Death no more

Huvittavaa, kuinka silloin joskus ajatteli, ettei huonommin voisi enää mennä (joo, olen miettinyt tätä usein reilun kuluneen vuoden aikana). Silloin, kun kaikki ohjat olivat kuitenkin omissa käsissä; kun niitä ei vain osannut käyttää.

Sitten elämä sysääkin eteen kuoleman, johon ei voi vaikuttaa.

Ja sen jälkeen läheisen syöpädiagnoosin, joka johtaa sekin kuolemaan alle puolessa vuodessa.
Elämän normaali kiertokulku tulee vastaan, kun on kuvitellut itse olevansa kuolematon viimeiset kymmenen vuotta.

Ja sitten on siirtymä mielenterveyspalveluiden asiakkaasta "normaaliin elämään". Väitän, että laitan masennusdiagnoosin piikkiin paljon laiskuutta ja jaksamattomuutta. Monesti päässäni pyörii, etten jaksa, mutten tiedä onko se normaalia jaksamattomuutta vai äärirajoille venyttämistä. Sen tiedän, että stressinsietokykyni ei ole palautunut läheskään normaaliksi, ei palaudu ehkä koskaan. Hankin älykellon, jotta saisin edes vähän osviittaa energiatasoistani. En näköjään saa vieläkään tarpeeksi syvää unta, vaikka lopetin iltalääkkeeni jo vuosi sitten.

"On aamuyö ja mä tuhannetta ajatusta kertaan

Enkä pääse uneen viеläkään"

Osastolla, polin ryhmissä ja kuntoutuksessa sai rehellisesti kertoa kaikki kuormittavat tekijät koko ryhmälle. Kukaan ei tuominnut, vaikka huolenaihe olisi ollut kuinka mitätön. Kuitenkin yhtäkkiä koulussa ja työharjoittelussa kaiken saa pitää vain omassa pienessä päässään. Ei kukaan tiedä, että sinulla on taipumusta paniikkikohtauksiin tai että kivalla, kaikkia hyödyttävällä mindfulness-harjoituksella yhden opiskelijan ajatukset karkaavat luokkahuoneesta tilanteeseen, jossa niitä on ensikertaa harjoiteltu, ja hän joutuu ahdistuksen takia pakenemaan käytävään hengittelemään.

"Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää

Mutta selviän, tämän elämän"

Huomenna saan lähteä tuntia aiemmin harjoittelusta, jotta ehditään siskojen kanssa katsomaan ukkia sairaalaan. 

Olosuhteisiin nähden menee ihmeen hyvin. En ole sortunut laihduttamaan, eikä tee edes mieli. Voin lopultakin sanoa, että mä selvisin siitä paskasta.

lainaukset @ Haloo Helsinki!

I broke my leg

Mursin jalkani helmikuun alussa ja siitä asti onkin elämä ollut melko hankalaa. Jalalle ei ole saanut varata painoa ja olen opetellut liikkumaan keppien kanssa. Kovin montaa kertaa en ole kodin ulkopuolella edes käynyt ja oma sohva on tullut kyllästymiseen asti tutuksi.

Putosin hevosen selästä, kun saatiin etelään vähän kovemmat pakkaset. Hevosellani oli alkutunnista kylmä ja ensimmäiset kymmenen minuuttia se veti hallitsemattomia laukkaspurtteja pukkien kanssa. Jonkun aikaa pysyin kyydissä, mutta lopulta lensin alas. Kehossa jylläsi aikamoinen määrä adrenaliinia, joten koska mihinkään ei pahemmin sattunut, nousin takaisin hevosen selkään ja ratsastin tunnin loppuun. Polvessa tuntui vähän hassulta, mutta ajattelin vain säätäneeni jalustinhihnat eri pituisiksi. Tunnin jälkeen bussille kävellessäni alkoi jalkaan sattua, mutta pääsin kotiin asti kevyesti ontuen.

