2017/05/15

Running up that hill

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Mulla on nyt takana kahdeksan viikkoa päiväsairaalassa ja aika on mennyt yllättävän nopeasti kun on päässyt rytmiin kiinni. Oon oppinut tänä aikana paljon tunteiden hallinnasta ja siitä miten voin muokata ajattelutapaani ja suhtautumistani asioihin. Paljon on tietysti terapiasta ja muualta tuttuja asioita, mutta näin tiiviisti ei ole ikinä tullut mielen kanssa työskenneltyä.

Oon alusta asti ollut suht' aktiivinen ryhmissä ja vastaillut kun kysytään, mutta vasta ihan lähiaikoina oon alkanut kokea olevani osa yhteisöä ja uskaltautunut olemaan porukassa rennommin. Kaikki ovat niin kannustavia ja hyväksyviä, että vuorovaikutustaitoja ja ryhmässä käyttäytymistä uskaltaa opettella tällainen vähän ujompikin tyyppi. Onkin outoa kuinka nopeasti voi muodostua läheinen suhde ihmisiin, joista ei tiedä edes sukunimiä.

Joka tapauksessa, oon tehnyt töitä ja edistynyt sen verran hyvin, että mun hoitoa päätettiin jatkaa vielä kesäkuun loppuun asti. Ensimmäisenä mietin, että mun täytyy olla todella vammanen tai moniongelmainen jos tavanomainen kymmenen viikon jakso ei riitä, vaikka oikeasti saan olla kiitollinen lisäajasta.


Väkisin MM-jääkiekon ja Euroviisujen alettua tulee mieleen kuinka pitkällä kevät on (jos ei sään, niin ainakin kalenterin mukaan) ja miten edelliset keväät ja hoitojaksoni kuntoutusosastolla ovat menneet. Mietin milloin viimeksi olen sitoutunut näin pitkään hoitoon ja missä vaiheessa sietoraja ahdistuksen suhteen on tullut vastaan ja mukaan ovat astuneet viiltely tai päihteet. Pelkään, että jotenkin onnistun pilaamaan myös tämän sairaalajakson ja lennän ennenaikaisesti ulos vaikka olen oppinut käsittelemään vaikeita tunteitani ja impulsseja jo paljon paremmin.


Syömishäiriöoireilun oon saanut pidettyä hetken aikaa täysin hallinnassa ja painon ok-lukemissa, vaikka ajatusmaailman kanssa saa tietysti jatkuvasti tehdä töitä ja taistella. Ahdistus tuntuu lamauttavalta, kun sitä ei saa helpotettua näännyttämällä, oksentamalla tai liikkumalla. Olen nukkunut paljon ja usein ei kiinnosta seurustella muiden kuin Demin kanssa. Välillä jäljelle jää puolestaan vain tyhjyyttä ja tuntuu kuin olisi erillään koko muusta maailmasta. Voin istua rannassa katselemassa kaunista auringonlaskua ja nauttia meren pinnan väreilystä, mutta sisällä nakertaa epämääräinen ahdistus.

Kirjoittamisen suhteen aivot ovat lyöneet tyhjää, enkä ole siitä syystä jaksanut blogiakaan päivittää. Oon yleensä kotiin päästyäni niin väsynyt, että syömisen ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi en jaksa muuta kuin katsoa Netlfixiä tai käydä kävelyllä ja rauhoittaa ajatuksia. En siis tiedä miten aktiivisesti tulen päivittämään loppuosastojakson aikana, en halua ottaa blogista stressiä vaan kirjoittaa silloin kun se tuntuu hyvältä. Yritän kuitenkin parhaani mukaan vastata teidän kommentteihinne.

13 kommenttia:

  1. Mikä tuo osasto siis on missä oot ja mitä siellä tehdään? Kuulostaa nimittäin just silti mitä itsekin tarvitsisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auroran 10 ja vähän on kaikenlaista ryhmätoimintaa.

