täällä. Se ei ole suuri tapahtuma, vaan arkipäivän pieniä asioita, jotka yleensä koen velvollisuudeksi. Koiran kanssa ilta-auringossa kävely herätti jonkinlaisen onnentunteen, kun hitaasti tallustimme asfaltilla talojen välissä. Enää tuo hetki ei herätä minkäänlaisia tunteita, miksi päässäni on niin tyhjää?

Ehkä saan tänä iltana untakin, olo on turta, melkein surullinen. Olen kaikesta vapaa.

2010/08/18

High School Never Ends

Koulu ei ole mun juttu, ainakaan tällä hetkellä. Kaksi päivää takana ja olen jo ihan uupunut. Osa aineista aloitettu mukavasti poissaoloilla, tosin siitä syystä, että olen taideterapiassa, psykiatrian polilla ja punnituksissa kipitellyt. Tänäänkin kävin pikaisesti kesken koulupäivän syömishäiriöpoliklinikalla, enkä enää sen jälkeen saanut itseäni raahattua kouluun. Motivaatio loppui, kun matikantunnilla tajusin etten muista toissavuodelta edes miten yksinkertainen funktio ratkaistaan. Ei matemaattista pähkäilyä mulle tulevaisuudessakaan, kiitos.

Tänään tuli myös tuolla polilla esille, että mun paino laskee vähän turhan nopeasti. Reilu kilo viikossa on lähtenyt sinä aikana kun olen ollut osastojakson jälkeen kotona. Eipä mikään ihmekään, nimittäin jos saan jotain syötyä, tulee se myös samaa kautta ulos. Oksentaminen sujuu ihan liian helposti tätä nykyä, vaikka en kyllä valitakaan... Hoitaja huolestu tästä painonlaskusta sen verran, että varas mulle heti huomiselle ajan lääkärille ja ens viikoksi sisätautilääkärille. Ehkä huolehtimisen syynä oli  myös viillot ranteissa ja lääkkeilen unohtelu, hih. Ilmotin, etten osastolle kuitenkaan halua, että haluan yrittää vielä koulussa.

Illalla tuli kuitenkin semmoinen olo, että vitut lukiosta, tää on nähty ennenkin. Muutama viikko vielä ja ne saa mut suostuteltua hoitoon, jolloin kaikki kurssit jää kesken. Useampaan otteeseen on näin jo käynyt. Juttelin sitten äidin kanssa (oon niiiin aikuinen) ja päätin, että jatkan vaan terveystietoa ja biologiaa, ne saan helposti suoritettua itsenäisesti loppuun jos eteen sattuisi esim päiväosastolle joutuminen. Mun petfektionistin päähän ei kuitenkaan mahdu, että luen vaan kahta ainetta. Koulu on opiskelemista varten, enkä mä kirjota tällä vauhdilla ikinä ylioppilaaks. En viihdy lukiossa, en jaksa ylläpitää mun sosiaalisia taitoja millään tavalla, mutta koulut on käytävä, vaikka kuinka ahdistaa. Miksei musta ole siihen?

2010/08/14

Ache With Me

Tänään oli tarkoitus pitää hauskaa kavereiden kanssa. Viimeinen vapaa ilta ennen koulunalkua. Vanhemmat ovat päättäneet - tietämättään - pilata päiväni: lähdemme sukulaisten luokse syömään. Voi miksi aina on tarjottava ruokaa? Kammoan tilannetta jo etukäteen. Tarjolla on onneksi kasvisruokaa (en ole tainnut mainita olevani lakto-ovovegetaristi), sillä myös tätini on viherpiipertäjä, mutta se ei takaa että ruoka olisi kevyttä. Aamupalaksikin söin jopa puuroa vanhempien tiukassa valvonnassa.

Illalla oli tarkoitus juhlia kavereiden kanssa, olin jopa laskenut, että voin juoda hieman alkoholia. Kohdallani "hieman" on kuitenkin sama kuin överit, mutta tässä mielentilassa se sopisi paremmin kuin hyvin. Ongelma tulee vastaan kuitenkin siinä, että jos olen päivän aikana syönyt normaalisti, ei pää enää salli alkoholin ylimääräisiä kaloreita. Turha mun on selvinpäin mihinkään lähteä, oon vaan huonoa seuraa ja hidastan muiden menoa. Olen ollut kuluneen viikon aikana erittäin epäsosiaalinen ja olin ajatellut, että tällä hyvitän kaiken. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että sorrun ruokalistan ulkopuoliseen juomiseen. Ei olisi eka kerta kun yksi drinkki tarkoittaa kuutta. Jatkan siis tätä yksinäisyydessäni rypemistä, jos vaikka lähtisin illalla pitkälle kävelylle.

