2011/01/28

Only Happy When It Rains

Miten iltapäivään asti olikaan niin hyvä olo? Sisältäni suorastaan tihkui onnea jostain tuntemattomasta syystä, kun olin lenkillä koiran kanssa. Hyräilin ja hyppelehdin lumisella polulla kun koira käveli edelläni. Aurinko paistoi ja ulkona tarkeni jopa olla! Minulla oli kevyt olo, vaikka olin pitkästä aikaan uskaltautunut syömään jopa lounasta. Tai ehkä olo oli juuri lounaan ansiota, en osaa sanoa.

Iltaa kohti ajatukset ovat kuitenkin synkistyneet. En osaa pukea niitä sanoiksi, ahdistus vain velloo sisälläni, enkä saa siitä kiinni. Olen syönyt ja oksentanut, juossut olohuonetta ympäri kun sisko oli suihkussa. Tekisi mieli ottaa terä ja kirjoittaa iholle miltä tuntuu. Mutta yritän käyttäytyä kuin aikuinen, minä olen lopettanut teinipelleilyviiltelyn.

Onko ahdistuksen aiheuttaja alkava viikonloppu? Mieli tekisi vetää pää täyteen lääkkeitä ja antaa kaiken olla. Tuudittautua valheelliseen rauhalliseen oloon ja antaa ajan kulua.

Aion kaikesta huolimatta viettää normaalin viikonlopun. Hyvä tästä tulee. Tai sitten vain vedän iloisen naamion kasvoilleni ja uskottelen, että kaikki on loistavasti.

"Jättänyt oot jälkesi,
koskemattomaan hankeeni.
Piirtänyt oot uusisiksi ne,
huterat ääriviivani.
Ääriviivat rantahiekassa.

Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
aamujesi paino,
päiväsi mustimmat.
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
iltojesi raivo,
pelkosi raskaimmat.

Ikkunasta katselet
niinkuin oottaisit hetkeä.
Kyyneleitäs estelet,
siis minun on aika lähteä.
Lähteä kuin järven päältä jää.

Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
aamujesi paino,
päiväsi mustimmat.
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
iltojesi raivo,
pelkosi raskaimmat.
"

2011/01/26

Blessed By A Nightmare

Eksyn selailemaan pro-anablogeja ja minua surettaa. Joku kertoo pysyneensä vahvana ja syöneensä päivän aikana vain kaksi hedelmää, käyneensä uimassa ja pitkällä lenkillä. Tekisi mieli ravistella näitä pikku prinsessoja ja huutaa heille etenkin anoreksian tuomista henkisistä haitoista. Miksi ihmiset tieten tahtoen tahtovat heittää elämänsä hukkaan ja luovuttaa sen syömishäiriöpeikolle? Vaipua koomaan, johon mahtuu vain sumua päivittäisten syömisten ja liikunnan lisäksi. Toiset vielä tsemppaavat ja kadehtivat niitä, jotka saavat painonsa laskemaan vaarallisen alas. Varmaan todella "ihanaa", kun ei lopulta osaa enää oikeasti syödä ja  kun lopulta on pakko syödä, se aiheuttaa hirveät ahdistuskohtaukset. Niin, ja kun ei ole voimia lähteä edes ovesta ulos.

Vaikka mikä minä olen sanomaan, kun vammailen itsekin niin pahasti.

Tänään kävin taas syömishäiriöpolilla. Oli varattu lääkärinaika ja istuin pienessä huoneessa hoitajan ja lääkärin kanssa. Puhuttiin enimmäkseen tulevasta hiihtoloman matkasta, kuinka mun pitäisi tsempata, että pääsen perheen mukaan Italiaan laskettelemaan ja käymään Venetsian karnevaaleissa. Ei siinä tilanteessa voi kuin valehdella: "Kyllä mä yritän syödä. Ei, en oksenna." Koska pystynkö mä oikeasti muuttamaan käytöstäni jotenkin? Pitäisi olla edes yritystä, mutta mikään ei oikein motivoi. Siispä mä jatkan tätä iseni näännyttämistä.

