Purjehdus 2019

Lupasin viime postauksen lopussa kuulumisia kesältä ja vaikka tämä tuleekin useamman kuukauden jäljessä, haluan palata vielä kesän purjehdukseen:

Olin vanhempieni kanssa purjehtimassa Hangosta Maarianhaminaan heinäkuun puolessa välissä. Vene on ollut tämän kesän Hangossa, joten aloitin matkani tulemalla junalla Hankoon, josta suuntasimme ensiksi perhetuttujen mökille.
 
Saunottiin, grillattiin, käytiin katsomassa saarta ja maisemia, saatiin koirakaveri, istuttiin kallioilla juomassa skumppaa ja syömässä mansikoita...




Kävimme vielä toistenkin kaverien mökillä, mutta siellä en jaksanut ottaa kuvia, vaan keskityin lapsuuden kaverien näkemiseen ja kesästä nauttimiseen. Heitettiin tikkaa, kerättiin mustikoita, rapsuteltiin koiria, saunottiin ja pelattiin korttia.

Mökkeilyjen jälkeen jatkettiin vanhempien kanssa Birrskäriin. Lähdettiin kiertämään saarta, mutta käännyttiin aika pian takaisin kun kauniiden rantakallioiden jälkeen aukeni vain mustikatonta metsää.





Seuraavan päivän matkalla nähtiin merikotka, ehkä parikin. En muista sillä nukuin suurimman osan matkasta sisätiloissa. En yleensä matkan aikana vietä paljon aikaa ulkona, vaan luen kirjastosta lainattuja kirjoja keulapiikissä, jossa aallot tuntuvat vatsanpohjassa melkein samalta kuin Linnanmäen vuoristorata.





Saavuimme Hellsöhön, jossa satamamaksun maksamisen ja äidin loihtiman päivällisen jälkeen kävin itsekseni kävelyllä. Näin auton alle jääneen kyyn, mutta myös niin kauniita maisemia ja kasveja ilta-auringossa, että teki mieli itkeä.







Mun ehdoton lempparisatama Ahvenanmaalla on Rödhamn, jonne tultiin viimeisenä ennen Maarianhaminaa. Lapsena saaressa mua kiehtoivat kallioille kivistä tehdyt labyrintit, joidenka takia muistinkin paikan pitkään "kivisokkelosaarena". Näin vanhempana olen tykännyt käydä saaren toisella puolella kuvaamassa lintuja samalla peläten ja toivoen kohtaavani käärmeitä matkalla kivikon, kallioiden ja kanervapensaiden läpi.

uimassa veneen perästä

Maarianhaminassa satoi, joten en ottanut kameraa mukaan kävelylle keskustaan. Vanhemmat jäivät veneelle, mutta itse lähdin laivalla takaisin mantereelle. Mulla oli tiedossa aivan toisenlainen purjehdus, joten piti palata kotiin valmistautumaan.

Lähdin heinäkuun lopussa Meriheimon kanssa seilaamaan kuunari Helenalla Helsingistä itään ja takaisin.

Mun piti viikko sitten osallistua toisellekin purjehdukselle, mutta syysflunssa iski huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Oonkin sit vaan fiilistelly kesäkuvia saaristosta omalta koneelta ja ollut salaa kateellinen porukalle, joka pääsee näkemään syksyisen Ahvenanmaan saariston. Ens kesänä on onneks uus mahdollisuus.

Vaikka sulla ei ois minkäänlaista kokemusta, mut purjehdus yhtään kiinnostaa, niin suosittelen tsekkaa Meriheimon toiminnan!

They don’t even know what they’re chasing

Postiluukusta kilahti kaksi viikkoa sitten ilmoitus opiskelijavalinnasta, mikä oli hieman huvittavaa, sillä koulu oli alkanut jo pari päivää aiemmin. Aloitin Vamoksen VALMA:ssa (Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus).

