2017/08/21

Keep on pushing back the dark

Valheita itselle, valheita paperille. On valkoisia ja tappavia, ja minä uskon molempiin. Todellisuus on jossain tuolla ja minä olen täällä keksimässä kaiken päästäni. Mielikuvitusmaailma keskellä Helsinkiä, seison Kampissa irrallaan kaikesta, mutta silti auringonpaisteessa. Jos huutaisin apua, tekisin sen niin hiljaa ettei kukaan varmasti kuule.


Tiedän mihin tämä johtaa, mutta annan tilanteen vain jatkua. Odotan motivaation puuskaa, jota ei varmaan ikinä tule. En tiedä miksi vastaan kaikkeen "en tiedä". Piiri pieni pyörii on liian tuttu leikki ja vihaan kuinka ympyrä hiljalleen pienenee ja pääset ulos vasta kun tulet syödyksi elävältä.

Mulla on olo, etten tiedä mitä tehdä. Mutta samalla tiedän tasan tarkkaan mitä mun pitäisi tehdä. Odottaminen tappaa. Kohta sisältäni kuoriutuu taas se valehteleva itsekeskeinen ihminen, joka en halua olla, se joka ei ole oikeasti minä ja silti jaamme yhteiset keuhkot, äänihuulet ja äänen.


En ole syönyt kunnolla sen jälkeen kun tulin purjehtimasta, ote on vain lipsunut pikkuhiljaa. Lounaaksi kelpaa tölkki kylmiä papuja, kaveri pakottaa Subiin ja leffassa popcornia. Päiväsairaalassa oli pakko syödä lounas, onneksi sieltä löytyi keittovaihtoehto ja salaattipöytä. Päivisjakso kuitenkin loppui viime viikolla ja tänään aloitin uudessa paikassa. Aamupala sentään sujuu, sillä sain päiviksen vikoina päivinä korjattua edes sen, mutta muuten yksinollessa oksennan ja itken kuinka perseestä tää sairaus on. Tai sitten mua vain inhottaa tai pelottaa ajatus ruisleivästä margariinilla, juustolla ja tomaatilla. Joten oon mieluummin syömättä, vaikka lounaasta on jo kuusi tuntia. Pari kertaa olen herännyt yöllä nälkään syömään jääkaapista kukkakaalin loput ja kikhernepurkin pohjat, jos en ole syönyt illalla tarpeeksi.

Mulla meni jo tosi hyvin, mutta heti kun ahdistus iskee on ensimmäinen ajatus lopettaa syöminen. Tein ehkä virheen kun katsoin To the bones:in Netflixistä, enkä ole lopettanut toisten syömishäiriöisten seuraamista Instagramissa.


Päiviksen vikalla lääkärikäynnillä mä vaan ajattelin, et kaiken minkä sanon, se kirjottaa loppulausuntoon. Joten välillä en uskaltanu sanoa mitään ja toisella hetkel pälätin vaan kaiken mitä päähän tuli. Diagnosoisin itseni idiootiksi. Sain myös tuloksia luustontiheysmittauksesta ja parempaan päin ollaan taas menty! Samalla sain kuitenkin myös jatkuvan labralähetteen, sillä valkosoluarvoja pitää kuulemma seurata.


Nainen sporassa katsoi mua pitkään ja loppumatkasta vältteli katsekontaktia. Sillä oli bulimiaposket, joten panin käytöksen sen piikkiin. Kyllä syömishäiriöinen syömishäiriöisen tunnistaa.

En jaksaisi hymyillä, mutta kyllä tää vielä tästä.

22 kommenttia:

  1. Moi, mihin sä nyt sitten pääsit? Jollekin toiselle päivikselle? Oon nähnyt sut pari kertaa Auroran fysioterapiassa...tsemppiä vaikka tiedän että ei oo helppoa, heti kun alkaa ahdistaa niin ruoka jää..ihan sama mulla!