Mut pakotettiin myös vaa'alle, joka sylki silmiini punaiset digitaaliset numerot. Ahdistaa, vaikka lukema oli laskenut viime viikosta puolisen kiloa. Painoindeksi on nyt 14,5.

Kun olin lähdössä, vastaan käveli tuttu hoitaja osastolta.
"Oletko tulossa takaisin meille?"
"En."
"Etkö sä tarvitse meitä?"
"En vielä."
Jatkoin matkaa ja mietin, mistä se sai päähänsä kysellä tollasia. Vastahan mä osastolta lähdin. Näytänkö mä jotenkin heikolta tai pieneltä, vai huvikseenko se moisia kyseli? Mun olohan on hyvä, joten ei ainakaan heikotuksen pitäis näkyä kilometrin päähän.

2011/01/23

Lords Of The Boards

Tänään olin pitkästä aikaa minä. Ei syömishäiriö, vaan minä. En edes muista milloin olisin viimeksi viettänyt viikonloppua jotenkin muuten kuin tylsästi kotona nyhjäämällä. Milloin viimeksi olisimme tehneet perheen kanssa jotain yhteistä, jotain mitä me aina ennen teimme? Mihin ovat kadonneet lapsuuteni viikonloput, onko anoreksia todella ajanut niiden päälle?

Olin siis siskon kanssa lumilautailemassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Saimme kyydin vanhemmilta, jotka mäkeä laskiessamme olivat koiran kanssa kävelyllä.
Hetken aikaa minulla oli hauskaa ja olin vapaa kaikista syömiseen liittyvistä ajatuksista. Oli vain hupaisaa tuntea itsensä avuttomaksi, kun ei pysynyt edes kunnolla pystyssä. Osaan laskea suksilla, joten ajattelin, ettei lautailu voi niin vaikeaa olla. Osaahan pikkusiskonikin laskea laudalla jotenkuten sujuvasti. Erehdyin pahasti, ja alku oli sitä, kun pyllähtelin ja kaaduin polvilleni jokaisessa käännöksessä. Nyt ainakin jalkani ovat kiitettävästi mustelmilla, mutta en voi kuin hymyillä asialle.

Vanhemmat tietysti vastustelivat ensin koko lasketteluajatusta vaikka kuinka: "murrat luusi, ei osteoporoosi ole minnekään kadonnut, sinulla on liikuntakielto" ja plaplapla. Puhuin heidät kuitenkin ympäri ja on ihme, että onnistuin sillä en ole kovin hyvä kyseisessä tehtävässä. Asiaa tietysti auttoi siskon mankuminen, kiitos kerrankin! Yleensä pikkusiskoista ei ole kuin harmia.

Tämän päivän syömiset ovat jääneet turhan vähälle, koska olen ollut koko ajan menossa. Täytyy myöntää, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Ihanaa vain olla vapaa nälästä ja ruokailuista.

2011/01/22

Coldness Kills

Tiedän, mitä tarkoittaa kun on kylmä. Kun kylmyys on jatkuvaa ja se tuntuu luissa asti. Minulla on kylmä kotona, ulkona ja koulussa. Minne tahansa menenkin, kylmyys seuraa mukana. Se ei aiheuta puistatuksia, sitä ei voi hävittää lihasten värinällä. Vaikka juoksisi kuinka kovaa, se ei katoa. Samantekevää onko ulkona 0'C vai -20'C pakkasta.

Kun pääsen koulusta kotiin, tai tulen koiran kanssa lenkiltä istuudun aina sängylleni, joka on ikkunalaudan luona. Toisin kuin sairaalassa, huoneeni ikkunasta ei vedä ja ikkunalaudan alla oleva patteri lämmittää ihanasti. Voin istua tai maata siihen painautuneena vaikka kuinka kauan. Tuntea lämmön, joka imeytyy jäisiin käsiini ja jalkoihini. Mutta heti kun patterin jättää, saapuu kylmä takaisin.

