The Missing Piece

Ei mulla oikeesti mee hyvin. Anteeksi, jos niin olen antanut ymmärtää. Tappelen taas ruoan kanssa, syönkö, oksennanko, liikunko. Iltaisin pyörryttää ja hyvä jos ei lähde jalat alta. Mikään muu ei enää merkitse paitsi paino, paniikki jos se on noussut, helpotus jos laskenut. Tällä hetkellä mennään tasan 38 kilossa, eli painoindeksi on 13.79.

Tiistaina oli aika syömishäiriöpolille ja ne ehdotti, että menisin osastolle nyt kun olen saanut viiltelyn kuriin. Olin ehdottomasti sitä mieltä, etten kehtaa näin läskinä sinne mennä, joten kieltäydyin.

Illalla juteltiin äidin kanssa ja se sai mun pään käännettyä. En mä halua elää pelkän painon kontrolloinnin mukaan, kuluttaa itseäni päivästä toiseen samoilla rutiineilla. Soitin siis hoitajalle ja sanoin ottavani osastopaikan vastaan. Maanantaina sinne pääsen, heti aamulla kaheksalta.

Sitä ennen pitäisi jaksaa juhlia tyttöystävän 20-vuotissynttäreitä. Alkoholin kalorit ahdistaa, samoin vieraiden ihmisten joukossa pyöriminen. Kunhan mä tästä vaan pääsen yli, niin voihan sitä hauskaakin olla. Mieluummin kuitenkin viettäisin aikaa kahdestaan rakkaan kanssa. Ei, en halua pilata fiilistä, huomenna juhlitaan!

Guardian Angel

Sairaalajakson jälkeen olen voinut yllättävän hyvin - kyllä - lähdin osastolta maanantaina, vaikka minua yritettiin koko päivä suostutella jäämään edes viikon loppuun. Lääkäri jopa soitti äidilleni, mutta itsepäisesti päätin, että en jää enää päiväksikään. Pakkohoidon kriteerit eivät täyttyneet, joten pakkasin vähäiset tavarani iltapäivällä ja suuntasin kotia päin.

Olo on ollut ihmeen hyvä ne pari päivää, jotka olen ollut vapaalla. Tänään tirautin muutaman kyyneleen kun ahdisti, mutta muuten ahdistus on pysynyt piilossa. Olen aika yllättynyt. Hyvä kuitenkin näin.

Nyt olen yksin tyttöystäväni asunnolla vahtimassa hänen söpöjä rottapoikiaan ja hamsteriani. Rakas on jäänyt koululle pariksi yöksi, joten olen majaillut itsekseni hänen kämpillään. Hyvää opettelua elämää varten: kaupassa käyntiä, siivoamista ja lemmikeistä huolta pitämistä. Olen suoriutunut mielestäni hyvin - myös syömisten suhteen.

Ja salatut elämät -boksit on aika rakkaus. Montakohan jaksoa sitä ehtii katsoa päivässä? :--D

Complicated

Tänään saan toivottavasti kotiutettua itseni vastoin kaikkien  muiden tahtoa. Tulin Auroraan torstaina, lähden maanantaina. En ole ehtinyt osallistua ryhmiin tai tavata lääkäriä. Tiedän, etten antanut hoidolle kunnon mahdollisuutta. Mutta kun en pysty syömään. Yksi kasvispihvi päivässä ei riitä ja se on ainoa, mitä olen saanut salaatin lisäksi alas.

Ensimmäisenä päivänä ahmin kaksi leipää, sen jälkeen olen kammonnut ja vältellyt ruokailuita. Ei kukaan osaa pakottaa tai suostutella minua syömään jos pää sanoo toista. Koti on tuttu ja turvallinen, siellä kaikki sujuu paremmin.

Päässä ei ole erityisemmin pyörinyt itsetuhoisia ajatuksia. Peilailen itseäni, mutten enää näe ylipainoista vartaloa. En kyllä näe luitakaan, vaan suurin piirtein normaalipainoisen näköisen tytön. Ei tee mieli viiltää tai satuttaa itseään, mutta en ole erityisen iloinenkaan. Mikään ei kiinnosta. Seronil nostettiin neljäänkymppiin.

Paino vaatteet päällä 39,7kg. Huomenna on aika syömishäiriöpolille. Minä pärjään.

My Name Is Ana

Olen Aurorassa mielialahäiriöosastolla. En tajua miksi tulin tänne, lääkärien ja vanhempien painostuksesta. Aika matelee ja ahdistun tulevista aterioista. Ateriasuunnitelmaa ei tarvitse noudattaa, mutta en kyllä kulutakaan ollenkaan. Parikyt kaloria kuntopyörällä ja sitten lopahtaa innostus. Käytävillä ei voi haahuilla ja kävellä. Odotan vain vieraita, jotka voisivat lähteä kanssani ulos - yksin en saa. Hoitajille en oikein uskalla jutella, kaikki ovat täysin vieraita eikä sellaisiin voi luottaa.

Eilen aamulla otettiin paino: 39,6kg. Mörkö päässä huutaa, että nyt et ainakaan syö, ei tuollainen läski tarvitse lisää ruokaa. Haluaisin skipata ruokailut, mutta aina joku vahtii että syön tarpeeksi. Jos kuitenkin sanoisin, että nyt riitti. Ei ne kai mua voi letkuunkaan laittaa...