Ensin vähän mietitytti, mitä teen amikseen valmentavassa ryhmässä, kun lukiokursseistakin olisi enää alle puolet käymättä. Tämänhetkiseen tilanteeseen valma kuitenkin tuntuu loistavalta vaihtoehdolta ja koska pääsin Vamoksen ryhmään, ovat ympäristö ja toimintatavat osittain tuttuja jo entuudestaan. Lukiokurssejakin voi halutessaan suorittaa opintojen ohessa, mutta ainakaan vielä en lähde sitä yrittämään.

Alkuun koulun kanssa saa siis onneksi ottaa ihan rauhassa. Meillä ei ole koulukirjoja tai läksyjä, eikä pyynnöstä huolimatta saada edes lukujärjestystä. Edellisestä 5 x vk -opiskelusta on omalla kohdallani yli kymmenen vuotta ja sinä aikana moni asia koulumaailmassa on muuttunut. Nyt siis tutustutaankin uudenlaisiin oppimistapoihin, omaan jaksamiseen ja ajankäyttöön.

© Miro Palokallio

Opiskelua enemmän mua jännittää ihan arjessa jaksaminen ja miten saan asioita hoidettua, kun viisi tuntia päivästä ja suuri osa energiasta meneekin nyt johonkin ihan uuteen. Mulla on jo nyt ongelmia esimerkiksi siivoamisen, tiskien ja suihkussa käymisen kanssa, eli rutiinien luomisessa ja niiden noudattamisessa. Olenkin koulupäivien jälkeen nukkunut parin tunnin päikkäreitä ja yöunet ovat olleen kymmenen tunnin mittaisia. Tämä järjetön väsymys toivottavasti tasoittuu pian, kun alkaa tottua uuteen rytmiin.

En olisi uskonut, kun kymmenen vuotta sitten istuin nuorten suljetulla osastolla, että syömishäiriö ja mielenterveysongelmat seuraisivat vielä tänäkin päivänä. Että siitä näköalattomuudesta irti pääseminen vaatisi monen vuoden kuntoutuksen vielä senkin jälkeen kun on päättänyt parantua. Sillä tiellä kuitenkin ollaan yhä ja usein mietin tuleeko musta koskaan "normaalia". En tiedä, mutta eteenpäin mennään.

Mainittakoon vielä, että ensimmäistä kertaa ikinä saan syötyä riittävän kokoisen koululounaan (jos ei lasketa ala-asteen pinaattilettu- ja puuropäiviä). Ja todellakin käyn joka päivä syömässä, sillä ilmainen lounas tuntuu ihan luksukselta, vaikka "vain" kouluruokaa onkin.

Ja mulla on ollut tosi kiva kesä! Palailen niihin fiiliksiin vielä myöhemmin.

Hei, hei mitä kuuluu?

Nyt ne monen kuukauden kuulumiset! Yleensä kun joku kysyy multa mitä kuuluu, vastaan, että vaihtelevaa. Mieliala vaihtelee edelleen päivästä riippuen. Tänään olen iloinnut auringonvalosta, käynyt puistossa jäätelöllä ja tanssinut yksin kotona. Pari viikkoa sitten puolestaan ei huvittanut nousta sängystä, enkä päässyt ulos asti kun ahdisti ja näytin mielestäni niin rumalta ja vanhalta. Silti sanoisin, että ihan hyvin menee.

Tammikuussa aloitin uudestaan Vamoksen ryhmässä, joka on kolme kertaa viikossa: ma, ti ja ke. Harvoin olen jaksanut olla paikalla kaikkina päivinä, sillä aamuisin kotoa lähteminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä. Väsymyksestä syytän osittain lääkkeitä ja uniongelmia, mutta silti ärsyttää etten saa itseäni ajoissa liikkeelle. Samoin jos herään valmiiksi ahdistuneena, on vaikea saada ajatusketjuja ja itsesyytöksiä päässään poikki. Lopulta tuijotan vessan peilistä itkusta punaisia silmiäni ja olen jo niin paljon myöhässä, etten enää ehdi Vamokseen aamupalalle, joten painelen takaisin nukkumaan ja toivon, että herään parin tunnin päästä paremmalla mielellä. Näitä päiviä, kun tulevaisuus tuntuu toivottomalta, on onneksi harvemmin.

