Once a horse girl...

Olen jo toista kertaa kipeänä tämän vuoden puolella, joten nyt kotona tylsistyessä oli aikaa tulla kirjoittelemaan tännekin.

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että mä aloitin vihdoin ratsastuksen uudelleen! Tähän en olisi pystynyt, jos kaverini ei olisi pyytänyt mua pariin kertaan mukaansa tallille. Näin 11 vuoden tauon jälkeen saa aloittaa uudelleen istunnasta ja perusteista, mutta pikkuhiljaa jutut muistuu mieleen ja kunto kasvaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen, kun vein hevosta talliin, meinasi lentää laatta rasituksesta ja lihakset olivat kipeinä koko seuraavan viikon. Onneksi kamala olo tuli vain tuolla ekalla kerralla ja silloinkin mukaan otettu pillimehu auttoi nopeasti.

Olen tietoinen siitä, ettei ratsastus ole kaikkien mielestä kovin eettistä ja olen itsekin lukenut muutamia aihetta käsitteleviä artikkeleita, mutta aion ainakin tämän kevään jatkaa tunneilla käymistä. Ennemmin mä haluan kääntää huomion nyt siihen, että vihdoin mä sain tehtyä jotain, josta olen vuosikaudet vain haaveillut.

Muistan edelleen kuinka katkera olin lääkärille, joka alkujaan määräsi liikuntakiellon ja sen takia lopettamaan ratsastuksen. Ja sen ponin, jolla olisin mennyt viimeisen kerran ennen osastolle joutumista, jos olisin saanut lähteä siskon kanssa tallille. Tuolloin meillä ei vielä ollut Luna-koiraa, joten ponit olivat mulle tärkeä eläinkontakti. Ratsastaessa ei myöskään ehdi murehtia mitään, sillä keskittyminen on suunnattava 100% tekemiseen ja jokalauantainen tunti oli ihana pakopaikka todellisuudesta.

Ensimmäistä kertaa nuoriso-osastolla jaksoin kevään joten kuten tsempata syömisten suhteen. Olin 17-vuotiaana hankkinut ensimmäisen kesätyöpaikkani eräältä tallilta leiriavustajana ja osastolla mulle oli luvattu, että jos kaikki sujuu hyvin, voin kesän alussa lähteä kolmeksi viikoksi auttamaan hevosten ja aloittelijoiden kanssa. Kuitenkin pari viikkoa ennen töiden alkua mulle hoitokokouksessa naurettiin melkein päin naamaa, että oikeastiko kuvittelit lähteväsi johonkin, että ei sua voi päästää mihinkään ilman valvontaa. Koin, että mua on huijattu ja viimeisetkin luottamuksen ja motivaationrippeet paranemisen suhteen valui pettymyksenä musta ulos. Jälkeenpäin en kehdannut myöntää, että tohon hetkeen asti mä jaksoin yrittää, että sain ruoan (useimmiten) alas siinä toivossa että jaksaisin sen voimin tehdä tallitöitä. Sanoin, että olin luovuttanut jo aiemmin, koska en kehdannut kertoa kenellekään epäonnistuneeni.

Mutta nyt mä olen tässä 28-vuotiaana ja suht' hyvinvoivana. Yhteishaut ovat auki ja ajattelin hakea amikseen lukio-opintojen jatkamisen sijaan. Mut kirjattiin myös vuoden alussa ulos psykanpolilta, koska sain vihdoin hyväksyvän päätöksen Kelan psykoterapiaan.

En mä vieläkään jaksa yhtä paljon kuin "normaali" ihminen, mun koti ei ole siisti ja välillä vaivun masennuskuplaan enkä saa mitään aikaan, mutta pitkästä aikaa mä näen tulevaisuutta pidemmälle kuin tähän iltaan tai loppuviikkoon. Kyllä tää tästä!