2010/08/11

Get Some Sleep

Oon tänään ollut niin VÄSYNYT.
Heräsin aamulla, tai oikeammin ehkä aamupäivällä, vain viemään koiraa ulos. Käytiin koirapuistossa, missä pikku terrieri riehui niin, ettei menannut jaksaa kävellä takaisin kotiin. Vastaantulijat katsoivat vähän pahasti, kun piskiä sai oikein raahata perässä.

Lounasta laittaessani alkoi huipata ihan tosissaan. Sain syötyä, mutta kun taas nousin ylös, meinasin pyörtyä. Makoilin lattialla ja yritin saada pahan olon menemään pois.Kesti poikkeuksellisen kauan ennen kuin pääsin pyörryttävästä tunteesta eroon, yleensä se kestää korkeintaan minuutin. Sain itseni raahattua sänkyyn ja otin päiväunet.

Nukkuminen on ihanaa silloin kun siihen pystyy, kun ei ahdista, että se polttaa vain xxx verran kaloreita verrattuna istumiseen, puhumattakaan kävelystä. Tänään sain peikolta luvan olla rauhassa. Tuli olo, että haluaisin vain nukkua tämän maailman pois. Ei olisi velvollisuuksia, en olisi kenellekään mitään velkaa, ei tarvitsisi tuntea mitään, syödä mitään, eikä sietää itseään. Voisin nukkua ikuisesti.

2010/08/10

Dance In The Dark

Tein blogille uuden ulkoasun kun vanha alkoi tympiä. Tai tein ja tein, tausta, otsikko ja värit meni uusiksi. Kuitenkin...

Peikko päässä päätti, että tänään mennään vain omena- ja porkkanalinjalla. Ei se kuitenkaan pitänyt, vaan sorruin pieneen ahmimiseen. Sisko kavereineen leipoi ja terve puoli voitti kamppailun siitä, saako tuotoksia maistaa. Meni kuitenkin vähän överiksi ja lopputuloksena oksensin suihkun lattialla. Ei kiva, eikä terveellistä.

Päivällä kävin polilla vain punnittavana. Paino oli taas laskenut reilun kilon, peikko huutaa hallelujaa. Hoitaja pohti, että pitäisikö kohta ottaa taas uusi osastojakso kun kotona en näemmä pärjää ollenkaan. Heti heräsi kauhea kapina päässä: "eieiei! mä meen kouluun, te ette mua lihota", mutta sanaakaan en ääneen sanonut. En osaa sanoa kenellekään vastaan.

Olen päättänyt taas laihduttaa, tällä kertaa en luovuta ja tee kuten läheiseni sanovat = mene osastolle. Haluan nähdä mihin pystyn, nyt kun en enää joudu vastentahtoiseen hoitoon niin helposti kuin ollessani alaikäinen. Aikuisuus avaa ovia. Koska asun vanhempieni kanssa, pienessä mielessäni mietin erilaisia tapoja huijata kotona. Kohta sekin helpottuu kun koulut alkavat. Minusta tulee vielä vapaa kaikesta!

Sairaus puhuu tänään vahvasti.

2010/08/06

The Loser

Olen taas kotona ♥

Osastojakso loppu, taas yksi kerta paranemisyrityksiä heitetty hukkaan. Painoa tuli lisää, mutta ajatukset ei muuttuneet mihinkään.

Oikeestaan mulla on häviäjä-olo. Tapa jolla lähin osastolta ei todellakaan ollut taaskaan se oikea. En pystyny jättämään viiltelyä = uloskirjaus. Papereihin sain sievän merkinnän "jatkossa hoitojaksoille suositellaan päiväosastoa", eli menin varmaan tyrimään myös mahdollisuuteni päästä vuodeosastolle. Ei sen puoleen, että olisin menossa takas, on vaan turvallisempaa jos on joku paikka jossa ei itse tarvitse huolehtia mistään. Kun väsyy tähän kaikkeen ja saa pelätä sydänoireiden ja heikotuksien takia. Se, että tietää, että on mahdollisuus päästä sinne - onko mulla enää?

Koulu alkaa parin viikon päästä. Hyvä, saadaan joku päiväjärjestys tähän elämään. Vihaan lomaa, tuijotan kelloa ja katson kun viisari tikittää hitaasti lähemmäs aikaa jolloin saan syödä. Osastojaksolta jäi jotain - nälkä. Vatsa sanoo, että pitää syödä. Pää on kuitenkin sitkeämpi, en uskalla, jos syönkin liikaa, jos lihon. Mitä koulussakin sanotaan jos ilmestyn sinne mammuttina? Kaikki kuitenkin tietää, miksi olin koko viime vuoden poissa.

Päätin, etten kerro täällä enää painoani. Se on lähtenyt laskusuuntaan heti kun pääsin kotiin, enkä halua kenenkään ottavan mallia. Jos tänne joku sairas pieni mieli eksyy..