Yön aikana polvi oli aika pahasti turvonnut, joten soitin terveyskeskukseen ja sain ajan seuraavalle päivälle. Lääkäri katsoi jalan ja laittoi varmuuden vuoksi lähetteen röntgeniin. Lähdin päivystyspoliklinikalle ja jalka kuvattiin pariin kertaan. Selvisi, että sääriluun yläosa on murtunut ja jalka kipsattiin reidestä nilkkaan. Ohjeeksi tuli, ettei jalalle saa varata lainkaan painoa ja katsotaan tilanne uudestaan parin viikon päästä.

Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa arki on, kun yhtäkkiä toisella jalalla ei saa astua askeltakaan ja kädet on varattu kepeille. En ole aiemmin murtanut tai edes venäyttänyt mitään, joten liikkumisen rajoittamisen vaikeus tuli yllätyksenä. Pelkkä voileivän teko tai ruoan lämmittäminen mikrossa oli välillä niin vaivalloista, että ei huvittanut syödä ollenkaan: ruoka jääkaapista ja siirretään se tiskipöydällä niin pitkälle kuin yltää, otetaan kepit ja pari askelta mikrolle, kepit toiseen käteen ja kurkotetaan ruoka mikroon. En yltä keittiöstäni ruokapöydälle, joten kuuman ruoan laitoin vatiin, jota työntelin lattiaa pitkin olohuoneeseen sen muutaman metrin. Seisoma-asennossa kipsi myös painoi ja häiritsi verenkiertoa jalassa niin, että jalkapöytä muuttui punaiseksi tai siniseksi. Jalkaa olikin pidettävä melkein koko ajan koholla. Suihkussa kävin istuen ja siksi aikaa kipsin saattoi ottaa pois.

Särkyyn söin ihan vaan ibuprofeenia ja parasetamolia, vaikka olisin saanut myös reseptin kipulääkkeisiin. Nukuin ensimmäiset viikot huonosti, sillä ainoa asento, jossa pystyin makaamaan ilman, että kipsi painoi tai polvessa tuntui vääntöä, oli selällään. Tavallisesti nukun aina kyljelläni tai vatsallani, joten selällään nukkumiseenkin oli totuttelemista. Usein heräsinkin niskat jumissa kun pää oli yön aikana kääntynyt sivulle.

Ensimmäisellä kontrollikäynnillä kävin taas röntgenissä ja koska murtuma oli pysynyt hyvässä asennossa, kipsi vaihdettiin ortoosiin. Ortoosi oli tarranauhoilla kiinnitettävä ja se antoi polvelle 20° liikkumavaraa. Se oli vähän kevyempi kuin kipsi, mutta painoi ikävästi polven kohdalta juuri murtumakohdasta. Usein sohvalla istuessani irrotinkin ortoosin, koska se tuntui niin inhottavalta. En tiedä oliko kyseinen ortoosi minulle vääränkokoinen tai muuten epäsopiva, kun kiristysremmitkin menivät koko jalan ympäri.

Vaikka en päässyt liikkumaan kotoa mihinkään, vallitsevan tilanteen ja etäkoulun ansiosta pysyin hyvin mukana opinnoissa. Työasennot eivät ehkä olleet ergonomisimmat, sillä röhnötin vuorotellen sohvalla ja sängyssä tietokoneen kanssa.

Viikko sitten, eli reilut kuusi viikkoa murtuman jälkeen, kävin taas röntgenissä. Lääkäri ei nähnyt kuvissa enää murtumaa, joten sain luvan alkaa varata painoa jalalle kivun sallimissa rajoissa. Sain myös luvan luopua ortoosista. Liikun edelleen keppien kanssa, mutta kotona olen pystynyt ottamaan jo muutaman askeleen ilman tukea. Polvi on edelleen turvoksissa, eikä se taivu kuin 90°, mutta pikkuhiljaa jumppaamalla se toivottavasti vetreytyy ja surkastuneet lihakset palautuvat.

Ensi maanantaina minulla on käynti fysioterapeutille, jolloin saan toivottavasti tietää jatkosta ja esimerkiksi milloin pääsen palaamaan tallille. Tiedän, ettei ratsastus välttämättä ole fiksuin laji harrastaa osteopenian kanssa, mutta saan siitä niin paljon, etten vaihtaisi pois muutaman murtuman pelossa.

How is it going?

