2010/12/30

My Own Prison

Yksi kiertää leipää, toinen pyyhkii margariinit leivän päältä sormiinsa. Minä syön järjestelmällisesti ensin kaikki porkkanat keitosta ja murustan sen jälkeen leivästä mahdollisimman paljon lautaselle. Osastolla on yli kymmenen syömishäiriöistä, elämä täällä on pelkkää sairautta. Hetkiä, jolloin vain odotetaan seuraavaa kirottua ruokailua ja sen tuomia pelkoja.

Itkin taas eilen ahdistustani, enkä saanut muuta kuin vähän lääkettä.

Istun kaiken ajan yksin huoneessani. Olen epäsosiaalinen p*ska, sillä en halua puhua muiden kanssa. En halua paljastaa itsestäni mitään. Hoitajillekaan ei voi kertoa miltä sisällä tuntuu, tai ehkä voisikin, mutta sanat eivät tule ulos. Olen niin yksin, eikä kukaan voi auttaa minua ulos vankilastani. Paras kaverini täällä on miniläppärini (ehkä pitäisi jopa antaa sille nimi), onneksi oman koneen sai ottaa mukaan. Olen penkonut kaikki tämän vuoden kuvatiedostot läpi, katsonut viikossa Heroesin kolmannen tuotantokauden ja lukenut netistä miljoonat sanat tekstiä.

Lasken vain päiviä, että pääsen pois. Olen päättänyt, että menen takaisin kouluun kun joululoma loppuu. Tämän osastopätkän piti alunperin olla vain muutaman viikon mittainen, joten sellaisena se saa luvan pysyä! Minua ei huijata tänne lihomaan. Aion päästä kotiin ja kavattaa enkelin siivet selkääni. Päästä tästä etovasta rasvasta eroon. Päiviä vapauteen on jäljellä 12.

2010/12/27

The Fat Angel

Miten itseään voi vihata näin paljon? Vasemmassa ranteessani on neljä vielä verta tihkuvaa viiltoa. Vaikka nuo ovat jo päivän vanhoja. Olisin saman tien voinut tappaa itseni, tällainen huomionhaku on vain säälittävää. Paitsi etten hae huomiota, toivon ettei kukaan huomaa. Päälle päin olen vahva, ainakin toivon, että näytän vahvalta. En itkenyt tänään, paitsi yksin ollessani. En itke enää ikinä kenenkään nähden. En aio pyytää tarvittavia lääkkeitäni, vaan tuskailen itse vihani kanssa. Vihan, jonka kohteena olen minä itse.

Osastolla on liian tiukat säännöt. Ne säännöt eivät ole minua varten, teen niinkuin itsestä parhaalta tuntuu. Viillän kun ahdistaa, kävelen ovista ulos kun en enää kestä. Tai en kävele, olisin pelkästään tänään lähtenyt jo kymmenen kertaa. Siedän tämän tuskan. Aivoissa silti pyörii, että jokainen päviä täällä, jokainen ateria, vie minua yhä kauemmaksi täydellisestä keijun vartalostani ja vapaasta elämästä.

Mitä jos loppujen lopuksi unohdan keijujen tanssin, jos minusta tulee samanlainen lyllertäjä, joita maailma on jo täynnä? Sitä en anna tapahtua, olen täällä korkeintaan enää pari viikkoa. Kun joululoma loppuu, istuu tämä tyttö taas koulunpenkillä. Ei väliä, mitä lääkärit asiaan sanovat. Kuitenkin pelkään, että he puhuvat minut ympäri.

Äiti kävi tänään vierailulla ja näytin hänelle rannettani. Veti keskustelun hiljaiseksi ja tunnelma muuttui ahdistavaksi. Mieleeni jäivät kuitenkin sanat: "Sinun ei ole pakko olla täällä." Mutta juuri perheeni takia minä täällä hoidossa kärsin, eivätkö he halua sitä enää? Jos ei, niin se on adiooos osasto.

2010/12/25

Hate Me!

Olen läski. Lihava. Inhottava. Hyi!

Jouluaattona edessäni oli vain tyhjä lautanen, kaikki muut ahtoivat itsensä täyteen ruokaa. En syönyt, mutta silti minut on lihotettu ällöttäväksi möykyksi. Pullanaama. En iloinnut eilen jouluaaton tunnelmasta, tunnelmani oli vain mustaa. Sain lahjoja, mutta ainoa ajatukseni niistä oli, mikä hyödyttää minua osastolla. DVD:itä, kirjoja. Karkkia, hip hei.

