Drink The Water

Tykkäsin eilisestä Haloo Helsingin keikasta, hypin siellä kuulemma innoissani ku joku neljätoistavuotias, noloo.

Ollaan täällä rottapoikien ja Karkki-hamsterin kanssa keskenään kun Ankku suuntasi taas tänään työharjotteluun. Onneks se tulee jo huomenna takaisin ja päästään vapun viettoon. Oon täysin rahaton, mutta onneksi me ollaan hamstrattu alkoholia kaappeihin kun ollaan joskus oltu rikkaita! Alan vasta nyt käsittää mitä rottien omistajat näkee lemmikeissään. Pikkupojat Leevi ja Romeo on kasvanu jo melko isoiks, mutta riehua ne jaksaa ja niiden kanssa voi jopa leikkiä. Ei ne uskalla sohvalta mihinkään lähteä, mutta tulee kiinnostuneina syliin kiipeilemään ja painimaan. Choco ja Pätkis vetelee omia polkujaan ja Zorro-vanhus viihtyy sylissä rapsuteltavana. Alkaa reppanan aika olla jo :----(

Oon nyt päättäny, että oksentelu saa luvan loppua. Siitä on tullut melkein jokapäivästä kun oon yksin, eikä kukaan "vahdi". Rahat menee kauppaan, vaikka ne vois käyttää paljon hyödyllisemmin. Ja nyt on pakko päästä vähän parempaan fyysiseen kuntoon, jotta jaksan viettää kesää! Ois tarjolla Italianmatkaa, purjehdusta. Ja syksyllä saisin aloittaa ratsastuksen.

Tänään oli poli ja täytyy myöntää, etten mä ollu punnituksessa ihan rehellinen.. Omahoitaja on edelleen lomalla, joten ei toi oo ku kuulumisien kertomista. Oon kuitenki tän päivän saanu tsempattuu ku hoitaja kävi syömässä lounaan mun luona ja äitin kanssa tehtiin päivällistä. Iltapalan kanssa tuskailin aika kauan "et sä sitä tarvii, oot syöny jo tänää muutenki liikaa", mut sainpahan sentään jotain alas.

Ja päivitettyä kuvaa hiuksista, puolet päästä on nyt sinisenä!

Oikein hyvää vappua kaikille!

Summer In The City

Tässä teekupposen vierellä odottelen, että päivä valuu kohti loppuaan. Kohta ruokaa naamaan, niinkuin hoitajan kanssa aamulla polilla sovittiin. Painoon ei oltu tyytyväisiä, kun se ei ole noussut. Pitäisi saada noususuuntaiseksi, tai päiväosasto odottaa. Mun omahoitaja on kuitenki nyt vielä pari viikkoa lomalla, enkä haluu päättää mitään ennen kun se palaa. Siihen asti saa osastot odottaa, kunhan ei mitään totaalista romahdusta tule.

Muru tartutti muhun hiustenvärjäysinnostuksen. Ärsyttää kun tukka ei kestä blondaamista, kesällä olisi kiva olla jossain muussa värissä kun mustassa. Viime kesänä olin punapää ja sitä edellisenä blondi. Nyt mulla on vaan toi pieni vaalea raita, jota voi shokkiväreillä värjäillä haluamakseen. Ne kun ei kuluta hiusta yhtä paljon kun kestoväri ja lähtee yhdellä vaalennuksella pois! Sinistä väriä olisi kaapissa, katotaan saanko pidettyä näppini irti siitä. Tai punaisesta.

Pari päivää on sujunut hyvin. Ollaan kokkailtu äidin kanssa maailman parasta nuudelikeittoa (josta tuli kyllä pataa) ja muutenkin olo on ollut ihan pirteä. Johtunee osittain ainakin kesäisestä säästä. Oon kierrelly kaupungilla ja yrittänyt olla ostamatta mitään. Mukaan on silti tarttunut musta neule, jonka perustelin itselleni, että on välttämätön esim. puistoillessa hupparin alla. Tekosyitä ostaa vaatteita.. Ja pimeessä hohtavat aurinkolasit! Ne on hienot, oon aina ollu harakkana kaiken pimeessä hohtavan perään :--D

Ärsyttää edelleen Salatut Elämät.. Eilen oli pakko vetää iltajumpat kun Iida ja Annakin teki kuntopiiriä. Vaikka suurimmaksi osaksi mä vaan naureskelen koko ohjelman toteutukselle. Viiden päivän kurkku-vesi-paaston jälkeen ei kukaan kehu oloaan paremmaksi kuin koskaan, juokse päälle kilometrien lenkkiä ja vedä rääkkitreenejä. Mulla ainakin taju meinas lähtee jo kävellessä kun joskus toteutin 200kcal/pvä dieettiäni. No, se Anna onneks pyörty ja joutuu kai tän päivän jaksossa sairaalaan - ihan oikein sille :)

(Mun puhelin muuten hajos ja kaikki nimet meni mukana, erakoidun ku ei oo kenenkää numeroita!)