    VastaaPoista
  2. Noora, sä olet taistellut itsesi jo niin pitkälle, että nyt et jumalauta luovuta nainen! Ei tarvii hymyillä tai pärjätä yksin, mutta sä olet aivan liian ihana, fiksu, lahjakas, empaattinen ja ennen kaikkea arvokas syömishäiriön tuhottavaksi. Valitettavasti mä en voi sanoa mitään sellasta, mitä sä et olisi jo kuullut, enkä saada sua sisäistämään terveyttä edistäviä ajatuksia, mutta voin sanoa uskovani suhun. Mä nimittäin oikeasti uskon, että sä paranet. Ja kuten mun ystävä sanoi mulle vähän aikaa sitten: sun ei aina tarvitse itse jaksaa uskoa itseesi ja tulevaisuuteen, koska me muut voidaan sillon uskoa sun puolesta. Kunhan et anna periksi vaan jatkat elämistä ja syömistä, vaikka se tuntuisi ihan tosi paskalta. Ja blokkaa ne turhat triggerit instasta ja muualta - tässä maailmassa riittää niin paljon muutakin ihailtavaa ja ajateltavaa.

    T. Sanni

    P.S. Tosi upeeta, että sun luusto on mennyt parempaan suuntaan! Itekin toivon niin kovasti, että saan vielä vahinkoa korjattua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et voi sanoa mitään niin rohkaisevaa, kun sun esimerkkis: työ minkä oot vuoden aikana tehnyt on niin kannustavaa ja toivoa tuovaa <3 Kyllä mä yritän :)

      Poista
  3. Mä taas dumppaan ahdistusta syömällä, syöminen ahdistaa, pitää oksentaa, hävettää ja suututtaa, oksentaminen turvottaa ja oma kroppa ahdistaa lisää. Paskaa. Ei tarvita edes bulimiaposkia tunnistamaan toista syömishäiriöistä tullessa vastaan. Riittää se sama katse, samat ikävät vibat.

    Mietin usein mitä sulle kuuluu. Koeta välttää noita Instagrammin yms syömishäiriö accountteja.. oon huomannut että toiset helposti triggeröi vaikka olisi miten pro-recovery. Paljon halauksia ja lohtua täältä, oot ihana ja tärkeä xx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kannustava viesti Kafi? Hyi.

      Poista
    2. Mäkään en ymmärrä? Tunnen Kafin, enkä nää mitään negatiivista hänen viestissään; asioista ja tunteista on hyvä puhua niiden oikeilla nimillä. Mäkin kuvittelin ettei sh-käyttäjät vaikuta muhun mitenkään, mutta taisin olla väärässä.
      Oot tärkeä kans <3

      Poista
  4. Näin sut keskustassa pari päivää sitten ja mietin, ettei nyt taida mennä kauhean hyvin. Tulin jotenkin surulliseksi, vaikken sua tunnekaan. Muistan liian hyvin nuo fiilikset ja kaikki, joiden kanssa syömishäiriössä painii. Ja toisaalta joskus vieläkin, vaikka lähes "parantunut" olenkin.
    Hienoa silti toi luustojuttu, ja kovasti voimia eteenpäin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää fiilikset on palautunu viimesten viikkojen aikana ihan liikaa mieleen. Miltä tuntuu kun pelkkä kävely tai sängystä nouseminen heikottaa, tätä en todellakaan kaivannut. Onneks oon saanut muutettua suuntaa vähän parempaan, minkä takia veriarvotkin on nyt nousseet viitearvoille :))

      Poista
  5. Jos se nainen sporassa oli sun lukija ja katsoi siksikin.

    VastaaPoista
  6. Jos tuo onkin reaktio siihen, että päiväosaston tuki loppuu? Se olisi ihan ymmärrettävää, mutta muistathan, ettei sinun tarvitse oireilla, jotta paha olosi/turvatomuuden tunne yms. näkyisi, etkä joutuisi olemaan asioiden kanssa yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reagoin aina muutoksiin, joten ihan mahdollista. Mulla ois muuttokin edessä ja vaikka mitä. Tiiän, että saan apua muutenkin kuin oireilemalla, paremminkin kun ei ole ihan akuuttivaiheessa.