Nyt vain ahdistaa. Ahdistaa niin helvetisti, että itkinkin jo hiukan. Mutta kukaan ei näe, hoitajat ovat joko sokeita tai sitten osaan naamioitua liian hyvin. Viiltely on kielletty, mutta kaikki on sallittua mistä ei jää kiinni. Rikoin höyläni, irrotin siitä yhden terän ja viilsin ensimmäistä kertaa sisäreiteeni. Voi, kuinka syviä jälkiä jalkoihin saakaan tehtyä. Aivan eri luokkaa kuin ennen-ohuisiin-ranteisiini.

2010/12/21

I Am So Stupid

Miten mä SAATOIN olla niin heikko! Istun taas osastolla lihomassa, koska en osannut sanoa "ei". Viime viikolla vielä osasin, miksi hukkasin sen taidon? Ei voi olla niin vaikeaa sanoa sitä pientä sanaa. Mutta kun on, silloin kun vastassa istuu kireäkasvoinen lääkäri, jolla on kaikki mun rakkaat puolellaan.

Olen tänään siis täsmäsyönyt kaikki viisi ateriaa ja olo on likainen, saastainen. Oksettaakin, ruoka yrittää pyrkiä itsekseen ulos, koska se tietää, että minun vatsaani sillä ei ole mitään asiaa. Mun keho ei tarvitse ruokaa. Mutta en silti oksenna. Olen ollut muutenkin kiltti, raivonnut ja itkenyt vain pääni sisällä, ulkokuori pitää enkä näytä ulospäin tunteitani.

Puhe oli kolmesta viikosta, eli viettäisin joululomani täällä osastolla. Kuinka paljon painoa kolmessa viikossa ehtii kertyä, viisi kiloa? Sen saan laihdutettua vielä pois. Painoindeksi on tällä hetkellä vähän päälle neljätoista, kohta ollaan taas paljon ällöttävimmissä lukemissa. En aio jäädä tällaiseksi läskiksi, teen tämän vain, jotta sydän alkaisi taas toimia kunnolla, jotta johtumis- ja rytmihäiriöt hieman tasoittuisivat. Ja sen olisi paras alkaa toimia heti!

2010/12/17

Till Death Do Us Part

Mua houkuteltiin osastolle, vaikka viimeksi sain itse pyytää, että pääsen sinne. Niin, kai mun somaattinen kunto on sitten jotenkin kehnonlainen. Kieltäydyin kuitenkin, ei tällainen sika ole minnekään menossa lihotettavaksi. Olen nyt jo liian iso, osastolla parin viikon päästä en edes tunnistaisi itseäni ja saisin taas itkeä peilin edessä. Vaikka sitä teen jo nytkin. Tuntuu, että kaikki on mua vastaan ja haluaa juonia mun selän takana jotain kurjaa mun päänmenoksi (lue: lihottaa).

Kävin eilen tavallisella psykiatrian poliklinikalla, siellä jossa mua ei punnita eikä arvostella syömishäiriön perusteella, käsitellään vaan ahdistusta ja masennusta. Sekin hoitaja kuitenkin vihjaisi jotain tähän suuntaan "kuolleena et saa olla aattoa kotona", kun kerroin että haluan olla joulun kotona. En mä ole viikon sisällä kuolemassa, enkä enää jaksa sitä, että kaikki olettaa mun voivan huonosti ja pitää mua jotenkin heikkona. Jaksan hyvin ulkoiluttaa koiraa, käydä koulussa ja vaikka juhliakin. Jaksan mitä tahansa haluan. Tahdonvoimasta se on  kiinni.

Kerron kaikille kuinka hyvin mulla sujuu, että haluan tosissani yrittää syömishäiriöstä eroon. Täytän läheisteni korvat valheilla, joihin vanhemmat eivät kylläkään enää usko. He näkevät liikaa: jokapäiväisen syömättömyyteni, oksentamiseni. He ovat kyllästyneet pelleilyyni, olen ajanut heidät nurkkaan, he eivät voi tehdä muuta kun seurata sivusta kuinka hitaasti kuihdutan itseni pois. Ja se satuttaa minua, toisten huoli. Enkä voi mitenkään auttaa heitä, koska en osaa korjata omia ongelmiani, ongelmia, joita en edes halua korjata. Eihän edes ole mitään ongelmaa?

BMI on kuulemma 15,5. "Voi kuinka vähän" kaikki idiootit ympärilläni huudahtelevat. Mutta kun se on NIIN paljon, itkettää suorastaan ajatella numeroa viisitoista. Eilisessä Dieetit vaihtoon -ohjelmassakin toisen painoindeksi oli päälle neljätoista, eikä sillä naisella tainnut edes olla syömishäiriötä. On siis ihan normaalia painaa näin paljon vähän. Voi kumpa vaan muutkin tajuais sen.