Pirate Bones

Mun joka päivä on pelkkää helvettiä. Kiloja, kaloreita, kävelyä, nälkää, oksennusta. Mä taistelen itteeni vastaan, milloin saadakseni painoa, milloin laihtuakseni. Mikään ei tuota tulosta ja mä vaan ahdistun. Odotan kauhulla lauantaina pidettäviä tupareita, enkä haluaisi etukäteen miettiä tarjottavia. Kyllä mä leivon ja laitan ruokaa mielelläni, mutta mua vaan pelottaa mitä tuun sillon syömään. En mä voi desimitalla mittailla muiden edessä, ottaa vaan vähän tuota ja tuota.

Paino on ollut laskusuunnassa, vaikka eilisestä se oli pompannut pari kiloa ylöspäin. Mä en vaan osaa lopettaa ja mua sattuu kun sä sanot, että on tehtävä valinta sinun ja sairauden välillä. Itken ja tekisi mieli viiltää, mutta satutan itseäni mieluummin olemalla syömättä. Ja se tekee tilanteesta jatkuvan oravanpyörän. Jos jatkan, menetän sinut. Mutta en osaa lopettaa.

Hyperventiloin. Mietin, annanko ruokani palaa paistinpannulle. Pilattua ruokaa ei voi syödä. Mietin, lähdenkö kauppaan ostamaan jäätelöä oksennettavaksi.

Ehkä mä lähden porukoille rauhottumaan. Viimeistään huomenna. Mun maailma on romahtanut.

All I Need Is Love

Rakastan kultaani yli kaiken. Viikko erillään tuntuu miljoonalta vuodelta, viime näkemisestä on ikuisuus. Torstaina saatoin Ankun Kamppiin ja kotimatkalla ratikassa sain jonkun paniikkikohtauksen tapaisen kun ajattelin, että nyt sille on sattunut jotain. En tiedä mistä ajatus päähäni putkahti, mutta sydän alkoi hakata tuhatta ja tuntui että pyörryn. Eikä ollut puhelintakaan varmistaa että toinen on kunnossa, joten pelkotila jatkui monta tuntia.

Oon alkanu taas muistaa niitä hetkiä, kun tavattiin ensimmäisen kerran. Vaikka vielä tuolloin en tyttöön vielä ihastunut, pistin hänet kyllä erityisesti merkille: hän oli kaunis, tyyli oli upea. Saimme toisiltamme vinkkejä pukeutumiseen ja muuhun, mistä kaikki eivät pitäneet.. Puhuimme toisillemme vain muutamia sanoja, koska olimme molemmat niin ujoja ja emme uskaltaneet luottaa ihmisiin. Mä oon edelleen kaveriporukassa mieluummin hiljaa ja varsinkin uusien tuttavuuksien joukossa. Muistan sinut silti erityisenä.

Joskus myöhemmin uskaltauduin ottamaan netissä yhteyttä. "Muistatko minut?" Ja kyllä hän muisti. Tehtiin retki Suomenlinnaan 23.05.2010 eväänä Läkeroleja (damn, kun niitä hyviä saa enää Ruotsista) ja Pepsi Maxia. Valokuvattiin, pelattiin Skip-boa ja kuunneltiin radiota. Oli kylmä, mutta ainakin oli hyvää seuraa.

Joskus myöhemmin sain houkuteltua Ankun mukaamme puistoilemaan. Tais olla juhannus ja "mentiin naimisiin" Ruttopuistossa. Vaihdettiin tupakka-askista kyhätyt sormukset ja sain muwulta ensimmäisen pusun ;) Loppuillan muistikuvat on aika hämärät, koska alkoholilla oli osuutta asiaan. Baariinkaan asti ei taidettu päästä. Vai olikohan se joku toinen kerta, noi hetket on mulle yhtä sumua. Ilolientä kului sinä kesänä paljon. Seurustelemaan kuitenkin alettiin vasta elokuussa 2011, kun sain tehtyä aloitteen. Muistan, kuinka kävelimme Eirassa käsi kädessä. Olin onnellinen, vaikka ajatus tytön kanssa seurustelemisesta tuntuikin ensin oudolta.