      Poista
  7. Hei, musta tuntuu että jään seurailemaan blogiasi. En osaa tälläerää sanoa muuta, kuin valtavan suuret voima halaukset ja tsempit sinulle. Ihailen avoimuuttasi kirjoittaa kipeätkin tunteet ylös. Toivon, että valonpilkahdukset päivissäsi saavat lisääntyä <3 älä luovuta.

    VastaaPoista
  8. haha. liuta aneemisia kuvia susta poseeraamassa alakuloisena varjoissa, rivitolkulla itsesäälistä tekstiä siitä kuinka sulla menee taas niin huonosti ja haluat taas laihtua. ja kaikki ryntäävät kommentoimaan valonpilkahduksia ja tsemppihaleja ja tuputtamaan sulle väkinäistä huomiota. lässyn lää. et sä edes halua parantua, susta on vaan niin makeaa paistatella ihmisten pällistelyssä.

    tänään kun pääsin koulusta, näin kaupungilla paksuihin syksyvaatteisiin kääriytyneen nahkaluurangon, joka ylitti tietä reippaasti sauvakävellen. sen naisen naama oli ruma, ryppyinen ja kuiva kuin 90 -vuotiaalla, kuolemansairaalla mummolla, vaikka se oli varmaan joku kolmekymppinen. se sauvakävelee itsensä hengiltä ihan minuutin päästä.

    oot 25 vuotias, eikö ois aika ottaa vähän vastuuta omasta elämästä

    ps. miten niin To the bonen katsominen oli virhe ? millainen idiootti pitää olla että saa siitä leffasta inspiraatiota laihduttamiseen? elokuva esittää anorektikot lapsellisina, sosiaalisesti vähän vajaina ja normaalilta kehitykseltään jälkeenjääneinä huomionkipeinä luusereina. päähenkilö on sellainen murrosikäänsä pitkittävä paskapää ja huonetovereina hänellä on autistinen mylittlepony -ihkuttaja ja yksi turpaanvedettävä paperipussiinoksentaja YAY !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oisit nyt ees tullu omalla naamalla kommentoimaan :):) mistä johtuu että 99% paskaa laukovat on anonyymejä

      Ps noora älä välitä, maailma on täynnä tollasia ihmisiä jotka ei kykene tuntemaan empatiaa ja haluaa esittää ah niin kovia painamalla muut alas. Mutta yks hyvä pointti sillä oli, sun täytyy ottaa ittees niskasta kiinni ja taistella ittes terveeksi. Kukaan muu ei sitä sun puolesta tee. Haleja!

      Poista
    2. Valitettavasti tämä ensimmäinen anonyymi taitaa olla oikeassa... :/

      Poista
    3. Miten se voi olla oikeassa jos se ei tunne nooraa muuten kuin blogin kautta (mitä oletan)? Hyvin harva meistä kommentoijista tietää OIKEASTI missä mennään ja mitä noora ajattelee,ä ja voi ja kokee asiat. Veikkaan että eka anonyymi on vajaa parikymppinen maailmalle vihainen teini, sen mielikuvan ite ainakin sain kommentista. Mene ja tiedä.

      Poista
    4. Aneemisia? Mun rauta-arvot on ihan kohdillaan, kiitos huolenpidosta. Olen muuttamassa pois taloyhtiöstä, jossa olen asunut 17 vuotta, ja jossa on mielestäni hieno vanha ullakko jolla olen halunnut käydä kuvaamassa ja monta vuotta, joten anteeksi kuvien vähävaloisuus.
      Kuten itsekin huomaat kuvista, olen laihtunut. Se on fakta, eikä mikään yritys kerjätä huomiota. Koska kerran kirjoitan syömishäiriöblogia, niin miksi ihmeessä uskottelisin lukijoille, että olen edelleen normaalipainossa ja että kaikki on hyvin?

