2016/02/09

Kevyempi kantaa (hautaan)

Ei mun pitänyt enää valittaa, mutta... antaapa tulla syömishäiriöisen karua arkea postauksen verran:

Mä olen väsynyt. Aivan h*lvetin väsynyt tähän syömishäiriöön. Tuntuu, etten jaksa enää edes yrittää taistella vastaan: joka päivä on uusi pettymys kun vastoinkäymiset alkavat viimeistään lounaan aikaan. Aamupalaksi saan syötyä puuroa hedelmineen ja protskuineen. Lounaaksi on varattu jääkaapissa annos lämmitettäväksi. Mutta sitten en syökään sitä, se jää seuraavalle päivälle ja seuraavalle ja seuraavalle ja lentää lopulta pilaantuessaan roskiin, tai vaihtoehtoisesti syön ja syönsyönsyön päälle vähän lisää ja kaikki päätyy pönttöön.

Oksentamisen takia tuntuu kuin olisi jatkuva krapula. Että ei ole olossa hurraamista.

Olen paennut syömishäiriötä isovanhemmilleni, mikä on ennen auttanut, mutta nyt en selviä enää edes sielläkään. Sosekeittoa salaatin kanssa, kahvilla omena laskiaispullan sijaan: ei riitä! Iltapalaksi söin kyllä konvehteja, mutta kun ei tuonnekaan voi muuttaa.

 Noora 9.-luokalla

Kotona olen hamstrannut pakastimen täyteen soijanugetteja, kasvispihvejä ja jäätelöä. Kaapista löytyy leipää ja kaikkea mitä normaalin ihmisen keittiöstä nyt löytyykään. Niitä kaikkia mä mun suunnitelmien mukaan syön, mutta toteutus jää puolitiehen. Kunnon ruoan sijaan olen Makulan salaattien suurkuluttaja. Tursuaa jo fetat ja oliivit korvista, kun lähikaupasta ei saa muuta kuin kreikkalaista salaattia.

Päässä pyörii kysymys, että miksi mä menin ikinä sairastumaan, miksi mä peruskoulun lopussa oikein toivoin anoreksiaa itselleni? Okei, tuossa vaiheessa olin jo sairas ja tavoittelin luurankomaista kroppaa, ei terve ihminen sellaisia mieti. Mutta sitä rumuutta kohti tässä taas tunnutaan menevän, vaikken sitä enää halua. Ainoa mitä haluan on terve elämä, ja sen eteen on tehtävä töitä. Miksi miksi miksi minä, kun monelle tavallinen arjenhallinta on itsestääänselvyys.

Tän sairauden takia olen saanut katsoa sivusta kuinka kaverit juhlivat abi-rekan lavalla, painoivat valkolakit päähänsä, lukivat kirjastossa tunteja tuntien perään pääsykokeita varten, pääsivät sisään lääkikseen-kauppikseen-oikikseen. Ja mitä mulle jäi tuosta ajasta? Anoreksia ja muistoja osastoelämästä jotka nekin ovat osittain pyyhkiytyneet muististani.


Ilmoittauduin lukioon kesken jääneelle äidinkielenkurssille ja terveystieto ykköseen, jonka olen jo suorittanut 10:n arvosanalla. En vain muista kyseisestä kurssista muuta kuin kokeen kysymyksen: "Mikä on karsinogeeni?" anoreksia on syönyt siis myös muistini.

Nyt mietin, että yritänkö jälleen aloittaa opiskelun (minkä seurauksena ehkä jälleen romahdan) vai noudatanko hoitajien, vanhempieni ja terapeuttini ohjeita ja soitetaan huomenna omaohjaajani kanssa Vamokseen varaamaan tutustumisaikaa kevyempää päivätoimintaa varten.

31 kommenttia:

  1. Tsemppiä! <3 Kevyempi päivätoiminta on varmasti parempi vaihtoehto tuossa vaiheessa!
    Älä liikaa vaadi itseltäsi sairaana! :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon maanantaina menossa äikän ja terveystiedon tunneille. Vaan äikkä on tosin suoritettavana, tt:stä mulla on jo kymppi vaikken kurssista mitään muistakaan :--D

      Poista
  2. Tsemppiä! Tää sh arki on jotain niin paskaa. Toinen kerta entistä paskempaa. Jospa sitä joskus vois hyvin. Kovasti tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itellä ei oo ollut tervettä jaksoa sairastumisen jälkeen, mutta kyllä tää ekakin kierros on täyttä p*skaa.