Nyt oon vaan niin iloinen, että tuolloin joskus uskalsin ottaa yhteyttä. Tai että me alun perinkään tavattiin, vaikkakin huonoissa merkeissä. Meidän kaveripiirit oli ihan erit, joten ei oltais varmaan muuten ikinä tutustuttu. Rakastan sinua, kulta ♥

Where Is Home?

Tää sairaus on ollu mussa kiinni kauan, niin kauan, että on vaikee päästää irti. Yksin olo on asettanu tietynlaisia haasteita, ja oon oikeestaan nauttinutkin siitä aina kun voitan sisäisen kamppailuni. Välillä kuitenkin häviän. Jos mä jätän yhdenkin aterian välistä, alkaa anoreksia huutaa päässä "Hyvä hyvä, huomaatsä? Sun ei tarvitse syödä enää ikinä, sä et tarvitse ruokaa." On vaikea ymmärtää, että jokainen kävelty askel ratikkamatkan sijaan on häviö, jokainen lautaselle jätetty murunen on tappio. Ketä vastaan mä taistelen, itseänikö?

Tänään oli taas poli. Lopetin vaaka-lakon ja mua hävettää kertoa paino, joten se jääköön mun ja hoitajan väliseksi salaisuudeksi. Voin silti kertoa, että pientä takapakkia oli tullut. En tiiä paljonko paino oli pudonnut, mutten jää murehtimaan sitä, kunhan vain ei laske entisestään. Tehtiin parille päivälle ruokasuunnitelma, koska mun on helpompi syödä jos joku antaa mulle siihen luvan. Mä voin syödä keiton, jos joku niin sanoo, mutta jos itse pitää päättää menee kauheeks pähkäilyks.

Huomiselle ois varattu labrat. Lääkäri halus varmistaa ainaki kaliumit, mut ei mul mitää tärinöitä tai pyörrytyksii paljon oo, joten arvot voi olla normaalin rajoissa. Viimeks verikokeet on otettu osastolla, eli yli kolme kuukautta sitten. Kohta aletaan hipoa ennätysaikaa, jonka oon viettäny osastoreissujen välissä kotona!

Everyday Random Stuff

Mä näin unta mun vanhasta omahoitajasta, joka muutti ulkomaille. Unessa se pelasti mut kun olin eksynyt. Aamulla tuntuikin, että olen aivan hukassa ja tarvitsisin jonkun näyttämään mulle tietä. Laihdutus-ajatukset pyöri päässä ja sain oikeasti pakottaa aamupalan kurkusta alas. Oon nyt yksin täällä meidän kämpässä ensimmäistä kertaa, kun Ankku lähti työharjotteluun toiselle paikkakunnalle. Ensin ajattelin, etten tuu mitenkään selviimään, että on pakko turvautua terään tai alkoholiin, mutta nyt ajatukset on jo positiivisemmat.



Mulla oli eilen hoitokokous syömishäiriöpolilla. Sovittiin, että jatkan käyntejä kerran viikossa (vaikka mun hoitaja jää pian lomalle kolmeks viikoks! :< ) ja jalkautuva käy luonani syömässä pari kertaa viikossa. Tässä juuri samalla kun kirjoitan, kokkailen huomiseksi papu-soijarouhe-kastiketta ja riisiä. Samalla sovittiin, että jos painoni (jota en katsonut) lähtee laskuun, voidaan minut laittaa muutamaksi viikoksi päiväosastolle.
Kivelästä odotetaan yhteydenottoa, en oikein tiedä mitä varten; alanko käydä sielläkin polilla, koska mikään ryhmä ei taida olla vielä ajankohtainen. No, siellä ainakin keskityttäisiin enemmän masennukseen ja ahdistukseen.

Mä kaivoin kymmenen vuotta vanhan harrastukseni esiin netin syövereistä: virtuaalitallin. Mietin ihan vakavissani palaavani niihin kuvioihin, saisi koodata ulkoasuja, muokata kuvia, kirjoittaa hevosille luonteita ja sukuselvityksiä, kilpailla, yms. Kuulostaa lapselliselta, mutta voin sanoa, että se on aivan oma maailmansa. Lopetin nää touhut sairastuttuani ja jouduttuani osastolle, mutta nythän saisin hyvin päiviini sisältöä. Ja ah, kun pääsisi vielä kameran kanssa kiertämään islanninhevosnäyttelyitä! Onko kukaan muu ikinä omistanut / hoitanut virtuaalihevosia?

