I'm Not a Fighter

Mä en vaan osaa syödä. En oikeita määriä. Joko menee liikaa tai liian vähän. Kun menee liikaa, täytyy oksentaa. Juoksin eilen siskoni ylioppilasjuhlista kaksi kertaa kellarin vessassa laattaamassa, koska söin liikaa kakkua ja marenkeja. Itkin eilen itseni uneen kun en vain jaksanut tätä elämää. Otin lääkkeitä tuplamäärän, jotta nukahtaisin. Olin valmis vetämään kaikki lääkkeet kaapista, koska kaikki tuntui niin väärältä. Miksi tämä syömishäiriö valitsi juuri minut?

Olen loppu. Viiltelinkin kun tuli pikkusiskon kanssa riittaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin suoristusraudasta. En kestä nyt mitään negativista päälleni. Olen heikko. Tänäänkin olisin paennut kultani luokse, mutta tajusin että huomenaamulla on herättävä kymmeneksi kouluterkkarille. Ehkä viimeinen tapaaminen hänen kanssaan, näin katkeaa seitsemän vuoden yhteinen taival. Ja tuosta on ollut apua, osastollakin hän on käynyt hoitokokouksissa.

Paino on alle 34 kilon. Olisi varmaan enemmän, jos olisin syönyt oksentamatta. Mihin katosi se yli kahden viikon oksentamattomuusputki? Tuntuu, että syömishäiriö vie minua nyt taas mennessään. Kovaa. Aamulla jo mietin, että miksi edes yrittää enää, kun en kuitenkaan onnistu.

Vihaan anoreksiaa, vihaan koko saatanan syömishäiriötä!