Courage

Joulu on pelastettu nutreilla :---P

White Christmas

Jouluaattoahdistus. Aamupalaksi otin tarvittavia, lounaan riisipuuron skippasin, koska äiti teki sen täysmaitoon. Ehkä sitten illalla. Tai laatikoita, en tiedä. Lanttulaatikossa on vähiten kaloreita, mutta voiko sitäkään syödä oksentamatta? Tosin kun isovanhemmat saapuvat, ei ole vessaan enää asiaa.

Toissapäivänä ryyppäsin. Eilen oksensin kaiken minkä söin. Kolme ateriaa yritin, muttei mikään pysynyt sisällä. Katsoin ateriasuunnitelmaa ja se näyttää niin isolta, että voisin syödä siitä korkeintaan puolet. Mutten uskalla pistää suuhuni mitään, pelkään, että sorrun ahmimaan. Kolme mukillista maitokahvia ja olen aivan kofeiini-tärinöissä.

Parin tunnin päästä joulukirkkoon (kuuntelemaan kun mun maha murisee). Ehkä saisi vähän sitä fiilistä. Sen jälkeen pöydässä istumista tyhjä lautanen edessä. Ja lahjat, joita en ostanut. Toivottavasti saan taas hiuslakkaa konvehtien sijaan, koska muuten oksennan illalla suklaita.

Mua hävettää kirjoittaa näin negatiivista tekstiä, toiset sentään YRITTÄÄ.

Ei suju tämä joulu. Anteeksi.

Askartelemani joulu-Caramel

Wake Up Dead

Oli tylsää, joten tässä teille videopostausta. Höpötän kaikkea turhaa sekavassa järjestyksessä, mutta yrittäkää saada selvää. Vähän ahdistuksen purkua ja asiaa siitä, mitä taas osastolla on tullut tehtyä.

Choose Me

Mä en haluu kirjottaa taas yhtä angstipostausta, joita oon viime aikoina viljelly aika tavalla. Ahdistus on suuri ja saa mut joka päivä itkemään, mutta sivuutan sen tällä kertaa. Anonyymit saattavat olla oikeassa: kun sanon itseäni läskiksi, näen itseni suurempana kuin olen. Olenkin viikonlopun ja alkuviikon yrittänyt olla soimaamatta itseäni. Vaikka ei tuo ole (vielä?) auttanut.

Eilen keskustelin omahoitajani kanssa ja jäi aika huonot fiilikset. Hän sanoi, etten edes yritä parantua ja puheillani vain kerjään pään silittelyä ja lohdutusta. Muutenkin minun pitäisi puhua, ei vain katsoa silmiin vetoavasti. Itkeä saa, mutta meikit levinneenä ei saa haahuilla käytävillä. Mitä minä muka osastolla teen jos en yritä parantua? Pitäisi kuulemma osallistua enemmän keskusteluihin ja lopettaa tiettyjen kuvioiden mukaan syöminen.

Aamulla oli hoitokokous, jossa ei tullut mitään uutta. Ulkoilut pysyivät samoina, samoin suunnitelmat joulusta. Välipäivinä käyn osastolla syömässä ja hoitaja käy meillä kotona syömässä. En siis ole aivan tyhjän päällä kahden viikon sulun aikana. Tänään on vielä perhetapaaminen, jonne tulevat äitini, lääkäri, hoitaja ja perheterapeutti.

PS. Osastolla eletään tällä hetkellä kuin lastentarhassa, saa nähdä minkälainen kaaos syntyy kun nuorisopuoli yhdistyy vuodenvaihteessa.

Slowly Dying Inside

En saa mennä yksin omaan huoneeseen. Istun siis päiväsalissa hoitajien kanssa. Mitään ne ei kyllä puhu, lukee vaan lehtiä. Ehkä minä sitten en tarvitse keskusteluapua, vaikka itkisin silmät kuiviksi ja tekisi mieli hakata koko vasen käsi irti. Vaikka eihän ne osaa mun ajatuksia lukea.