Olen kuitenkin ollut enemmän paikalla kuin poissa ja ryhmä on alkanut tuntua turvalliselta. Ollaan laitettu siemeniä kasvamaan, käyty kisahallilla ja joogaamassa, tehty ruokaa Marttojen opastuksella, pelattu lautapelejä ja kuultu erilaisista projekteista, joihin on mahdollista osallistua. Välillä turhauttaa, kun aiheena on hyvinvoinnin perusasioita, kuten säännöllisen ateriarytmin ja liikunnan vaikutus jaksamiseen. Tuntuu, että mulla on näistä jo liikaakin tietoa, mutta täytyy muistaa, että kaikki eivät ole olleet hereillä terveystiedon tunneilla ja kolunneet läpi osastojen ahdistuksenhallintaryhmiä.

Syömishäiriö muistuttelee olemassaolostaan aina välillä, mutten sanoisi sen enää / tällä hetkellä hallitsevan mun elämää. En myöskään sanoisi olevani parantunut, vaikkei ulkopuolinen ehkä huomaa mun käytöksessä mitään tavallisesta poikkeavaa. Mun mielestä on ihan ok napostella sipsiä ja pähkinöitä viinilasillisen äärellä kavereiden kanssa, vaikka juuri olisi syönyt päivällisen, ostaa jätski hetken mielijohteesta tai syödä kokonainen pizza kerralla kompensoimatta. Ahdistuneena mun puheita ei kuitenkaan jaksa kuunnella kukaan, kun nipotan siitä mikä on terveellistä ja mikä ei.




Nyt tuntuu, että voisin vain jatkaa kirjoittamista, mutta ehkä yritän jäsennellä ajatuksiani ensin jonnekin omaan kansioon. Sen vielä mainitsen, että haluaisin kampaajalle ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Oon monta vuotta vain kasvattanut hiuksiani ja yrittänyt olla tappamatta niitä liialla värjäämisellä. Joku ammattilainen voisi vaihteeksi värjätä tyven ja leikata kuolleet latvat. Shokkivärien ja sävytteiden käyttöä en silti lupaa vielä lopettaa.

What moon songs do you sing?

Olen tällä viikolla käynyt iltapäivisin ulkoiluttamassa perheemme koiraa. Siskoni, jonka luona Luna tällä hetkellä suurimman osan ajasta asuu, lähti pariksi viikoksi Balille, ja koira päätyi hoitoon vanhemmilleni. Oikeasti Luna on koko perheen koira, mutta siskoni ovat sen omineet ja se asustelee vuorotellen kummankin luona.

Voin jo näin viikon jälkeen todeta, että vaikka pikku terrieri on mitä rakkain ja ihanin, en yksin koiraa jaksaisi. Siksi tämä iltapäiväulkoilujärjestely on sopinut oikein hyvin.

Maanantaina ja keskiviikkona käytiin haukun kanssa merisatamassa pursiseuramme saaressa, jonne talvisin pääsee siltaa pitkin. Oli melkoinen tuuli, mutta käveltiin aallonmurtajaa muina neiteinä ja katseltiin ulkopuolella lilluvia jäälauttoja (ja vähän ehkä piti komentaa myös aaltoja).

Oltiin sen verran aikaisin liikkeellä, että koska muita ulkoilijoita ei ollut, uskalsin päästää Lunan vapaaksi. Heitin palloa ja Luna olisi juossut perässä varmaan loputtomiin. Käytiin katsomassa talvitelakalla olevia veneitä ja kävelemässä kallioilla.




Tulen piakkoin kirjoittamaan kuulumisia paremmin. Viime kuukausina on tuntunut, että tarvitsen taukoa bloggaamisesta. Ei ole kiinnostanut kirjoittaminen tai valokuvien ottaminen, tietokoneenkin olen avannut vain katsoakseni Netflixiä. Haluan pitää kirjoittamisen mukavana asiana, joten yritän olla kasaamatta siitä paineita itselleni.

Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille vahvoille naisille!