      "Kiva" kun suhtaudut niin mukavasti muihin ihmisiin. Ehkä näkemäsi nainen oli kuolemassa ihan muusta syystä kuin liian pikaisesta sauvakävelemisestä. Yleensä ihmiset pukevat vaatteita ylleen kun heillä on kylmä ja mitä vähemmän on rasvakerrosta lämmittämässä, sitä enemmän sitä yritetään korvata vaatekerroilla.

      To the bonesista: samaistun päähenkilöön aika vahvasti ja päällimmäiseksi leffasta jäi mieleen, kuinka pahasti olen satuttanut toiminnallani perhettäni. Henkilökohtaisia syitä, joita en halua täällä sen tarkemmin avata.

      Olen 25-vuotias ja parin kuluneen vuoden aikana ottanut paljonkin vastuuta elämästäni. Olen tehnyt kuluneen viikon aikana useita järkeviä päätöksiä, mutta myös monia huonoja kiitos tämän petollisen sairauden.

      Poista
  9. Voi Nooranen :'(

    Kuvasi ovat kauniita, tunnelmallisia, hauraita, rappioromanttisia.. mutta älä anna niiden tulla sinuksi, älä enää ryhdy hauraaksi, ihastele luomuksiasi mutta älä romantisoi niitä enää. Pliiis. Sinun ja minunkin kaltaisillamme on sudenkuoppamme, asiat, paikat, tilanteet ja mielentilat joihin ei pitäisi joutua. Ei niitä aina voi välttää, mutta pyrkimys pitäisi olla poispäin. Mä tunnen sen rappion, sen kiehtovan epätoivoisen ahdistuksen syleilyn, sen joka viettelee ja tuntuu ihanalta, pehmeältä ja lämpöiseltä, kuin rakkaan syli. Mut ei se oo. Se on susi lampaan kledjuissa, pahuus. Vampyyri. Lohduttaa hetken kunnes luotat, ja pettää, imee elämän ja voimat. Älä anna periksi!

    Minulla heräsi tämän välittömien ajankulu- ja elämänkulkupäivitysten jälkeisen (odotetun) synkän ja syvän jälkeen ajatuksia, että ehkä tämä on sinun tapasi reagoida muutoksiin. Et ehkä luota itseesi, et kenties osaa itse olla itsellesi sellainen (tarkoituksellisenkin realiteettisokea) peruskallio mikä hyvään/vahvaan itsetuntoon ja -luottamukseen vaaditaan..? Sinun elämässäsi ilmeisesti on isoja myllerryksiä juuri nyt, ja ehkä et osaa suhtautua niihin? Muutokset pelottavat vahvimpiakin. Mietin vain, voisiko tämä taantumisen jakso olla reaktio pelkoihin ja epävarmuuteen?

    Itse profiloin ja rakennan minuuteni sen varaan mitä teen, ja mitä pystyn toteuttamaan. Koska tiedän miten paska ja saamaton, onneton luuseri muuten olen.. Joten roikun siinä hyvässä mitä saan itsestäni irti. Keikun rajalla, kaikki mikä on tuntematonta ahdistaa ja pelottaa, jopa niin paljon etten nykyisestä ammatistani pystyisi palaamaan siihen mitä joskus tein, mihin olen kouluttautunut, ja minkä perusteella joskus määritin itseni. Jonkun mielestä mä olen kuin peruskallio, mä olen järkkymätön ja vahva, mutta se on kaikki teatteria, jonka mukana joudun (ja/tai saan) itsekin elää ylläpitäen sitä tiettyä profiilia.. todellisuus on toinen. Mä elän peläten sitä päivää etten jaksa enää ja murrun. Mutta niin kauan kuin mä jaksan taistella, aion myös tsempata sua!

    Never give up!

    -K.K.

    VastaaPoista