Tänään oli aamulla hoitokokous. Sain toisenkin 15min ulkoilun saatettuna, siirryttiin startti-ateriasuunnitelmaan, mutta retkilupaa ei vielä heltynyt. Jouluksi pääsen kotiin, kun osasto menee pariksi viikoksi kiinni. Ateriasuunnitelmaa pitäisi noudattaa, mutta anoreksialla on aivan toisenlaiset suunnitelmat. En tiedä ketä kuunnella.

Rentoutusryhmässä oli pallohierontaa, kerrankin sain rentouduttua edes hetkeksi. Paikalleen asettuminen on viime aikoina ollut vaikeaa, esimerkkinä kun viime öinen herääminen: oli pakko nousta juoksemaan huoneessa edes takaisin. Puolen tunnin päästä lopetin suosiolla, kun yöhoitaja tuli ihmettelemään kun en vielä nuku. Antoi sitten lääkettä, jolla nukuin aamuun asti.

Ajatukset on anoreksian muovaamia. Olen lihava, ällöttävä, hyllyvä, pelkkää rasvaa. Koko minun 39 kiloani on pelkkää rasvaa, ei lihaksia ollenkaan, luutkin haurastuneet. Miten vihaankaan itseäni! Silti jatkan täällä, idiootti minä.

Tired of Being Alone

Väsyttää. Ja päivät kuluvat vain oleskellessa ja syödessä. (välillä hieman pakkojumpatessa) Paino varmaan noussut vauhdilla, minut punnittiin viimeksi tiistaina, joten en ole varma. Silloin oli päivässä tullut +400 grammaa.

Labrat ovat päin mitä lie. Kaliumit sen verran matalat, että aloitettiin lääkitys kolmesti päivässä. Neutrofiilit ovat myös alhaiset, joten infektioriski on suuri. Vielä oli jotain, mutten muista. Joka tapauksessa jos saan sydäntuntemuksia pitää heti sanoa hoitajalle, joka kutsuu päivystävän lääkärin. Onneksi ei sellaisia ole ollut.

Tänään alkaa nutridrink iltapalalla. Ahdistaa jo etukäteen. Olen syönyt ½ starttia nämä neljä päivää ja sunnuntaina tai maanantaina olisi tarkoitus vaihtaa starttiin. Eli lisää ruokaa ja lisää ahdistusta.

Olen ollut säälittävä ja itkenyt läskejäni ja täyttä vatsaani. Eristäydyn ruoan jälkeen yksin sohvannurkkaan, jotta kukaan ei huomaisi kyyneleitäni. Miksi tällainen ihravuori itkee ruoan takia? Haluaisin viiltää vatsani irti, tai edes raapia haavan ranteeseen, muuta siihen en alennu. Tällä kertaa minua ei heitetä pois viiltelyn takia, se on vain minusta kiinni.

Mighty Healthy

Täällä sitä taas ollaan, Helsingin Psykiatriakeskuksen osastolla 4. Sain saman huoneenkin kuin viimeksi. Tulin aamupalalle ja tuntuu, että vatsa on puurosta edelleen täynnä, vaikka kohta pitäisi jaksaa jo lounastakin. Meitä on täällä tällä hetkellä kuusi ja nuo muut ovat niin pikkuisia, että ahdistaa. Olen valas, löllyvä ihrakasa.

Äsken oli lääkärintapaaminen, sain yhden 15 minuutin ulkoilun / päivä ja luvan osallistua rentoutus- ja keskusteluryhmiin. Retkilupaa tai kotilomia ei vielä ole, mutta enpä niitä näin alkuun odottanutkaan.

Paino on 37kg, painoindeksi 13,43. Eli alipainoa on noin 15 kiloa. Ennen kuin tulin tänne, olin iskostanut päähäni, että on pakko painaa taas se 30 kiloa ennen kuin voin osastolle tulla. Pakko näyttää että olen "hyvä" anorektikko. Siksi melko ahdistuneet tunnelmat... Minähän näytän aivan terveeltä, mitä minä OSASTOLLA teen?!

Kotona en pystynyt itseäni parantamaan, joten lähtölaskenta alkaa täältä. Minähän hitto vie rökitän vielä tämän sairauden! (kai?)