      Poista
  2. Mäkin haluaisin kuulla enemmän tuosta paikasta missä olet? Ja mikä se asumisyksikkö oli missä olit joskus?Oliko se Helsingin syömishäiriökeskus? Se Pia Charpantierin pulju. Itse olen ollut siellä aikoinani vuoden verran. Se oli juuri silloin avattu ja olin neljän ensimmäisen asukkaan joukossa pioneerina.
    Se on hyvä paikka! Sieltä sai hyvää apua ja jos olisin saanut olla pidempään niin olisin ehkäpä jopa parantunut. Mutta toista vuotta kunta ei maksanut ja jossain kohtaa täällä kylmässä yhteiskunnassa jonne mut raakileena palautettiin mä sukelsin takaisin anoreksian "turvalliseen" syliin...
    Puhuit päihteistä...uskallatko täällä mainita, mitä päihteitä olet käyttänyt? Tai ainakin sen, että oletko ihan iv-nä joskus käyttänyt jotain?
    Ei muuten mutta itsellä on ollut tuota samaa ongelmaa ja tuntuu niin hassulta, että olemme kuin toistemme peilikuvat...aivan samat ongelmat ja tunteet. Tosin en ole varmastikaan ainoa, joka tunnistaa teksteistäsi välittyvät tunteet ja ajatukset "omikseen".
    Siksi olen iloinen, että jaksat kuitenkin kirjoittaa blogia. Haluaisin itsekin mutta en tiedä miten aloitta, mistä, minkä niminen...ja kuka sitä edes lukisi. Sinulla on ihanasti lukijoita ja kannustajia. En usko, että minun blogiani lukisi yksikään vapaaehtoisesti.
    Mutta tsemppiä jatkoon. Hienoahan se on, että sait lisää aikaa osastolla. tai päiväosastolla...tosi hienoa.
    Itse olen vailla mitään hoitoa syömishäiriön suhteen ja se on kuitenkin ongelma, joka eniten rajoittaa mun elämää.
    Käyn siellä Helsingissä ravitsemusterapeutilla mutta muuten...nothing.
    Aurinkoista ja lämpöistä kevättä...kyllä se sieltä vielä tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asumisyksikkö oli Hesperin solukämppä Itä-Helsingissä, mutta se lakkautettiin. Päihteillä tarkotan alkoholia ja pilveä, sen vahvempiin en ole koskenut. Bentsoja söin muutaman vuoden reseptillä, mutta ne lopetettiin kun aloin käyttää väärin.
      Ootko ratelta kysynyt oisko mahdollista saada enemmän apua, jos nykyinen järjestely ei riitä?

      Poista
    2. Mikä toi on toi rate?
      sori etten tajuu mutta en oo hesasta..

      Poista
  3. Ihan mahtava lukea sun kuulumisia. Toivon, että huomaat itsekin edistymisen, koska se välittyy ainakin tänne. Näen Sussa nimenomaan henkistä eteenpäinmenoa. Otat ihan eri tavalla vastuun itsestäsi ja se kantaa tulosta! Toki varmasti myös hoito on tällä hetkellä ajantasaista, eikä jumiutunut vain yhteen. Mitä on tapahtunut, on menneisyyttä, jota luoja paratkoon ei tarvitse elää uudestaan.
    Tsemppiä kevääseen!

    VastaaPoista
  4. Jatkatko siis Kympillä kesään asti? Vaihtuuko siellä porukka jossain välissä ja miltä se tuntuu? Onnittelut, että on selkeästi mennyt vähän parempaan päin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  5. En ehkä kestä ku oot niin kaunis noissa kuvissa 😍😍

    VastaaPoista
  6. laiska paska ei jaksa vastata edes kommentteihin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laiska olet sinä kun et muuta keksi kun paskaa kirjoittaa

      Poista
    2. Ja laiskapaska minä ku en oo jaksanu avata konetta viikkoon.

      Poista
  7. Olipa typerä ano toi ylempi... Huoh! Tosi kivaa kuulla edistymisestäsi!!! Ole ylpeä itsestäsi. Älä turhaan pelkää että tulee mukaan päihteitä, oksentelua, viiltoja tms... On vain tämä hetki, ei kannata tulevaa arkailla vaikka kiviä ja kantoja tuleekin ehkä vastaan. Niiden yli vaan pikkuhiljaa. Oletko ollut nyt täysin raittiina? Jos saa kysyä, mikä päihde tuottaa suurinta hankaluutta? Mitä keinoja oot oppinut käyttämään ettet turvautuis vanhoihin toimintamalleihin? Oisko vinkkejä antaa?
    Toivottavasti kaikki ok sulla Noora :) Olis kiva nähdä piiiitkästä aikaa sua!
    T. Parsakaali puutarhassa

    VastaaPoista