2017/02/15

Terveisiä remontin keskeltä

En parin viime viikon aikana ole juurikaan viettänyt aikaa kotona, enkä näin ollen ole ollut koneellakaan blogia päivittämässä. Taloyhtiön putkiremontin takia meteli on päivisin sitä luokkaa, ettei edes omia ajatuksiaan meinaa kuulla. Ymmärtänette että vietän aikaa mieluummin muualla kuin yksiössäni.

Yritin tehdä lettikiharat ja tässä lopputulos..

Edellä mainitun putkirempan takia itselläni on (onneksi) muutto edessä kuun loppupuolella. En ole uutta kämppää vielä nähnyt, mutta senkin olisi tarkoitus olla väliaikainen kuntoutuskotipaikkaa odotellessa. Postinumero säilyy samana eli toistaiseksi saan jäädä Etelä-Helsinkiin. Jei!

Ja mikä parasta! Kämppikseksi mulle muuttaa syyrianhamsterivauva Niinpal Gaugian Paha Pandemia, lempinimeltään "Demi". Haettiin neiti viime torstaina Turusta ja tällä hetkellä se majailee vanhempieni luona, mutta käyn joka ilta hamsteria moikkailemassa. Alkuun oon höpötellyt pikkuiselle tyhjänpäiväisiä ja tarjonnut herkkuja kädestä, jotta se tottuisi ääneeni ja hajuuni, mutta tänään aloitin käsittelyharjoitukset ja nostin Demin tyhjässä kaurahiutalelaatikossa leikkikehään. Neiti on tosi utelias ja jahtaustilanteita varoen nostin sitä välillä lattialta syliinkin. Ihanaa saada taas pikkuhampsteri kaveriksi parin vuoden tauon jälkeen!


Syömishäiriön kanssa tuntuu, että junnaan paikallaan mutta tänään terapiassa paino alkoi ensimmäistä kertaa ikinä vitosella! Melkein-normaalipaino ei kuitenkaan tarkoita yht'äkkistä parantumista, sillä päivät pyörivät edelleen suureksi osaksi syömisen ympärillä. Nykyään tosin  huolehdin ruoan välttelyn sijaan siitä, että saan päivän mittaan syötyä kaikki ateriat sopivin väliajoin. Jos polille on ehdittävä kymmeneksi, niin kello on soimassa seitsemältä, jotta saan kaikessa rauhassa syödä aamupalan.

Olen viime aikoina jaksanut paljon aktiivisemmin käydä Sylin kahvihetkissä ja kulttuuripajalla sekä nähdä ystäviä. Välipalojen mukaan ottaminen on nykyään luontevaa, mutta pääateriat on saatava syödä rauhassa kotona tai äidin kanssa. Kovasta yrityksestä huolimatta on myös niitä päiviä jotka menevät oireillessa tavalla tai toisella.



Lääkäriltä tuli tänään viesti että labratulokset (verikokeet ja ekg) ovat ennallaan, mikä tarkoittanee että monen vuoden aliravitsemuksesta huolimatta sydämen toiminta on palautunut normaaliksi. Uskallan siis alkaa liikkua niin kauan kun se ei mene pakkoliikunnan puolelle.

Myöhemmin päivällä tuli myös soitto päiväsairaalasta ja sain haastattelukäynnin ensi viikolle. Paikan vastaanottaminen tarkoittaisi kymmenen viikon päiväosastojaksoa, mikä tuntuu niin pitkältä ajalta etten osaa sitä edes hahmottaa. Vähän mietityttää tarvitsenko moista, koska oon mielestäni vihdoin saanut arjen rullaamaan. Samalla pitäisi osata myös päättää aloitanko puolen vuoden sisällä dkt:n (dialektinen käyttäytymisterapia), mikä tarkoittaisi nykyisen psykoterapian lopettamista tai jättämistä tauolle.

Liian paljon tapahtuu samaan aikaan...

