Lost but found motivation

Vaikka reilun viikon päästä olisi muutto eikä uudesta asunnosta vielä tietoakaan, olen olosuhteisiin nähden ihmeen rauhallinen. Osasyy on varmasti se, etten oikein osaa ajatella tulevaisuutta paria päivää pidemmälle. Tällä hetkellä kaikki keskittyminen menee päivän suunnitteluun ruokailuiden ympärille ja painon noususta johtuvan ahdistuksen käsittelyyn.

Pääsin muutama viikko sitten hevosen selkään ekaa kertaa melkein kahdeksaan vuoteen, kun lähdin ohjaajani mukaan tallille katsomaan hänen vuokristaan. En ollut osannut varautua että itsekin pääsen ratsaille, mutta tein muutamia voltteja ja menin pari kierrosta kevyttä ravia laiskanpuoleisella eestinhevosruunalla ennen kuin kunto loppui ja annoin pitkät ohjat loppukäyntejä varten.

En ole varma, vaikuttiko tämä lyhyt heppailu kuinka paljon taistelutahtooni. Olen täällä blogin puolellakin useasti maininnut kaipaavani ratsastusharrastusta ja nyt kun mietin, niin ensimmäisellä osastojaksollani ainoa motivaationi syömiseen oli. että jos kaikki sujuu, niin saan vastaanottaa kesätyöpaikan alkeisleirillä leiriavustajana. Viikkoa ennen leirin alkua hoitajat kuitenkin naureskelivat, ettei minulla ollut alun perinkään mitään mahdollisuutta päästä lähtemään. Sen jälkeen en jaksanut edes yrittää sillä koin tulleeni huijatuksi ja syömishäiriön pahentuessa katosivat viimeisetkin kiinnostuksen rippeet minkäänlaista harrastamista kohtaan.

Olen parin viime päivän aikana miettinyt myös terveyttäni, jolle en yleensä ole suonut ajatustakaan. Anoreksia on pitänyt alipainoisuutta suuremmassa arvossa, kuin sen aiheuttamia vaurioita. Luusto on osteoporoottinen ja nyt alkavat olla käsillä viimeiset vuodet, kun voin siihen vielä positiivisesti vaikuttaa. Sydänfilmini on jo lähes normaali ja viimeisimmissä verikokeissakin melkein kaikki pitoisuudet olivat viitearvoilla. Hyvään suuntaan ollaan siis menossa ja tällä hetkellä musta tuntuu, että mulla on voimia nostaa painoa vielä ne viimeiset viisi kiloa normaalipainon alarajoille. Tiedän, että se tuskin on biologinen normaalipainoni, mutta ehkä vitosella alkava luku ei olekaan maailmanloppu, kuten olen aina itselleni uskotellut.

PS. Viimeisiä rivejä kirjoittaessani sain puhelun ja mulle luvattiin asunto, jota kävin lauantaina katsomassa :)