Heppatyttönä mä innostuin tänään myös piirtämään. Tommonen nopee lyijykynätöherrys siitä tuli, mutta uskallan silti julkaista sen täälläkin. (Vaik paperilla se näyttääki paremmalta..)

The Party & The After Party

Ei törkee mikä olo. Ja rahatkin meni kun tarjosin vaimolleni juotavaa baarissa. Nyt ollaan sitten köyhiä. Päätettii eilen lähtee toisen pariskunnan kanssa viihteelle, en ookkaa ollu baarissa puoleen vuoteen. Aloteltiin meillä ja syötiin, sitten jatkettiin dtm:ään. Ilta vaan jäi vähän lyhyeks kun Ankulle tuli paha olo ja mun oli pakko tuoda se raukka kotiin nukkumaan :----D

Aamulla herättiin sitten sen mukaisissa tunnelmissa, toisin sanoen aika kamalassa torakassa (darrassa). Ollaan löhötty sohvalla ja katsottu elokuvaa ja Salkkareita. Suihkun jälkeen tuli vähän freesimpi olo, mutta tää päivä menee kyllä verkkareissa ja hupparissa.

Meillä on nyt viimeinen yhteinen viikonloppu ennen kun kulta lähtee työharjotteluun. Ajattelin viedä tuon otuksen ulos syömään ja leffaan. Tili vaan kerralla tyhjäks, hehe... Kiitos kelan takautuvat.

Olin maanantaista torstaihin taas isovanhemmilla kylässä. Sujui tosi hyvin kaikin puolin, söin sen viisi kertaa päivässä oksentamatta ja juteltiin, käytiin pitkillä kävelylenkeillä auringossa, tehtiin palapeliä ja muuta mukavaa. Ei ollut kauheasti ahdistusjaksoja, vaikka söin suklaatakin hyvällä omallatunnolla. Ja vaakalakko on pitänyt!

Time To Get Ill

Ei helvetti mä nään itseni peilistä rumana. Tommosena tikkuna, jolla luut paistaa ohuen ihon läpi. On tänään keskusteltu paljon aiheesta kullan ja kavereiden kanssa. Musta alkaa kuulemma jo näkyä se, että oon sairastanu monta vuotta. Kasvotkin on kuulemma alkanu painuu jo kuopalle. Oon osannu olla punnitsematta itseäni, mutta pelkkä vaakalakko ei mua pelasta. En vaan haluu näyttää kroonikolta, tehdä kropalleni mitään peruuttamatonta. Mua oikeesti hävettää, jos joudun kesällä rannalle syömishäiriön leima otsassani. Niinkuin joku sanoi, että luulisi mulla olevan syöpä ku hiuksetki putoo päästä.

Äiti sanoo, että oon laihtunu. Itse en voi sitä uskoa, ei näillä herkkumäärillä (joita en kehtaa edes mainita, koska siinä on mielestäni liikaa.) Vaatteet päällä näytän yleensä ihan siedettävältä, mutta alasti mua on alkanu ahdistaa olla myös tyttöystäväni edessä. Milloin koen olevani läski, milloin liian laiha. Haluaisin vain verhota itseni mustiin verkkareihin ja huppariin.

Joku pyysi kuvia ajalta kun olen terve. Terve olen ollut viimeksi ala-asteella, jos silloinkaan. Olen aina ollut alipainoinen ja jossain määrin "ylpeä" siitä. "Hehe, oon se pienin ja painan alle 30 kiloa!" Vasta yläasteella mun oli tehtävä painolle jotain, koska se lähti nousuun pituuskasvun myötä. Kyllä musta silti huomaa, että oon ollu joskus edes vähän paremmassa kunnossa. Ensimmäisen kerran osastolle jouduin vuoden 2009 keväällä juuri täytettyäni 17, mutta sitä ennen olin käynyt jo kouluterveydenhoitajalla painoseurannassa useamman kuukauden ajan.

Nyt kuitenkin niitä kuvia:

syyskuu 2007

kesäkuu 2008

elokuu 2008

helmikuu 2009

kesäkuu 2010

joulukuu 2010