      Poista
  3. Niin samaa täällä. Tsemppiä paljon <3

    VastaaPoista
  4. Rehellinen postaus ja arvostan sitä. Ei olisi kiva lukea "lässynlässyn" teesekentely juttuja. Edellisessä postauksessa tuli niin hyvä mieli katsellessa niitä Hälsans kök tuotteita joita olit ostanut ja nyt sitten et niitä syökään! harmi....Katkeruus ei kuitenkaan auta. Se miksi sairastui ja syiden pohtiminen vie vaan liikaa energiaa. Koita keskittyä nykyhetkeen siihen mihin voit vaikuttaa. Menneisyyteen et voi vaikuttaa, se on mennyttä eikä sille voi enää mitään. Sitku, mutku ja Josku ajattelut vähemmälle ja suunta eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin mäkin ajattelen, turha esittää että kaikki on hyvin kun ei ole ja kerran on blogin alkupuolikin täynnä anoreksiaa, niin mikäpä tässä jatkaessa.
      Mä muuten tuhosin sen sen ekan nugettipaketin, se että menee suureksi osaksi huonosti ei tarkoita ettei jotkut yksittäiset ateriat onnistuis ;))
      Ja jees, tiedostan ton kaiken. Vain tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Menneisyys on mennyttä, mutta kun puskee taas uniinkin niin on vaikee jättää taakse.

      Poista
  5. Tuli mieleen kun olet kertonut olevasi epävakaa, että onko sulle kerrottu/ käytkö dkt:ssa? Itse olen saanut sieltä suuren avun epävakauden ja syömishäiriön hallintaan ja käsittelyyn

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on kuulemma dkt:ta suunniteltu jo vuosikaudet, mutta akuutti sh-oireilu ja alhainen bmi ollut esteenä.
      Jonossa kys. terapiaan kuitenkin olen, paitsi että jono ehkä aukeaa kesän jälkeen. Ja kun jonoon pääsee, en tiedä kauanko siitä kestää itse terapiaan. Tällä hetkellä realistisempi tavoite taitaa olla painon normalisointi, jotta saan haettua Kelan korvauksen psykoterapiaan.

      Poista
  6. Paljon tsemppiä ja voimia syömishäiriön hallintaan!
    Muista että olet vahva!

    VastaaPoista
  7. Surullista luettavaa... Näin ulkoapäin seuraavana, huomaan tietyn kaavan toistuvan. Saat otettua askeleita eteenpäin, löytyy jotain uusia juttuja (kuten nyt tää muutto) -> taantuminen. Tietysti toi on varmaan sulla niin vakiintunut tapa reagoida, mutta positiivinen asia: tavat ovat opittuja -> voit oppia uusia! On helppo huudella sivusta, mutta eiköhän se niin ole, että joko jatkat noin tai teet muutoksia. Kaikkea ei voi muuttaa kerralla, mutta yksi kerrallaan. Älä anna itsellesi lupaa vajota ajatukseen, että kaikki on taas mennyt ja miksi edes yrittää, se ei ainakaan muuta mitään. Aloita yhdestä ruoasta. Aamupala on hallussa, mitä jos tän viikon tavoite olisi lounas? Ei se riitä kaikkeen, mutta jostain pitää aloittaa.

    Mutta tää tosiaan perustuu siihen, mitä ulkoa seuratessa ajattelen, eli voin olla täysin väärässä. Eli pahoittelen jo etukäteen!

    Mutta luota niihin, jotka sua yrittävät todellisessa elämässä auttaa. Sekin osa avun vastaanottamista, että luotat niiden arvioon sun voimavaroista. Sä olet yrittänyt opiskella, ehkä sen aika tulee vielä. Mutta step by step! Pienetkin onnistumiset; hyvillä asioilla kun on taipumus kumuloitua <3

    Ja anteeksi megakommentti ja vielä, paljon voimia, tahtoa ja lämpimiä ajatuksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun joku ulkopuolinen tulee noin analysoimaan, kun itselleen on niin sokea. Tottahan sä puhut ja muutos on tehtävissä, se olisi pakko tehdä jos aion pysyä edes hengissä.
      Äläkä pyytele anteeksi, ennemminkin kiitos ;--)

      Poista
  8. Ehkä ennemmin sinne päivätoimintaan kuitenkin ?:) Siellä yleensä tehdään kaikkea mukavaa ja saa samalla kuitenkin jotain mielekästä puuhaa elämäänsä ja päivärytmiä. Mä toivon, että saat joku päivä sun sairauden voitettua ja voit taas nauttia elämästä! <3 Tiedän, että se on vienyt sulta paljon, mutta sulla on vielä paljon edessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän nyt kuitenkin tota lukioo kaks kertaa viikossa, voi tosin olla että jätän jo ekan viikon jälkeen kesken (jos näin, niin lupaan hakea ne eropaperit).
      Mäkin toivon, oot seurannut jo muuten (ihanan?) pitkään tätä sivusta, mutta aion kyllä päästä vielä elämään kiinni ;)

      Poista
  9. Enpä olisi taas enempää voinut samaistua sun fiiliksiin.