En ole koko tammikuun aikana käyttänyt hameita tai mekkoja, koska on ollut liikaa pakkasta. Olen vetänyt housut jalkaani ja niiden alle ehkä vielä legginsit. Niillä on pärjännyt. Tänään kuitenkin totesin, että saa housuilu riittää. Ulkona oli vain pari astetta pakkasta, joten päätin, että uskaltaudun pitkästä aikaa laittamaan hameen. Kävin maanantaina kaupungilla ja mukaani tarttui puna-musta-ruudullinen hame. (Heh, ei ostoslakkoni ei pidä ollenkaan.) Laitoin sen päälleni, eikä ollut ollenkaan tavallista kylmempi. Siitäs sait, talvi!

Muutenkin ärsyttää, että kotona saa olla pukeutuneena hupparivuoreen. Tai ei sillä oikeastaan väliä, missä vaatteissa olesken kotona, vaan mitä päälläni on koulussa. En jaksa pukeutua erikseen kouluun, joten sielläkin olen sitten topattuna monta kokoa liian suurissa huppareissani. En ole jaksanut viime aikoina edes meikata, hui, yleensä en lähde ihmisten ilmoille laittautumatta. Masentaa, ettei jaksa jaksa nähdä vähän vaivaa näyttääkseen ihmiseltä. Hiukset on sentään aina tupeerattava, mutta muuten olen kuin mikäkin variksenpelätti. Tänään oli lauantaikoulupäivä ja yritin edes vähän edustaa.

2011/01/19

Invisible Girl

Päivät kuluvat ja haluaisin vain unohtaa koko maailman. Mikään ei tunnu antavan tyydytystä, ei nälkä tai syöminen. Mitään muuta elämääni ei enää kuulukaan, elävän vain ateriasta toiseen. Koulu sujuu siinä sivussa, menen sovittuihin tapaamisiin, mutten ole läsnä. Kaverit ovat kadonneet, heitä jaksan tavata vasta viikonloppuna.

Jäisillä kaduilla on petollista kävellä. Liukastelen joka toisella askeleella tai meinaan astua vesilätäköihin. Autot suihkuttavat kuraa päälle autotieltä, jos ei osaa olla varovainen. Sain melkein jääkimpaleen päähäni katolta, se olisi ollut nopea loppu.

Ei huvittaisi kävellä, mutta pitää liikkua jos aikoo jotain suuhunsa pistää. Rintaa painaa rasitus, vaikka pidän vauhtini hiljaisena. Kun vedän syvään henkeä, sattuu vielä enemmän. En ole silti huolissani, kyllä sydän on ennenkin kestänyt. Kun joku kysyy, ei ole mitään tuntemuksia.

Ystäväni kertoi, ettei hän halua ikinä lapsia, ne vain parkuvat ja sotkevat. Sitten hän tajusi kenelle puhui ja muisti, että anorektikot voivat menettää hedelmällisyytensä. Piloillaan hän nauroi, että ehkä hänenkin pitäisi lopettaa syöminen, jottei olisi raskaaksi tulemisen vaaraa. Tyydyin olemaan hiljaa, mutta sisällä vihlaisi. Itse en tiedä haluanko joskus lapsen, se ei ole ajankohtaista vielä.

Tunnen olevani näkymätön kaikille. Haluan pois tästä maailmasta, sen säännöistä ja ahdistuksesta.

Aurinko paistaa,
mut se paistaa läpi vartalosta,
minusta ei jää varjoa.
Elämä kulkee,
mut se kulkee liian nopeasti,
minusta ei jää jälkiä
.
Happoradio - Ahmat tulevat

2011/01/17

Skinny Love

Anteeksi tästä läskiahdistuspostauksesta. Tätä ei tarvitse lukea, varsinkaan jos painoasioiden puiminen jotenkin tukee sairauttasi.