Kaipaan kotiin, en tiedä milloin uskaltaisin sanoa sen ja jättää hoidon kesken. Tiedän, eihän se vielä ole alkanutkaan, lääkärin tapaaminenkin on vasta maanantaina. Itkeskelen täällä ahdistustani, rikkinäistä elämääni, eikä kukaan huomaa. Tuntuu, että masennun täällä vain lisää.

Kaikki olisi paremmin jos painaisin vähemmän.

Slow Motion Sickness

Menee huonosti, mutta paino ei ole viikkoon tippunut. Siinä se pyörii 40 kilossa. Ja sitä on mielestäni liikaa. Mieliala on koko ajan maassa, eikä kukaan voi auttaa. Saan aivan yllättäen itkukohtauksia ja olen viillellytkin aivan liikaa.

Eilen oli verkostopalaveri, eräänlainen hoitokokous, jossa olivat paikalla polin, sh-polin ja -osaston porukat, sekä äitini. Äiti itki kun häneltä kysyttiin, että pärjäänkö kotona. En pärjää. Neloselle ei ole menemistä tässä mielentilassa, joten sovimme että minut laitetaan jonoon Auroraan. Ei syömishäiriön, vaan masennuksen vuoksi. Ehkä tarvitsenkin hieman lomaa itsestäni.

Eilen iski ahdistus ja vedin pään täyteen temestaa, sinne ne illan muistikuvat sitten hukkuivatkin. Rakas kantoi minut taas kerran vessasta oksentamasta sänkyyn. Anteeksi kun nykyään kaikki menee näin. En osaa enää elää. Vellon ahdistuksessa tai päihteissä.

Jos syön, se on automaattisesti oksennus. Tänään on pysynyt sisällä yksi jogurtti, omena ja maitokahvia. Iltapalaksi ajattelin vielä syödä jotain pientä.

Enkä ole syönyt kaleoridejani, kohta löydän itseni Haarmanista sydänmonitorista. Sydän sanoo tum tum.

Die Bitch

Niin paha olo, ettei sanoin voi edes kuvailla. Istuin eilen vessassa tunnin itkemässä. Oloa ei yhtään helpottanut se, että pikkusiskoni kotiin tullessaan huusi minulle: "Voi ***** Noora, sä oon maailman itsekkäin, pilaat kaikkien elämän ja etkö voisi jo muuttaa sinne sun tyttöystävälle ni päästäis sustaki eroon".

Tulos oli se, että kaivoin terän esiin ja yritin viiltää ranteen valtimon auki. En vain tylsällä terällä saanut tarpeeksi syvää jälkeä aikaan. Mietin myös, että tyhjennän lääkekaapin. Ei kukaan huomaisi, että olen nukkunut pois. En kuitenkaan voisi tehdä sitä äidilleni ja päädyinkin soittamaan hänelle Espanjaan. Ehdotti, että menisin Auroran päivystykseen yöksi. En suostunut, joten hän kutsui ystävänsä meille tarkistamaan vointini. Siihen aikaan olin jo hieman rauhoittunut, joten vain paketoitiin käsi ja sain mennä nukkumaan.

Tänään kävin sitten aamulla laboratoriossa. Labratätikin tokaisi, että "ei sua taida nää neulat sattua" kun ronkki kättäni. Ei kauhean ammattimaista käytöstä, koska kyllä minä edelleen kipua tunnen. Nainen myös sitoi ranteeni kun se edelleen vuosi...

En vain jaksa. Voisin mennä takaisin nukkumaan.

In The Shadows

Käsittämätön ahdistus vaivaa. Paino taas noussut parisataa grammaa ja tunnen olevani liikaa. Minua on liikaa, tekisi mieli leikata saksilla paloja irti. Hyllyn tässä rasvassa ja silti syön lisää. Itkettää ja tekee mieli viiltää. Miksi söin?! (jotta paranisin)

Puhuimme isän kanssa tänään aamupalapöydässä. Kuinka hän toivoo, että saisin painon nostettua 50 kiloon. Hän sanoisi jos painoa tulisi liikaa, lopetettaisi siihen kun olen kauneimmillani. Äitikin on nimittäin hoikka ja olen perinyt hänen vartalonsa. Ei minusta kuulemma saisi läskiä tekemälläkään. Vaikka jo nyt tuntuu jo siltä, laihduttaminen kuiskii koko ajan korvan takana. Voisin helposti olla tunteja syömättä, mutta en anna itselleni siihen lupaa.

Eilen katsottiin parhaan kaverini kanssa Silent Hill, oli kyllä käsittämättömän sekava leffa, enkä siitä kauhua saanut revittyä irti kun ei mitään ymmärtänyt. Ehkä se on pelinä parempi, en tiedä.

Olemme tyttöystäväni kanssa käyneet asuntonäytöissä, tarkoitus olisi saada kämppä jostain Etelä-Helsingistä. Olisi ihan mahtavaa asua esim. Töölössä. Lyhyt matka keskustaan, sairaalaan, kauppaan, porukoiden luo jne. En vain saisi enää joutua osastolle, sillä eläkkeeni ei riitä samanaikaisesti vuokraan ja sairaalassa asumiseen. Ottaisin itse vastuuta, jatkaisin ehkä koulussa. En tiedä, ahdistaa ja samalla olen onnellinen.