26 kommenttia:

  1. oot edelleen ihan älyttömän laiha, mutta tiiätkö mitä? jopa noitten kuvien kautta susta välittyy elämäniloa ihan uudella tavalla. toki on vaikeita päiviä, mutta toivon ihan helvetisti että tällä kertaa pääset koko matkan terveeseen kehoon ja näät, millasta elämä aliravitsemuksen tällä puolen on. oon seurannut sun blogia vuodesta 2012 ja ihailen sun kehitystä ihan suunnattomasti. tsemppiä, oot vahva ♡

    VastaaPoista
  2. Tietenkin sä oot ainoa joka sun todellisen tilanteen tietää, mutta suosittelisin ottamaan päiväosastojakson vastaan jos mahis tulee, sillä selkeesti tarviit nyt mahdollisimman paljon tukea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä ajattelin ottaa paikan vastaan, turha tehdä päätöksiä hetkellisen paremman olon perusteella. Mieliala kuitenkin vaihtelee niin paljon, että ihan hyvä käydä opettelemassa uusia taitoja masennuksen ja ahdistuksen sietämiseen.

      Poista
  3. Jos oot menossa päiväosasto kympille niin vinkkinä sanon, et se on sen verran rankka paikka, vähän ku henkinen koulu :D, et syömisestä huolen pitämine tosi tärkeetä. Olin itse siellä joskus ja aloitin siellä myös pitkästä aikaa saliharjoittelun fysioterapeutin opastuksella, mutta syömiset eivät vielä täysin sujuneet ja jouduin lopulta lopettamaan kesken 7n viikon jälkeen ja fyysisesti menin huonompaan kuntoon. Mutta sain siitä myös paljon. Mutta erityisen tärkeää että syömiset onnistuisi! Vaikka onhan se aina tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä arastelen just toiminnan paljoutta siellä ja miten syömiset sujuu muiden kanssa, ajattelinki tulohaastattelussa kysyä oisko mahdollista jos paikalle vois tulla vähän myöhemmin ja syödä aamupalan osaston sijaan kotona.

      Poista
    2. Mietitkö sitä, jos muut syövät aamupalaa vähemmän, ja että saisit paremmin syötyä kotona ateriasuunnitelman mukaan? Ovatko tuolla tietoisia ateriasuunnitelmasta? Siellähän käydään yhdessä myös lounaalla. Senhän voi ajatella myös niin, että "liian vähän" syöville voi toimia hyvänä esimerkkinä, ja ainakin minun aikanani ihmiset tankkasivat koko päivän edestä ennemminkin kuin että olisivat "täsmäsyöneet". Kunhan paikka palvelisi parhaiten sinua! En halua että sinulle käy kuten minulle. Siitä paikasta myös saa todella paljon!!! Hyvä, jos pääset sinne.

      Poista
    3. Ennemminkin pelottaa, etten voi syödä turvaruokiani. "Piilotan" kalorit sekoittamalla aamupuuroni sekaan siemeniä, herneproteiinirouhetta ja määpähkinävoita. Kuolen todennäköisesti nälkään aamupäivän aikana jos aamiaisella saa vain puuroa, leipää ja mehua. Lounaassa ossalla ois mielestäni tarpeeks haastetta yhdelle päivälle. Ois aika harppaus yhtäkkiä vetää päivän tärkeimmät ateriat stressaavissa oloissa kun ryhmät varmasti kuormittaa jo muutenkin.

      Poista
    4. Itse tietää parhaiten mikä oikeasti parasta. Itse jännitin ruokailuja siellä. Aamupalaa olisin tuskin silti syönyt kotona, mutta osastolla tuli syötyä ainakin se. Lounas taas oli juuri sitä, että vetäydyin syrjään syömään liian vähän...

      Poista
  4. Katoin heti kuvista, että wau nyt näytät hyvälle! :) Jatka samaana malliin. Onnittelut uudesta eläinystävästä ja mukavaa kevään odotusta.

