Where Is Home?

Tää sairaus on ollu mussa kiinni kauan, niin kauan, että on vaikee päästää irti. Yksin olo on asettanu tietynlaisia haasteita, ja oon oikeestaan nauttinutkin siitä aina kun voitan sisäisen kamppailuni. Välillä kuitenkin häviän. Jos mä jätän yhdenkin aterian välistä, alkaa anoreksia huutaa päässä "Hyvä hyvä, huomaatsä? Sun ei tarvitse syödä enää ikinä, sä et tarvitse ruokaa." On vaikea ymmärtää, että jokainen kävelty askel ratikkamatkan sijaan on häviö, jokainen lautaselle jätetty murunen on tappio. Ketä vastaan mä taistelen, itseänikö?

Tänään oli taas poli. Lopetin vaaka-lakon ja mua hävettää kertoa paino, joten se jääköön mun ja hoitajan väliseksi salaisuudeksi. Voin silti kertoa, että pientä takapakkia oli tullut. En tiiä paljonko paino oli pudonnut, mutten jää murehtimaan sitä, kunhan vain ei laske entisestään. Tehtiin parille päivälle ruokasuunnitelma, koska mun on helpompi syödä jos joku antaa mulle siihen luvan. Mä voin syödä keiton, jos joku niin sanoo, mutta jos itse pitää päättää menee kauheeks pähkäilyks.

Huomiselle ois varattu labrat. Lääkäri halus varmistaa ainaki kaliumit, mut ei mul mitää tärinöitä tai pyörrytyksii paljon oo, joten arvot voi olla normaalin rajoissa. Viimeks verikokeet on otettu osastolla, eli yli kolme kuukautta sitten. Kohta aletaan hipoa ennätysaikaa, jonka oon viettäny osastoreissujen välissä kotona!