Moikka pitkästä aikaa!

En ole näköjään kertonut kunnolla mitään sitten vuoden takaisen koronan alkamisen, joten päätin tulla tekemään kunnon kuulumispläjäyksen.

Voin sanoa, että mennyt vuosi on ollut rankka, niin kuin varmaan meillä kaikilla. Etenkin syksy ajoi minut jaksamisen kanssa aivan äärirajoille, mutta siitä huolimatta en turvautunut syömishäiriöoireiluun ja ihmettelen vähän itsekin miten hyvin jaksoin tuon pimeän ajanjakson.

Mutta, palataanpa ensin viime kevääseen: Hain yhteishaussa ammattikouluun. Jätin toistaiseksi haaveet ylioppilaslakista, kun lukion opetussuunnitelma menee taas uusiksi. Se tarkoittaisi minun kohdallani noin kymmentä uutta kurssia, minkä lisäksi yo-kokeita varten joutuisin kertaamaan kaiken, koska en muista kymmenen vuoden takaisista opinnoista yhtään mitään. Eikä lakilla itsellään oikeastaan mitään tee.

Pääsin opiskelemaan lääkealan perustutkintoa ja valmistun lääketeknikoksi viimeistään kahden ja puolen vuoden kuluttua. Minun olisi ollut mahdollista valmistua 1,5 vuodessa, koska lukiokursseista saan hyväksiluettua suuren osan, mutta halusin käydä koulua kevennetysti ja se onkin sopinut itselleni hyvin.

Kesä meni suht' normaalisti. Olin mökillä, näin kavereita ja kävin ratsastus-pilatesleirillä islanninhevostallilla.

Loppukesästä lopettelin Ketipinor-lääkitykseni ja vaikka söin tilalle melatoniinia, en nukkunut kunnolla pariin kuukauteen. Vaikka lopetinkin minimiannostuksesta ja senkin jälkeen vielä puolitin tabletteja, tuli alkuun lopetusoireena myös lievää pahoinvointia. Koen silti päässeeni helpolla ottaen huomioon, että olen käyttänyt kyseistä lääkettä alaikäisestä asti. Viime vuosina olen onneksi onnistunut pienentämään annosta omin päin (tietenkin lääkärin luvalla).

Huonot yöunet yhdistettynä pitkiin koulupäiviin ja iltaisiin menoihin tuntuivat alkuun erittäin uuvuttavilta. Siihen päälle vielä parit karanteenit ja ihmissuhdesotkut. Samaan aikaan terapeuttini jäi pitkälle sairaslomalle, joten olin käytännössä vailla minkäänlaista keskusteluapua. Pari kertaa kävin puhumassa koulupsykologille.
Kuvittelin jo, ettei pahemmaksi voi mennä, mutta ehei! Loppusyksystä kaverini kuoli yhteisten illanistujaisten päätteeksi. Ihmiset tekevät tyhmiä asioita humalassa. Hän ei onneksi ollut kovin läheinen, mutta sain (ja saan yhä) seurata parhaan ystäväni surua läheltä. Vamoksesta järjestettiin onneksi Helsingin kaupungin kriisityöntekijät juttelemaan kanssamme heti tapahtuneen jälkeen.

Joulukuun puolessa välissä siirryttiin koulussa kokonaan etäopetukseen. Eniten asiassa harmitti kouluruokailun jääminen, sillä en muutenkaan ole kovin hyvä arkiaskareiden hoidossa, saatika että nyt molemmat lämpimät ruoat tuli hoitaa itse. Onneksi poikaystäväni tykkää laittaa ruokaa, joten varmaan hänen ansiostaan ollaan säästytty nälkäkuolemalta :D Enkä voi pelkästään valittaa etäopetuksesta, onhan se nyt kätevää kun voi herätä varttia ennen koulun alkua ja luennon aikana istua kotisohvalla juomassa kahvia.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että ihan hyvin menee. Vaikka maailma päätti sysätä meille kivan pikku pandemian, eikä pääse nauttimaan kaikesta siitä mistä syömishäiriön kanssa jäi paitsi, en vaihtaisi päivääkään takaisin siihen helvettiin.