2017/05/21

Hevoset Kaivarissa

On ollu aika kiva viikonloppu (jos ei lasketa lätkäpelejä). Perjantaina olin kattomassa Vesalaa Espalla ja lauantaina ja sunnuntaina oli Hevoset Kaivarissa -tapahtuma! Kiva päästä kattelemaan heppoja pitkästä aikaa ja vielä tällaisessa kesäsäässä!

Jos hevoset ei kiinnosta, niin voit skipata koko postauksen.

Aikoinaan, kun vielä harrastin ratsastusta ja virtuaalitalleilua, kävin melkein joka viikko Laakson ratsastusstadionilla kuvaamassa kilpailuja. Tän viikonlopun aikana tuli ikävä noita aikoja, koska tykkään tosi paljon kuvata hevosia ja mun koko valokuvausharrastus oikeastaan lähti hevosten kuvaamisesta.



Lauantaina oltiin Miinan, Noran ja Millan kanssa katsomassa koulu- ja esteratsastusta ja kiertelemässä alueella. Ois tehnyt mieli ostaa kaikkea turhaa, mutta onneksi sain ylipuhuttua itseni ja järkeiltyä että en tekisi mitään söpöllä violetilla riimulla, pinteleillä tai vaaleanpunaisella raipalla :D



Rakastan islanninhevosia, joten tänään sunnuntaina kävin Kaivopuistossa ihan vaan passijuoksukilpailuiden takia. Onneksi jaksoin lähteä, sillä tunnelma oli mahtava. Kisojen jälkeen katselin kun lapset hyppivät rataa keppihevosilla ja kokeilivat vikellystä pukilla. Sain myös ilmaisliput Vermoon, joten vihdoin on hyvä syy mennä katsomaan poniraveja!

 

Olisin islanninhevosratsastaja, jos täällä pääkaupunkiseudulla ois ollu issikkatalli opetuksen ja hyvien liikenneyhteyksien päässä silloin kun aloitin ratsastuksen. Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan löytynyt, joten issikkakokemus jäi alkeiskurssiin, neljään kesäleiriin ja muutamaan vaellukseen. Seuraavan vaelluksen varaan heti kun on tarpeeksi rahaa ja saan kaverin mukaan! Jouduin aikoinaan lopettamaan ratsastuksen kuuden vuoden jälkeen liikuntakiellon takia, mutta nyt olisi tarpeeksi kiloja aloittaa uudestaan. Ehkä lähitulevaisuudessa!

Ja takaisin Kaivariin: jos ikä ei tulis vastaan, oisin ollu Kaivarissa mukana hyppimässä rataa kepparin kanssa. Miksei tällaisia tapahtumia ollut silloin kun olin lapsi? Ei riittänyt, että pääsi kerran viikossa ridaa, vaan me kaverin kanssa nimettiin meidän polkupyörät ja käytiin niillä hyppimässä "esteitä".



Oliks joku muu käymässä Kaivopuistossa? Tai jakakaa jotain noloja heppakokemuksia. Mä esimerkiksi putosin pommin varmalta ponilta, joka pelästy puskasta tulevia lastenrattaita. Pitkällä suoralla pari laukka-askelta vasemmalle ja mä makaan lantalätäkössä!

2017/05/15

Running up that hill

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Mulla on nyt takana kahdeksan viikkoa päiväsairaalassa ja aika on mennyt yllättävän nopeasti kun on päässyt rytmiin kiinni. Oon oppinut tänä aikana paljon tunteiden hallinnasta ja siitä miten voin muokata ajattelutapaani ja suhtautumistani asioihin. Paljon on tietysti terapiasta ja muualta tuttuja asioita, mutta näin tiiviisti ei ole ikinä tullut mielen kanssa työskenneltyä.

Oon alusta asti ollut suht' aktiivinen ryhmissä ja vastaillut kun kysytään, mutta vasta ihan lähiaikoina oon alkanut kokea olevani osa yhteisöä ja uskaltautunut olemaan porukassa rennommin. Kaikki ovat niin kannustavia ja hyväksyviä, että vuorovaikutustaitoja ja ryhmässä käyttäytymistä uskaltaa opettella tällainen vähän ujompikin tyyppi. Onkin outoa kuinka nopeasti voi muodostua läheinen suhde ihmisiin, joista ei tiedä edes sukunimiä.

Joka tapauksessa, oon tehnyt töitä ja edistynyt sen verran hyvin, että mun hoitoa päätettiin jatkaa vielä kesäkuun loppuun asti. Ensimmäisenä mietin, että mun täytyy olla todella vammanen tai moniongelmainen jos tavanomainen kymmenen viikon jakso ei riitä, vaikka oikeasti saan olla kiitollinen lisäajasta.


Väkisin MM-jääkiekon ja Euroviisujen alettua tulee mieleen kuinka pitkällä kevät on (jos ei sään, niin ainakin kalenterin mukaan) ja miten edelliset keväät ja hoitojaksoni kuntoutusosastolla ovat menneet. Mietin milloin viimeksi olen sitoutunut näin pitkään hoitoon ja missä vaiheessa sietoraja ahdistuksen suhteen on tullut vastaan ja mukaan ovat astuneet viiltely tai päihteet. Pelkään, että jotenkin onnistun pilaamaan myös tämän sairaalajakson ja lennän ennenaikaisesti ulos vaikka olen oppinut käsittelemään vaikeita tunteitani ja impulsseja jo paljon paremmin.


Syömishäiriöoireilun oon saanut pidettyä hetken aikaa täysin hallinnassa ja painon ok-lukemissa, vaikka ajatusmaailman kanssa saa tietysti jatkuvasti tehdä töitä ja taistella. Ahdistus tuntuu lamauttavalta, kun sitä ei saa helpotettua näännyttämällä, oksentamalla tai liikkumalla. Olen nukkunut paljon ja usein ei kiinnosta seurustella muiden kuin Demin kanssa. Välillä jäljelle jää puolestaan vain tyhjyyttä ja tuntuu kuin olisi erillään koko muusta maailmasta. Voin istua rannassa katselemassa kaunista auringonlaskua ja nauttia meren pinnan väreilystä, mutta sisällä nakertaa epämääräinen ahdistus.

Kirjoittamisen suhteen aivot ovat lyöneet tyhjää, enkä ole siitä syystä jaksanut blogiakaan päivittää. Oon yleensä kotiin päästyäni niin väsynyt, että syömisen ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi en jaksa muuta kuin katsoa Netlfixiä tai käydä kävelyllä ja rauhoittaa ajatuksia. En siis tiedä miten aktiivisesti tulen päivittämään loppuosastojakson aikana, en halua ottaa blogista stressiä vaan kirjoittaa silloin kun se tuntuu hyvältä. Yritän kuitenkin parhaani mukaan vastata teidän kommentteihinne.