    VastaaPoista
  5. Moi! Löysin sun blogin vasta hiljattain, mutta olen ehtinyt ahmimaan jo lähes kaikki kirjoituksesi tuolta ihan alusta tähän päivään saakka (pelottavaa?:D). Täytyy myöntää, että todella ihailen, miten jaksat taistella päivästä toiseen, vaikka välillä tuntuu että vaan junnaa paikoillaan. Tiedän itse tuon tunteen tosi hyvin, sillä samalla tavalla kuin sinä, olen itsekin toipumassa syömishäiriöstä. Siksi kamppailu anoreksiapeikon kanssa on tuttuakin tutumpaa, ja tunnistan itseni monista kirjoituksistasi! (Itse asiassa taidamme käydä samalla polillakin...:D)

    Kun katselen sun kuviasi nyt, mulle tulee toiveikas olo. Että kyllä mäkin pystyn, että en mä tule pahalta näyttämään kun et säkään näytä - päinvastoin sä näytät ihan mielettömän hyvältä! On ihanaa tietää, etten ole ainoa joka kipuilee näiden asioiden kanssa, että täällä on muitakin, ja että sitä toivoa oikeasti on. Susta sen näkee. Kaikkea hyvää sulle, ihania kevätpäiviä ja voimia toipumiseen! Olet sen arvoinen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelottavaa todellakin, sillä oon alottanu blogin ollessani niin huonossa kunnossa, että suuri osa siitä mistä olen ensimmäisten vuosien aikana kirjoittanut on pyyhkiytynyt mielestäni. Ite en uskalla vielä noita vanhoja postauksia lukea, mutta jossain vaiheessa ois tarkotus sensuroida sieltä joitain asioita.
      Mahtavaa ja ihanaa kuulla, jos oman kamppailuni jakaminen auttaa muitakin ♥ Ja samat sanat sulle :)

      Poista
  6. Kiva taas kuulla sinun kuulumisia! Ja tosiaan, näytät oikeasti iloiselta ja olet kauniimpi tällai terveempänä! Toivon sulle hyvää ja olen hengessä mukana :)

    VastaaPoista
  7. Ja näytät kauniimmalta kuin koskaan! Tsemppiä jatkoonkin. :)

    VastaaPoista
  8. Noora mulle tuli tästä postauksesta nyt sellanen fiilis että sä tulet selättämään syömishäiriön!!! <3 Olen mä aina suhun uskonut mutta nyt tuntuu vielä entistä enemmän siltä että sä pääset kyllä vielä sh:sta eroon ja saat paremman elämän!

    Susta huomaa että olet saamassa elämää takaisin!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mä tän vielä selätänkin. Vaikka sh on vieny kymmenen vuotta elämästä, suuren osan siitä sairaalassa, niin onneksi oon vihdoin löytäny itseni sieltä vääristyneiden ajatusten seasta.

      Tärkeysjärjestyksessä terveys on ohittanut laihuuden ja luut jo ajat sitten. Silti uusien käyttäytymismallien opetteluun ja omaksumiseen menee aikansa.

      Saanko tulla joskus sun ilmajoogatunnille tutustumaan "lajiin"?

      Poista
    2. Ihana kuulla että sussa on taistelutahtoa ja uskoa!! <3

      Se on vaikeata muuttaa niitä totuttuja tapoja mutta askel kerrallaan ja pian olet perillä!

      Saat tietty! :)

      Poista
  9. Ihana tuo hamsteriuutinen, pistä heti kuvia kun pikkuinen tulee? Oletko saliharrastuksen jo aloittanut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viikonlopun aikana ajattelin ottaa kuvia Demistä :) Krhm, salilla en ole käynyt kertaakaan..