    Sillä on vaan tosi iso merkitys missä kohtaa sattuu sairastumaan. Itse olin ehkä onnekas kun sairastuin vasta lukiossa, ja onnistuin sen sinnittelemään loppuun. Yliopistoonkin pääsin sisään, mutta itse opiskelu siellä tökkii aika pahasti. Tuntuu pahalta kun toisen suunnittelee jo kandia, kun itse käy toista kertaa samoilla peruskursseilla, jotka on aiemmin jättänyt kesken. Mut yritän vaan takoa päähäni, ettei mulla oo mihinkään kiire ja mulla on lupa suorittaa omaan tahtiin opintoja. Tärkeintä on kuunnella omaa jaksamistaan. Ja samaa suosittelen sullekin. Jos opiskelu tuntuu vaan kuormittavan kohtuuttomasti, niin ehkä sen aika ei ole vielä. Kannattaa toki pohtia myös onko lukio ylipäätään oikea paikka sulle (en väitä ettei olisi, mutta oot kuitenkin selvästi taiteellinen ihminen ja tykkäät myös käsillä tekemisestä)

    Paljon voimia ja haleja! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan olen iloinen, että sairastuin niinkin myöhään kuin yläasteen lopussa; terapeuttini mukaan on ihme että kestin ongelmieni kanssa niinkin pitkään.
      Hei, valmistumisen jälkeen on koko loppuelämä aikaa tehdä töitä, joten nauti opiskelijaelämästä ;)

      Poista
  10. Kuulostaa ihan liian tutulta.. Mutta ehkä ajatuksen voisi kääntää niin, että aina, kun jätät jotain syömättä tai oksennat, se on taas lisäaikaa anoreksialle. Se on taas lisää menetettyjä muistoja ja kokemuksia. Vaikka totutut mallit joskus tuntuukin helpommilta, ei pidä antaa sairaudelle periksi. Oot aivan uskomattoman lahjakas ja kaunis ihminen. Toivon ja tiedän, että tulet parantumaan.
    Ja kuten sanoit mulle siitä omaan kämppään muuttamisesta, sanon samaa myös tuosta opiskelusta. Sen aika tulee vielä, nyt vaan keskityt omaan hyvinvointiin. :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ainakaan hyviä muistoja ei tästä ajasta jää, tuskin muistoja ollenkaan.
      Vaikka olen maanantaina suuntaamassa koulunpenkille, niin ajatukset askartelee siinä että voisin aloittaa jonkun harrastuksen: koiran kanssa esim. agilityn. Terrieri on nykyään niin mun koira, vaikka asutaankin eri osoitteissa.

      Poista
  11. suosittelen päivätoimintaa. Ite käyn semmosessa ja oon tykänny :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän tota lukioo nyt vielä kerran. Kaks kertaa viikossa, joten se ei sulje pois muuta päivätoimintaa.

      Poista
  12. Samaistun niin niin paljon.. Voimia<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos samaistut, niin voimia ihan hitosti!

      Poista
  13. Hittolainen.
    Voimia rakas. <3
    Käy ihmeessä kokeilemassa Vamosta! Sörkän nuorten toimintakeskus <3

    VastaaPoista
  14. Siellä kylläkin ainakin mun aikana tehtiin ruokaa ja oli aamupaloja, mutta ikinä ei ollut pakko syödä. Ite söin ehkä 4 kertaa sen melkein vuoden aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varataan aikaa tutustumiskäynnille ehkä ens viikolla :) Itteä kammoksuttaa just noi ruokailut.. ku aina syömisen jälkeen haluun vaan käpertyy johonki omaan koloon.

      Poista
  15. Kommentoin 24. 1. 2016 postaukseesi :3

    VastaaPoista
  16. Kuulostaa tutulta. Itse sairastin syömishäiriötä, mutta vuosi sitten se ongelma tosin vaihtui huumeriippuvuuteen. Katkoilla olen käynyt ja alaikäisenä lastenkodeissa, asiat menivät lopulta siihen pisteeseen että en ole ollut vuoteen lukiossa. Kaverit valmistuu ja katselin juuri haikein mielin kun muut ikätoverit ovat abirekkojen kyydissä ja itse mietin mistä saisi päivittäisen annoksen... Terveys mennyt tämän touhun takia. Eri asioitahan nämä ovat, mutta niissä on myös paljon samaa; riippuvuussuhde, yksinäisyys ja pelko ilman omaa sairauttaan. Pelko päästää irti. Toivon sydämeni pohjasta että asiat ovat menneet parempaan päin tämän postauksen jälkeen.
    T. Se rastapää peikko sieltä etelän sylin luennolta viime vuoden puolella, jos vielä muistat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan hyvinkin :3
      Itse olen roikkunut lukiossa seitsemän vuotta eikä loppua näy, mikä kuulostaa koomiselta kun sen näin sanasta sanaan kirjoittaa. Onneks oon oppinut olemaan vertailematta ikätovereihin: osalla on ammatti, osa on neljättä vuotta yliopistossa tai kiertänyt vaihto-oppilaana maapallon ympäri. Ite oon saanut erilaisia kokemuksia elämästä, en ehkä oo yhtä kirjaviisas tai itsevarma kuin ystäväni, mutta kai mäkin olen jotain vuosien varrella oppinut. Mä en jaksa vertailla tai kilpailla, eiköhän se oma juttu vielä jostain löydy.

      Poista