Here Comes The Anxiety

Soitto tuli ja osastolla ollaan. Tää kävi liian nopeasti.

Mä tunnen olevani lapsi aikuisten keskellä, ja siltä varmaan näytänkin. Suurin osa muista potilaista kun on aikuisia, siis oikeasti aikuisia ja varmaan yli kolmea kymppiä. Istun huppu päässä sängyllä ja tuijotan tyhjyyteen, se on ainoa mitä jaksan tällä hetkellä. Kun kello tikittää hitaasti kohti ruokailua ja mä mietin, miten saisin ohitettua sen jotenkin. Mutta kun vastaus on: en mitenkään. H*tto! Oksentamista nää ei kuitenkaan vielä valvo, tuli sosekeitot ja vispipuurot ylös. Jälkkärikin kun on pakollinen.

Enkä mä arvannut, että täällä on näin hirveen kylmä, kynnet sinertää ja huulet on valkoset. On siinä rajalla, että tärisyttääkö vai ei. Kylmyyteen kuitenkin auttaa pieni juokseminen huoneessa, muut kolme lähtivät ulos, joten tää on nyt vähän aikaa vain mun käytössä. Mun ulkoiluista en vielä tiedä, huomenna varmaan puhutaan siitäkin lääkärin kanssa.

Hoitaja oli kiva ja toi mulle paperia ja kyniä, ihan kuin osaisin piirtää. Ei se mun oloa helpota, en varmaan kestä täällä paria päivää kauempaa. Haluan kotiin, siellä on turvallista.

Ai niin, ja laitoin huulen toisellekin sivulle lävistyksen. Snake bites, jebou.