      Poista
  10. Tsemppiä nyt rutkasti jatkoon! Näytät upealta <3

    VastaaPoista
  11. *tuoli kääntyy*
    Jatkoon!

    VastaaPoista
  12. Superhyviä uutisia!!!

    *tähän väliin voitontanssi*

    Voi itku! Kato nyt ittees!!! Mitä oot saavuttanu! Vitosella alkava on varmasti tärkee rajapyykki. Must on jo saavutuksen mollausta/vähättelyä sanoo et oisit edelleen "älyttömän laiha", vaik hoikka ootkin. Mut kelaa! Kaikkien niiden vastoinkäymisten jälkeen.. mä just luin blogin alusta loppuun, ja nyt mua itkettää :'( mut enemmän ilosta! :')

    Vaikken oo ollu alusta asti mukana seuraamassa sun vaiheita, oon kuitenkin käyny tän kaiken läpi päässäni parin viikon aikana ja myötätuntoillu ja eläny mukana.. meinannu sata kertaa kommentoida (kehua, tukea, rohkaista) kunnes tajusin et luin menneitä, nykyisyys voi olla jotain ihan muuta. Oli pakko käydä nykyisyydessä välil tarkistamassa :D Oon ollut ite kovin tolaltani ja ahdistunu sun synkeimmistä hetkistä lukiessa (osittain siksikin ku nosti omia syvälle salattuja pintaan) normaalista kivimuuristani poiketen. Nyt tuntuu ku olis astellu metsän varjoista aurinkoiselle aukealle valoon!
    Sä teit sen! Vaikka toisteletki itelles et
    oot viel vaiheessa jne jne, niin mä oon eri mieltä. Sä opit surffaamaan, nousemaan anoreksian aallonpohjalta laineiden harjalle. Sä opit miten pysytellä pinnalla. Joskus taitavinkin surffari pulahtaa, mut ei siitä tarvi välittää. Pitää vaan muistaa nousta ylös, puhdistaa ajatukset ja mieli ja hyppää aalloille taas, nyt sä osaat! Vaikkei tunneta, ni mä oon ihan törkeen ylpee susta <3 :)

    On muuten hassuu et just ennenku luin postauksen missä kirjotit "Kevyempi kantaa" -biisistä, mietin edellistä lukiessani et sul on ihan ku tiikerin raidat kädessäs.. taistelujälkiä! Merkkinä siitä, mitä oot joutunu käymään läpi, ja mistä oot selvinny.

    Ai niin, älä murehdi siitä et onko menny aikaa hukkaan vuosi vai kymmenen.. ei mikään sairaus kysy kauan saa jäädä, ja jotkut vie mukanaan. Onneksi sä palasit! Ja aina on mahdollisuuksia astua uusille poluille, ryhtyä tekemään jotain mitä jaksaa ja mikä inspaa! Harva elättää ittensä sillä mihin nuorena kouluttautu jne, ja osittain siks noi aikuiskoulutukset on täynnä keski-ikäisiä.

    Ai niin, oot ihan mielettömän kaunis! Etkä tosiaan pelkästään sen vuoksi et näytät upealta, hehkuvalta.. mua suorastaan v***ttaa tää pelkkä ulkonäkökeskeisyys kommenteissa vaikka ihania kehuja onkin. Sä oot kaunis ennen kaikkee sen takia, että oot taistellu ties läpi kaiken sen p***an, sä oot löytäny voimas, sä oot löytäny sen Nooran jonka se pimeä peikko oli nielassu :) Mä oon itekin saanut sun esimerkistä voimaa yrittää alkaa käsitellä omia ongelmiani, jotka on ollu vuosikausia muurattuina mun muuriini.. :o

    Ai niin vielä, sun silmäs.. joku sano et niissä on alkanu näkyä eloa. Pelkkää eloa? Mä oon jumittunu jo kymmeniä kertoja yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen vaan tuijottamaan sitä uutta hohdetta <3

    -K.K.

    VastaaPoista