2011/03/23

A House Is Not A Home

Tänään oli vihdoin lääkärintapaaminen, jota olin odottanut maanantaista asti. Ihan vain, jotta voisin kertoa lähteväni pois täältä. Tuleehan huomenna jo viikko osastolla lillumista täyteen. Ilmaisin mielipiteeni kerrankin rehellisesti, yleensä vain myötäilen muiden sanomisia ja annan aikuisten päättää mikä on minulle parhaaksi. Nyt sanoin kuitenkin selkeästi lähteväni nyt heti kotiin, mutta ei kun ei!

Lääkäri oli huolissaan labratuloksista, painosta, ekg:sta ja vähän kaikesta. Minut asetettiin tarkkailuun, joka yleensä kestää neljä päivää, mutta viikonlopun takia kohdallani vain perjantaihin. Olen siis sisätiloissa ja odotan joko vapauttavaa tai sulkevaa hoitopäätöstä. Enkä edes halua ajatella mitä nuo voivat minulle tehdä (syöttää) jos päätös on että jään osastolle.

Olen koko päivän ajatellut vain, että MIKSI alunperin tulin tänne tai mitä jos olisin päättänyt lähteä jo heti alkuviikosta ENNEN kuin näin lääkäriä. Tuskin kukaan minua olisi estänyt lähtemästä, mutta kiitos typeryyteni makailen täällä vain sairaalasängyllä ja katson pienellä vihreällä sohvalla televisiota kunnes selkääni alkaa sattua liika istuminen.

Pahinta on, että nämä täällä ovat keksineet tarjottimen. Syömishäiriöpolilta on vihdoin lähetetty ateriasuunnitelmani, jonka mukaan hoitajat nyt kokoavat annokseni tarjottimelle. Annoksen, joka on isompi kuin yhdelläkään toisella potilaalla, jotka saavat ottaa ruokansa itse. Yritän nyt kuitenkin syödä, jotta perjantaina olisi edes pieni mahdollisuus, että minut päästettäisiin kotiin.

1 kommentti:

  1. Kyllä ne lääkärit tietää, mikä sulle on parasta! <3 Syö hyvä ihminen! <3

    VastaaPoista