Tekisin mitä tahansa, jotta saisin olla laiha. Mitä tahansa. Pääsisinpä tästä valaan vartalosta ja voisin olla edes sellainen, joka joskus olin. Läskiä riittää seuraavissa kuvissakin, mutta toivoisin pääseväni edes siihen miltä kuvissa näytän. Samanikäiseksi mielellään myös, haluan olla ikuisesti nuori. Ette uskokaan kuinka valtava olen tällä hetkellä. Peilistä tuijottaa pelkkä mörön muotoinen möykky.



Mitä tehdä kun halu laihtua on suurempi kuin elämän jano? Olen valmis luopumaan miltei kaikesta jonkin niinkin helposti tuhottavan (ja tappavan) kuin laihan vartalon vuoksi.

Kouluun ja poliklinikallekin on tuskaisaa raahautua, ylipäätään ulos meno tämän kokoisena hävettää minua. Reiden läiskyvät toisiaan vasten ja takapuoli on kuin niiskuneidillä. Yritän pukeutua peittävään takkiin ja löysiin housuihin, jottei kukaan huomaisi ihravuortani, mutten onnistu piilottamaan itseäni. Tuntuu kuin ohikulkijat tuijottaisivat kun seison orpona koirani kanssa kadulla, ihme ettei kukaan vielä ole huudellut perääni: "Hyi, sä olet niiiiin ällöttävä!"

BMI tänään 15,2.

2011/01/15

Give Me The Night

Olen ollut tänään todella väsynyt. Aamulla sain kuitenkin raahattua itseni ylös ja keitin jopa aamupuuron! Kävelin pitkästä aikaa siskon kanssa yhtä matkaa kouluun, tuli ihan ala-asteajat mieleen. Juteltiin niitä näitä ja melkein aloin kaivata yhteisiä hetkiämme. Milloin me ollaan kasvettu niin erilleen?

Koulussa istuin tunnilla ja yritin näyttää kiinnostuneelta. Väsytti törkeästi ja tunnin loputtua kipitinkin hypärille kotiin ja nukuin iltapäivätuntini yli. Näin suoritetaan lukiota! Kohta on poissaolokiintiö täynnä ja lennän kurssilta.

Kouluterveydenhoitaja oli yrittänyt soittaa ja laittanut tekstiviestinkin, kun ei ollut minua tavoittanut. Tuli aika otettu olo, joku on huolissaan minusta.

Vihaan viikonloppuja. Pelkkää syömistä ja mukavaa yhdessä istumista ja lillumista. Sitä ällöttävää oloa, kun kaikki vain makailevat laiskoina sohvalla läskistymässä. Neljä silmäparia tuijottaa jokaista suupalaani, jokaista liikettäni. Jos haluan ulos saan antaa tarkan selostuksen siitä mihin olen menossa, kenen kanssa ja kuinka pitkäksi aikaa. Olen täysi-ikäinen, ei minua kuulu vahtia kuin viisivuotiasta kakaraa! En pyörry heti jos äiti päästää minut hetkeksi silmistään.
Lisäksi koko ajan saa pelätä kadottavansa kontrollin ja löytävänsä itsensä syömästä. Pelko on ehkä aiheeton, mutta kuitenkin. Vihaan viikonloppujen loputonta aikaa, joka ei kulu millään.

Toivotinkin perheelleni hyvät lauantait ja sunnuntait jo illalla ja ilmoitin, etten astu huoneestani ulos ennen maanantaita. Aion vetää naamaani mukavan satsin ketipinoreita ja nukkua seuraavat pari päivää. En ole syönyt kyseisiä lääkkeitä enää vähään aikaan, joten eiköhän niillä ole mukava väsyttävä vaikutus.

Saan toivottavasti unohtaa tämän p*skan maailman edes vähäksi aikaa.

