2010/10/30

Useless

Kiloja tulee kuin rankkasateella vettä. Hukun itseeni, näihin rasvakerroksiin, jotka piilottaa mun oikean vartalon. En ole ikinä ollut normaalipainoinen, kohta olen, ja se tuntuu pahalta. Hoitajat sanovat, että vasta silloin voi iloita elämästä, olla oma onnellinen itsensä ja kaiken maailman paskanjauhantaa, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Taas eilen lupasin antaa itselleni mahdollisuuden parantua, mutta tein lupauksen muille, en itselleni.

Lupasin tänään myös äidille hänen käydessään vierailulla, etten enää oksenna. Meni alle tunti ja löysin itseni oksentamasta välipalaksi tarjottua kakunpalaa kertakäyttömukiin, jonka piilotin kaappiini. Vessat ovat lukossa, joten sinne en voinut oksentaa, tyhjennän mukin pönttöön heti kun ovet aukaistaan. Oli vain pakko saada se saastainen rasvainen kaloripommi pois vatsastani. Vaikka kaikki ei tietenkään tule takaisin ylös, olen edelleen likainen, osa kakusta on sisälläni.

Aion kertoa hoitajalle, haluan olla rehellinen. Muuten en saa hoidolta tarpeeksi, sillä tavoitteenanihan on terve elämä? Onko, en tiedä. Peikon ääni päässäni huutaa ja käskee pakkaamaan tavarat, käskee lähtemään kotiin ja olemaan syömättä koko lyhyen loppuelämäni. Äh, nyt menee yli. Pakko päästä purkamaan tätä jollekin elävälle olennolle.

ps. seurustelun kanssa kävi just niinku pelkäsinkin. että tää maailma on paska.

2010/10/25

The Outside

Pääsen ulos viideksitoista minuutiksi. Yksin, enää en tarvitse hoitajaa saattajakseni. Osaan jo ulkoilla itsekseni, onhan näitä hoitokertoja jo muutama takana. Pystyn kävelemään, mutten nauttimaan ulkoilmasta. Keskityn jalkoihini, niiden tasaiseen rytmiin, joka vie minua eteenpäin. Saan pidettyä itseni kurissa ja vain kävelen. Eilen kyllä sorruin juoksemaan, enkä tiedä onko se hyvä vai paha asia.

Ulkoillessani ainoa asia mitä katselen on asfaltti, on tarkistettava mihin jalallaan voi astua. Tiet ovat peittyneet oransseihin, punaisiin ja keltaisiin lehtiin, joista on tulossa ruskeaa mössöä kun ihmiset tallovat niiden päälle. Minäkin tuhoan syksyn kauneutta, autan lehtien liiskaamisessa. Viikonloppuna osa lehdistä oli huurteessa ja lätäköt jäässä, kohta on jo talvi. Syksy on nyt nähty, eikä se anna enää muuta kuin pimeitä ahdistavia iltoja. Toisaalta pidän pimeästä.

Koska viimeaikoina on satanut paljon, on kaduille lehtien lisäksi kiemurrellut kastematoja. Meinasin tänään ryhtyä hengenpelastajaksi, mutta itsekkyyttäni halusin käyttää ulkoiluaikani liikkumiseen, kävelyyn. Matoraukat jäivät asfaltille kuivumaan ja toisten ihmisten päälle astuttaviksi. Itse katson tarkkaan, ettei kenkäni alle jää eläviä olentoja, mutta syyllisyys jäi hieman kaihertamaan. En kyllä olisi uskaltanutkaan koskea matoihin, ne kun ovat niin limaisia. Ikinä en ole sellaista suostunut laittamaan ongenkoukkuunkaan.

Ahdistus sisällä on suuri. En saa purettua sitä kenellekään tai mihinkään. Olen käpertynyt kuoreni sisään, en puhu muille, en halua vieraita. Osasto. En saa itsestäni mitään irti.

2010/10/19

Fat Bitch

"Älä erottele niitä porkkanoita." "Ota isompia haarukallisia." "Tuo ei riitä." "Täällä ollaan syömässä."

Päivällispöydässä tuli tiukkaa tekstiä hoitajalta ja sain tosissani yrittää syödä naama peruslukemilla. Ruokailun jälkeen tuli pieni itku, mutta kukaan ei onneksi huomannut. En ole niin heikko, että itken. Ainakaan ruoan takia. Eikä ahdistus tällä kertaa edes noussut täydestä olosta, vaan kuvioiden rikkomisesta. Ei ollut mahdollisuutta syödä turvallisesti ensin paprikat, sitten porkkanat ja lopuksi perunat jne.