Joulukalenterista aukesi pieni pala suklaata. Nam :)

2010/12/15

Christmas Lights

Joulukuu on alkanut aikaa sitten, mitä joulu minulle merkitsee? Viime jouluna en ollut kotona, vietin koko joulukuun suljetulla osastolla, kahden sähkölukitun oven takana. En muista oliko viime jouluna lunta, en muista mitään joulutunnelmasta, musiikista tai herkkujen tuoksusta. Ainoa jouluun viittaava muistoni on, kuinka leivoimme piparkakkutaloja osaston pienessä keittiössä toisen syömishäiriöisen tytön kanssa. Olimme ainoat, jotka eivät aaton aattona päässeet lomalle. Muistan, kuinka itkin saadessani jouluaterian eteeni, kuinka loppujen lopuksi join sen ennemmin nutri drinkkien muodossa.

En tiedä miten tulevaan jouluun tulisi suhtautua. Ensimmäiset riisipuuron ja joulutortun olen jo syönyt - ja oksentanut. Ei jäänyt kauhean iloinen mieli. Miksi seuraava kuukausi toisi yhtään enempää juhlatunnelmaa? Muut voivat juhlia, minä en nauti. En osaa, enkä halua. Lukitsen itseni vessaan tai huoneeseeni ja nukun joulun yli. Ei jouluaatossakaan ole enää mitään taianomaista kuten lapsena. Pitäsi vain jaksaa pitää yllä feikkinaamiota mummia ja ukkia varten, laulaa ja olla iloinen. Sellaisena he minut näkevät.

Joululahjojen osto on turhaakin turhempaa. En osaa tuottaa hyvää mieltä kenellekään, ostan vain vääriä lahjoja joista ei ole iloa kenellekään. Senkin teen hirveän stressin alaisena, miten parhaalle kaverillekin on niin vaikea löytää jotain mukavaa? Lahjan pitää olla saajan arvoinen, mutta budjettini on tuskaisen pieni. Kaupat ovat täynnä tavaraa, mutta mikään ei tunnu oikealta. Enkä tiedä edes mitä haluaisin itselleni. Sukulaiset pommittavat joululahjatoive-kysymyksillään, mutten osaa vastata. En tarvitse mitään, paitsi ehkä rahaa ja oman asunnon - ja tietysti miinus x kiloa elopainostani. Antakaa minulle talo kultaiseen lahjapaperiin käärittynä!

2010/12/12

Drip Drop

Vietin tässä perjantaina viikon lopuksi kuusi tuntia tiputuksessa.

Kävin labrassa, jossa otettiin verikokeet ja EKG. Lääkäri soitti jo samana päivänä tuloksista, jotka olivat kuulemma molempien osalta niin päin ties mitä, että käski lähteä päivystävälle terveysasemalle. Äidin kanssa sitten mentiin mummeleiden sekaan istuskelemaan. Mulle laitettiin tippa käteen, jossa oli jotain suolaliuosta nesteen seassa. Pumpattiin sitten muhun puolitoista kiloa sitä tavaraa ja nyt painan sen puolitoista kiloa enemmän. Sehän on vaan nestettä, mutta hyi että kun mua ällöttää. Kädet turpos heti varmaan kolminkertaseks ja peiliin ei taas kehtaa katsoa.

Oisin mielelläni jättänyt menemättä tiputukseen ollenkaan. Sama se vaikka saisin sydänkohtauksen - koska en kuitenkaan saa. Kyllä mä sen verran itseeni hallitsen.

2010/12/09

Pins And Needles

Lähdin aamulla normaalisti kouluun, iloisena ja innostuneena biologian tunnille. Jos nyt on normaalia lähteä kouluun hyvillä mielin? Olen valinnut tähän jaksoon kaksi biologian kurssia, joka päivälle on yksi tunti paitsi perjantaille kaksi. Ei liian rankkaa, ja polikäynnit saa ujutettua löyhään päiväohjelmaan helposti.

Aamulla oli jo hieman huono olo, mutta ajattelin heikotuksen johtuvan siitä, että en ehtinyt syödä aamupalaa. Vedin vain lääkkeet naamaan vesilasillisen avulla. Koulussa viittasin ja oli tuli hyvä olo, koska tuntui kerrankin siltä, että osaan jotain. Ainokaisen tuntini jälkeen lähdin kotiin päin ja päätin käydä kaupan kautta, koska mieli teki glögiä. Meidän Alepassa ei kuitenkaan myydä ligh-versiota, jossa on 12kcal/100ml, pettymys. Kahlasin ulkona lumessa ja silmissä sumeni aina välillä. Kun pääsin kauppaan asti jalat pettivät alta.