2011/01/13

Paper Thin

Sain tänään postissa lääkärin kirjoittaman loppulausunnon osastolta. Piilotin sen lukemisen jälkeen huoneeseeni, sillä en halunnut näyttää paperia vanhemmilleni. Minua hävettää teksti, jota minusta on kirjoitettu. Hävettää koko syömishäiriö.

Gea kommentoi pari postausta sitten: "Mikä on pohja? Olen itsekin joskus sinne halunnut...Sitä ei voi mielestäni mitata kiloilla tai painoindeksillä. Pohja on se, että syömishäiriö hallitsee koko elämää. Itseäni häiritsi joskus, että "enhän ole edes koskaan joutunut letkuihin", mutta nyt osaan olla siitä onnellinen. Todellinen pohja on kuolema ja sieltä ei enää ponnisteta."

Nämä sanat saivat minut miettimään. Tiedän, ettei syömishäiriöpeikolle riitä mikään. Olen itse ollut letkuissa, kädessä on mennyt tippa ja ruokaa on laitettu vatsaani nenämahaletkulla. Sydänkäyrässäni on vaarallisia muutoksia: johtumishäiriö, rytmihäiriöitä, hidas lyöntitiheys. Siltikään en koe sen riittävän, en ole ollut tarpeeksi huonossa kunnossa. Tarpeeksi huonossa kunnossa ollakseni hyvä anorektikko.

Kilomäärälläkään syömishäiriötä ei voi mitata. Kun pääsee tavoitepainoonsa, on aina kuitenkin vielä korjattavaa. Rasvaa löytyy vatsasta, reidistä, käsistä ja muualta. Kaikkialla on rasvaa, joka pitää saada pois. Halusin joskus painaa 40kg, nyt nauran tuolle summalle, sehän on paljon! Seuraava tavoitepainoni on 35 kiloa, mutta riittääkö sekään kun siihen päästään (jos päästään kuolematta ensin)?  Tuskin. Oikeasti anorektikon tavoitepaino on tasan nolla kiloa, eli ei mitään. Mikään ei riitä, sitä itseensä tyytyväisyyttä ei ikinä tule. Onnellisuus tuskin kuitenkaan löytyy kun on kuihduttanut itsensä kokonaan pois tästä maailmasta.

2011/01/11

Throw It Up

Kävin tänään koulun jälkeen mummin luona. Ajoin sinne ratikalla, koska keli oli niin huono. Ahdisti istua raitiovaunussa, tämän läskin olisi pitänyt kävellä. Kuluttaa edes osa syödyistä kaloreista. Kuuntelin kuitenkin terveempää puolta, joka varoitteli katoilta putoavista jääkökkäreistä ja taitoin matkani liikuttamatta jalkojani. Onnistuin monta kertaa matkalla pysäkille kastelemaan kenkäni vesilätäkköön tai melkein liukastumaan nurin. Kirotut plusasteet, antakaa pakkanen takaisin.

Mummi oli ollut ovela. Olin erikseen pyytänyt, ettei hän kata minulle pöytään mitään syötävää. Arvatkaa vain sata kertaa, oliko kaiken-makean-tuputtaja-isöäitini noudattanut pyyntöäni. Ei tietenkään. Oli salaattia, hedelmäsalaattia, pullaa, keksejä ja pähkinöitä. En voinut kieltäytyä kaikesta, joten otin varovasti lautaselleni salaattia.

Olin mummolassa vain tunnin, sitä enempää en kestänyt. Istuin nimittäin koko tunnin ajan ruokapöydässä. Minua ei laskettu ylös, ei ennen kuin olin kiltisti syönyt salaattini päälle muutaman keksin. Teehenikin saatettiin laittaa salaa hunajaa, niin inhottavan makealta se maistui. Tuli aikamoinen kiire päästä kotiin halailemaan vessanpönttöä. Matkalla ahdoinkin itseeni mummin antamat 'matkaeväät', kuivattuja mansikoita, rusinoita ja ties minkä maailman pähkinäsekoituksia. Toisin sanoen ahmin.