Olo on kuin mammutilla. Painoindeksikin on kai jo 14,5. Eieiei, se ei saa olla niin paljon! Minulla piti olla anoreksia (onko?), minun piti olla LAIHA! Paino nousi päiväosastolla mielestäni jo ihan liikaa, joten täällä sitten... En tiedä tarkalleen montako kiloa on tullut, mutta jo start-ateriasuunnitelmalla olen saanut yli neljä kiloa kolmessa viikossa. Olen ollut vuodeosastolla kohta viikon, mikä on sinänsä jo hyvä suoritus, sillä olo on aika itsetuhoinen. Eipä muuta kuin pää täyteen lääkkeitä! Tällä hetkellä alas menee seronil, zyprexa ja opamox plus vitamiinimömmöt. Ja iltapalan nutridrink pitäisi kai mieltää lääkkeenä, mutta ennemmin se on vain rangaistus. Mistä? En tiedä, mutta pakkohan mua on jostain rankaista kun semmosia joutuu juomaan.

Vatsa turpoaa, oon niin täynnä. Oikee saatanan läski valas, eikä tästä todellakaan parempaan suuntaan mennä. Leviän lattialle sulaksi möykyksi joka ei hyllyen pääse metriäkään eteenpäin. Oksentanut en ole, enkä aio, se on loppu kiitos. Ruoat tosin nousee väkisin kurkkuun pari tuntia syömisen jälkeen. Ihanaa nieleskellä puoliksi sulaneita lounaanjämiä ja tuntea olonsa värehtiväksi lehmäksi. Suurimman osan aikaa olen silti valas.

2010/10/10

She Is

EI TOIMI PELKKÄ PÄIVÄOSASTO

Kävin viikolla labrassa, otettiin verikokeet ja EKG. Ihan hyvältä ne kuulemma näytti, tai siis nälkiintyminen ja oksentaminen ja kaikki paska näkyy, mutta ei mitään kuoleman vaaraa. Eli kaikki on siis hyvin. Sydänkäyrään vaan on tullut taas johtumishäiriö, josta lääkärit ja hoitajat huolestu hirmusesti. Ite en tunne mitään häikkää sydämessä, joten eipä mua häiritse.

Päiviksellä on mennyt päin v*ttua. En enää pitkään aikaan ole oksentanut osastolla kuin ihan satunnaisesti, mutta tuolla on päätynyt kaikki ateriat aamupalaa lukuunottamatta pönttöön. Kun ahdistaa, en puhu, koska ei ole ketään kelle puhua. Matkat osastolle kävelen ja illalla vedän vielä pyörälenkin päälle. Oon kertonu tän kaiken, tai no melkeen kaiken, rehellisesti hoitajalle ja mun kohdalle tehtiin vähän uusia päätöksiä. Varmaan sydänjuttukin vaikutti tähän. Viikolla pääsen/joudun ympärivuorokautiselle. Olo on kuitenkin vähän epävarma, ei ne oikeesti enää halua mua sinne. Katotaan mitä tästä tulee.

Pelottaa myös, että seurustelusuhde kariutuu tähän ku lillun vaan osastolla. Oon siellä ahdistuneena, enkä ehdi ajatella poikaystävää kun itsekeskeisesti mietin vaan ruokaa vatsassani. Nyt ollaan tavattu joka päivä, mutta miksi kukaan jaksaisi vierailla mun luona osastolla..

Ajatus katkesi, anteeksi kun olen näin huono kirjoittamaan.

2010/10/03

This Is My Head Exploding

Päätettiin viikolla, että aloitan päiväosastolla seuraavan viikon maanantaina. Huomenna siis kuolen. Pitäisi olla tosi motivoitunut, jotta painoa saisi nostettua puoli kiloa viikossa, työtä pitäisi tehdä myös iltaisin. Mutta kun en mä osaa syödä kotona! Tai no osaan, mutta kaikki mitä saan syötyä tulee myös oksennettua, oli se sitten omena tai pari karjalanpiirakkaa. Huomisesta eteenpäin puhutaan kokonaisista aterioista leipineen, eieiei en pysty edes ajattelemaan sitä.


Musta on ok, että joudun syömään osastolla ne ruoat mitkä pitää. Oon ajatellut tilannetta siellä pöydän ääressä ja on tullut semmonen olo, että siellä on lupa syödä. Lupa syödä, muttei lihoa. Kotona ei tarvitse syödä, koska päivällä tulee kuitenkin liikaa ruokaa. Viikonloppuna ehtii laihduttaa, jos viikon aikana tulee lisää painoa. Tosi motivoitunutta?

Entä jos mä en menekään sinne? En halua, että paino nousee yli neljänkymmenen. En halua ahdistusta syömisestä. En halua täyttä vatsaa. En halua syödä. En halua istua siellä sisällä toimettomana. En halua tutustua uusiin ihmisiin. En halua herätä aikaisin joka aamu. En halua kaloreita, jotka päivän aikana joudun naamaani tunkemaan. En halua ajatella liikunnan määrää, jolla polttaisin edes murto-osan siitä kaikesta.

Pelottaapelottaapelottaa.