Istuin polvillani kaupan likaisella lattialla ja yritin jaloilleni, mutta silmissä musteni heti kun pääsin ylös. Jalat vain tärisivät ja tuntui, että oksentaisin. Myyjä tuli ja tarttui selkääni, syvä miesääni pyysi minua vihaisesti poistumaan kaupasta koska olin selvästi liian humalassa tai mömmöissä. Sopersin, että en pysty, että pyörryn tähän paikkaan ja vakuutin, että en ole vetänyt mitään aineita. Paikalle tuli naismyyjä, joka huolehti minulle tuolin ja varmistettuaan, että minulla on rahaa myös yhden pillimehun.

Istuttuani reilun vartin ja ryystettyäni ahdistavat 90 kaloriani, lupasin lähteä vielä takaisin kouluun tapaamaan terveydenhoitajaa. Hyvä kun pääsin perille asti, meinasi sama toistua uudestaan. Jalkojen tärinä alkoi onneksi vasta koulussa, joten sain raahattuani itseni hissin pohjalla istuen kolmanteen kerrokseen. Terkkarilla pääsin makaamaan ja taisi siinä muutama kyynelkin tulla, kun kerroin miten olin itseni tähän kuntoon saanut. En saanut armoa, koska jonkun aikaa lepäiltyäni terkkari pakotti minut kanssaan syömään. Enkä ole syönyt kouluruokalassa piiiitkään aikaan. Sain hieman keittoa alas, mikä onneksi riitti.

En uskaltanut lähteä kotiin, koska pelkäsin etten selviä sinne asti. Juttelimme terveydenhoitajan kanssa yhteensä yli kaksi tuntia ja mittailimme verenpainetta, joka ei kuitenkaan antanut hälyttäviä lukuja. Kotona kaivoin esille vielä kuumemittarin, vaikkei kuumeinen olo ollutkaan. Ja oho, se antoi lukemaksi 39'C. Huomisesta taitaa tulla kotipäivä.

2010/12/04

It's Okay

Kuinka vihaankaan tätä syömättömyyden tunnetta, ainaista nälkää, joka nakertaa jossain aivojen nurkassa. Aivan, nälkä tuntuu päässä, ei vatsassa. Ajatuksiin mahtuu vain jääkaappi ja sen sisältö. Tänään jääkaappi on täynnä, koska olemme koko päivän leiponeet äidin kanssa huomisia juhlia varten. Tuulihatut ja Sacher-kakku ovat valmistuneet silmieni edessä ja olen ahminut niitä katseellani. Enempää en itselleni salli herkuteltavaa.

Olen kuitenkin joutunut syömään perheen kanssa, oikein mukava yhteinen rupattelutuokio pöydän ääressä (kaikkien muiden mielestä). Minulle se on päivän vaikein hetki, pitää syödä lihottavaa ruokaa neljän valvovan silmäparin alla. Siskonikin vahtivat jokaista suupalaani, vaikkei se olekaan heidän tehtävänsä. Suoriudun tehtävästä, jonka jälkeen riitelen itselleni omaa aikaa. Vanhemmat haluaisivat, että istun heidän kanssaan kunnes ahdistukseni menee ohi, mutta sulkeudun huoneeseeni rypemään itsesäälissä ja vihaamaan itseäni. Kun alkaa kuulostaa siltä, että kaikki ovat unohtaneet minut, ryntään vessaan.

Sormeni haisevat oksennukselta, oksennussormet haisevat. Pelkään, että haisen kauttaaltani. Kun astun ulko-ovesta ulos, pelkään, että se paistaa minusta läpi. Kaikki huomaavat vettyneet silmäni, hampaiden punaisiksi raapimat rystyset ja syyllisen ilmeeni, kaikki näkevät kuinka likainen olen. Kuinka heikko, kun jälleen kerran menin syömään jotain kiellettyä. Aivan samantekevää pakottiko joku minut siihen, söin kuitenkin.

En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Egyptinmatka tuntuu tällä menolla kaukaiselta haaveelta, kukaan ei kai enää oletakaan, että olisin lähdössä mukaan. Näen numeroina vaa'alta, kuinka paino laskee hitaasti sata grammaa kerrallaan - aivan liian hitaasti. Osastolle en ole menossa, ei kukaan minua sinne edes haluaisi, eikä kukaan muukaan voi auttaa. Aion esittää jatkossa normaalia hyvävointista tyttöä, hymyillä aikuisille ja tankata vettä punnituksiin. Ehkäpä saan huijattua itseni vielä mukaan ulkomaanmatkalle.