Kun on jo syönyt enemmän kuin itselleen sallii, miksei syödä vähän lisää? Kaiken sen joutuu kuitenkin oksentamaan ja oksentaminen on vain helpompaa mitä enemmän syö.

Tänään ei siis ollut hyvä päivä. En lähde enää ikinä sukulaisille.

2011/01/10

Waiting For Daylight

Ajatuksiin mahtuu vain nälkä, nälkä ja nälkä. Söin juuri, joten mitään ei pitäisi enää tehdä mieli. Silti pää huutaa ruokaa ja mietin jo seuraavaa ateriaa. Kuinka paljon ja mitä uskallan ottaa, jottei tarvitse oksentaa? Paino pitäisi saada pysymään samassa, mutta se vaatii aivan hirveitä ruokamääriä, en minä pysty sellaiseen. Olen ollut kotona viikon ja jo nyt alkaa unohtua osastolla opitut ruokailutavat.

Loma loppui ja koulu alkoi. Lomalla piti lukea, mutta kuten aina ennenkin, en onnistunut tavoitteissani. Kirjat ovat pysyneet kiinni koko kolme viikkoa. Aion selvitä kunnialla läpi kahdesta kurssistani, vaikka jaksaminen on sitä luokkaa, että olisin mieluummin sairaslomalla. Eiei, pitäisi ajatella positiivisesti, on etuoikeus, että saan käydä koulua. Ja kahden vuoden tauon jälkeen opiskelun _pitäisi_ olla hauskaa. Mutta kun mielessä pyörii vain ruoka. Istun tunnilla ja lasken minuutteja siihen, että pääsen kotiin syömään omenani. Miksi tämä on tällaista? En minä ennen tarvinnut ruokaa tai tuntenut nälkää.

Koulun kanssa samaan aikaan starttasivat myös poliklinikkakäynnit. Painoindeksi oli taas 15.5, mutta tällä kertaa se ei aiheuta mitään toimenpiteitä. Olen kotona ja elän. Kun kysyttiin mitä hoidolta haluan, vastasin, että käynnit ovat yhtä tyhjän kanssa, etten tiedä tahdonko edes yrittää. Sillä hetkellä masensi, joten vastaukseni oli aika tympeä. Toivottavasti osasin edes muotoilla sanani kauniisti.

Kai minä oikeasti yritän vielä pohjalta ponnistaa kohti päivänvaloa. Kunhan ensin pääsisi sinne pohjalle.

2011/01/08

Tattooed On My Mind

Ostin / otin itselleni eilen ehkä maailman parhaan synttärilahjan: tatuoinnin. Oon ihan shokissa ja hyper-ilonen ja aaaAAAaaaa :)

Kuva voi olla joidenkin mielestä aika raju, koska se tuo vahvasti mieleen syömishäiriön. Vanhemmat eivät esimerkiksi tykänneet ollenkaan, mutta omapa on asiani. Nyt mun olalla istuskelee aina luinen paha keiju, joka yrittää kuiskuttaa valheitaan mun korvaan, mutta minähän en niitä kuuntele. No ei vaineskaan, en halua tälle mitään syömishäiriömerkitystä. Kuva on mielestäni vain upea ja piste.

Kaveri piirsi tämän minulle kesällä osastolla, ja olen siitä lähtien miettinyt tatuoinnin ottamista. Tai oikeastaan tatuointia olen miettinyt jo kauemmin, mutta kyseistä kuvaa olen katsellut ja harkinnut tarkkaan heinäkuusta asti. Alunperin kuvan piti tulla nilkkaan, mutta muutin mieltäni viime hetkellä ja päätin tatuoida lapani. Se sopii siihen mielestäni paljon paremmin.

Mentiin eilen kuvanpiirtäjä-ystäväni kanssa kampin Flame tattoo & piercingiin kyselemään aikaa tatuoinnin ottamiseen. Ensin aikaa katsottiin ensi viikolle, mutta englantia puhuva tatuoija oli paikalla ja kalenterista löytyikin tilaa jo tunnin päästä. Siispä minulle hakattiin kuva ihoon heti samana päivänä. Kaveri panikoi, että sattuuko aivan kamalasti ja vaikutti vähän pettyneeltä kun en kiljunutkaan tuskissani. Odotin, että tuntuisi kuin puukolla veistettäisiin selkä auki, mutta kipu olikin aika pientä. Ehkä olen kasvattanut kipukynnystäni viiltelemällä, mikä idiootti.

Nyt vain rasvaillaan ja toivotaan, että tuo paranee hyvin. Tällä hetkellä tatuointi punoittaa aika pahasti, mutta eiköhän se mene parissa päivässä ohi.


2011/01/07

Happy Birthday

Paljon onnea vaan, minä. Yhh, täytän 19 vuotta, iskee ikäkriisi. Miten olen jo niin vanha? Tunnen itseni ehkä 15-vuotiaaksi ja varmasti käyttäydyn kuin mikäkin teini. Ei voi muuta kuin todeta, että ikä on vain numeroita.

Vuosi sitten sulkeutuivat nuorisopuolen osaston ovet takanani. Onko siitäkin jo vuosi? Kun kuulin osteoporoosista. Ja kun pääsin pakkohoidosta.

Ja kohta saa alkostakin kirkkaita ja uusien baarien ovet aukeavat. Sitä odotellessa. (Enkö keksi mitään muuta positiivista?)

Tänään lähtee anorektikkolauma juhlimaan. Meitä on siis neljä syömishäiriöistä (jos Jenna lähtee mukaan), katsotaan mitä siitäkin tulee. Jokainen taitaa vammailla tällä hetkellä oikein kunnolla, joten mitään toisten tsemppaus -reissua tästä on varmaan turha yrittää tehdä.

Olen synttärisankari. Saan pitää kruunua päässä. Tässä tämän päivän asu ja läski minä.

2011/01/06

Fall Down

Päivät kuluvat toistensa kopioina. Aika liukuu eteenpäin, lomapäivät lipuvat horisonttiin, enkä saa mistään otetta. Yritän täyttää päiväni tyhjänpäiväisellä tekemisellä, jotten vahingossakaan retkahtaisi syömään.

Syömiset vammaa. Olen taas oksentanut liikaa, tällä menolla olen tiputuksessa parin viikon päästä. Ehkä pitäisi lopettaa syöminen kokonaan, turha edes yrittää kun ei se kuitenkaan onnistu. En vain osaa, en pysty. Ärsyttää sekin, että kirjoitin etten kykene, enhän minä ole heikko.

Kävin polilla ja juteltiin hoitajan kanssa. Tapaamiset on kuulemma yhtä tyhjän kanssa, jos ajattelin vielä laihduttaa. Aivot eivät jaksa käsitellä ahdistuksenhallintakeinoja, kun ne eivät saa riittävästi rasvaa. Juteltiin myös, että koulua on turha yrittää käydä jos pääsen anorektiseen tavoitepainooni. Lukio on muka liian rankka. Mistä muut muka tietävät mihin minä pystyn ja mihin en? Tiedän itse omat rajani, enkä tarvitse neuvoa varsinkaan sellaisilta ihmisiltä joita tapaan vain satunnaisesti.

Hutera olo. Pysyn onneksi kuitenkin vielä pystyssä.

2011/01/03

Home Sweet Home

Kotona. Taas.

"Miksi Noora, miksi?" Olen kuullut tämän kysymyksen tänään varmaan kymmenen kertaa eri henkilöiden suusta, potilastoverieni, lääkärin, hoitajien. Vanhemmilleni tämä on taas pettymys, en enää osaakaan muuta kuin aiheuttaa harmia.

Miten jatkossa? Olisi ehkä valhetta, jos sanoisin, että aion kovalla tsempillä yrittää noudattaa ateriasuunnitelmaa. En tiedä haluanko. Houkuttaisi niin paljon laihduttaa pari kiloa tästä valaan ruumiistani. Lähteä tanssimaan keijujen kanssa, olla siro ja luinen ja lentää keijujen kanssaan pimeällä taivaalla. Osaan tanssin kuviot jo valmiiksi. Matka ei ole mukava, mutta en osaa muutakaan. Ehkä siis tanssin ja minustakin tulee vielä joskus keiju.

Painan tänään 44,7kg, aivan liian paljon. Monta kiloa on pudotettavana. Paitsi etten saisi pudottaa painoa yhtään. Miksi kaikki on aina niin ristiriitaista? Toisessa vaakakupissa on elämä ja täsmäsyöminen, toisessa sairaus. Miksi siis on niin vaikea valita näistä kahdesta, kun toinen ei tuo mukanaan mitään muuta kuin kurjuutta?

Voin sanoa, että oli ihanaa, vapauttavaa, saada kävellä yksin ulkona. Ilman hoitajaa sai itse määrätä tahdin ja reitin, eikä mukana ollut edes pakon tunnetta. Kävelin, koska se tuntui hyvältä. Nyt on muutenkin hyvä olo, syömisiä ehtii pelätä myöhemmin. Selvisin tämän päivän aterioista ja nyt voin hyvillä mielin sotkea unirytmin ja nukkua puoleen päivään.

Huomenna lähden ehkä kaupungille. Jospa alennusmyynneillä olisi vielä jotain annettavaa minulle.

2011/01/02

In My Day

Hoitokokous. Yritin vaivihkaa puhua itseäni ulos täältä. Mutta hoitava taho on liian sitkeä, se venyy mukanani ja pitää otteessaan. Halusin lisää vapauksia, mutta minua ei uskalleta edes päästää yksin ulos. Vain, koska ranteessani on seitsemän syvää viiltoa. Tällä kertaa minua ei laitettu niiden takia pois, sillä valehtelin tehneeni ne jouluaattona kotona. Seurauksena en päässyt uutena vuotena lomalle, kotona on liian vaarallista minulle. Vietin vuodenvaihteen ilman alkoholia täällä neljän seinän sisällä. Juotavaksi sain iltapalalla peräti nutridrinkin.

Käteeni laitettiin paksu suuri lappu, jonka pitää olla paikallaan pari päivää. Toivon, että sen pois repiminen sattuu ja avaa haavani uudestaan. Olen sen ansainnut.

Enää minulle ei yritetä syöttää kanaa (olen siis lakto-ovovegetaristi, maito ja kananmunat menee), mutta tavallinen kasvisruokakin ahdistaa hillittömästi. Enkä tiedä enää mitä voin tehdä, kuinka saan purettua ahdistustani, kun viiltely ja kaikki itsensä vahingoittaminen on kielletty. Pitäisi nöyrtyä pyytämään apua hoitajilta. Hah, minähän en tarvittavia lääkkeitä popsi, eikä keskustelu saa pakottavaa kiristystä rinnassani löystymään. En osaa muotoilla ahdistustani sanoiksi, siinä se suurin ongelma on. Siispä viiltelen. Joka ilta samat vanhat haavat auki.

Hukun mustaan. Istun yksin sairaalasängylläni värittömässä huoneessa, jota valaisevat vain ikkunalaudalla sijaitsevat joulukynttilät. Kello tikittää aikaa, sekunti sekuntilta lähemmäksi iltapalaa. Lähemmäksi ruokaa ja rasvaa, jotka kasaantuvat elimistööni tehden minusta muodottoman, kuin muumin. Noora-muumin.
600kcal:n iltapala ja sen jälkeen istun paikallani puoli tuntia. Kuuntelen musiikkia ja odotan, että iltalääkkeet vaikuttavat ja tuovat unen.