Slowly Dying Inside

Oon ollu mummilla ja ukilla muutaman päivän yrittämässä saada syömisiä taas kuntoon. Leppoisasti menny eläkeläisten kanssa kera hyvän kirjan. Valituksia tuli taas lävistyksistä, kuulemma otan ne pois sitten kun olen terve; masennuksen merkki.

Pää täyttyy ajatuksista. Aivan järkyttävä huonommuuden tunne iskee kun syö normaalisti. Mä en ansaitse mitään, en ketään ja oon varma et mut on luotu tänne vaan tuhoomaan toisten elämiä. En osaa muuta kun satuttaa, oon äärimmäisen itsekäs ja kaikilla olisi oikeasti paljon parempi ilman mua. Ne jotka on eri mieltä ei tunne mua.

Yöllä kun en saa unta (kello tulee kohta neljä aamuyöllä, kirjoitan päässäni pyöriviä ajatuksia kännykkään, koska en keksi muutakaan) huomaan vertailevani itsemurhatapoja. Pelkään enemmän elämistä kuin kuolemaa. En silti hyppää katolta. Säikähdän vain syötyäni, että nyt olen taas askeleen kauempana haudasta. Päätin jo yläasteella, että kuolen nuorena, ei siis väliä aiheutanko itselleni pysyviä vaurioita. Tavallaan mä oon antanu itselleni luvan viedä tän loppuun asti. (Alkaa mennä pelottavaks..) Jospa sitä yrittäis taas hetken nukkua, väsyneenä kun vaan angstittaa.

// edit aamulla.
Näin unta, että lempibändini Haloo Helsinki! teki ilmaiskeikan Kampin kauppakeskuksessa. Juoksin portaissa ja lopulta kun Ei Eerika pääse taivaaseen soi, päätin hypätä viidennestä kerroksesta. Heräsin. Ahdistus seuraa uniin, se on aina pahimmillaan illalla.

Huomenna pääsee onneksi terapiaan käsittelemään asioita. Kyllä siitä on apua, vaikkei mitään näkyvää muutosta ehkä olisi tapahtunutkaan. Pikkuhiljaa.

Paino + 1,7kg. Jumalauta.

Murder Story

Havahduin eilen siihen, että mitä helvettiä mä teen. "Muutama kilo pois niin mulla on taas parempi olla." Kaksi lähtikin, mutta ei se riitä, mikään ei riitä. Aivan sama mitä painan, näen itseni samanlaisena. Kun katson peiliin näen likaa tuolla ja tuolla, puristelen läskejäni ja mietin miksi olen päästänyt itseni näin paisumaan. Eilen suihkun jälkeen tuijottelin kuitenkin myös paistavia kylkiluitani, olemattomia rintoja. Hävetti.

Söin illtapalan "sallitun" omenan ja teen lisäksi lautasellisen puuroa, vaikka olin varma, että viimeistään aamulla kaduttaisi. Jouduin vakuuttamaan itselleni ääneen, että mitään kamalaa ei tapahdu ja rauhoituttuani istuin äidin kanssa katsomassa Idolsia ja söin iltapalani.

Viime aikoina ruokailut ovat sujuneet oikeastaan vain poikaystävän luona tai hoitajan käydessä, muuten oon yks kaaos.

Illalla leikin vielä Caramell-hamsterin kanssa ja katselin kun se purki energiaansa juosten huoneeni lattialla, kiipeillen vaateröykkiön ja laukkujen päällä. Nauroin ja lässytin sille kuin mikäkin urpo. Kuluneina viikkoina neiti on viihtynyt mieluummin itsekseen, mutta nyt se oli taas ihanan seurallinen. Kuitenkin pelkään, että kohta se jättää minut tänne yksin. Alkaahan se olla jo pieni vanhus...

Tänä aamuna kävin verikokeissa ja sydänfilmissä. Kun makasin EKG:n elektrodit kiinnitettyinä tuijotellen kattoa, mietin miksi haluan tulosten olevan aina mahdollisimman huonot. Olenko parempi syömishäiriöinen, jos veriarvot ovat aivan pielessä ja sydän lyö omiaan? Sitä parempi mitä lähempänä kuolemaa käydään, koska "eihän minulle loppujen lopuksi käy mitään".

Anteeksi mitä?! Riskeeraan henkeni, jotta olisin hyvä jossain paskasairaudessa, jossa ei ole edes voittajaa. Arvostelen itseni sen perusteella, kuinka hyvä anorektikko olen. Luoja... Tän suunnan on muututtava.

How Can I Miss You

Huijaan ihmisiä ympärilläni, mutta ennen kaikkea itseäni. Sepitän omaa tarinaani kirkkain silmin. Ne kerrat tämän kuukauden sisällä kun en ole oksentanut syömisiäni ovat laskettavissa sormilla. Voin antaa ruoan imeytyä vatsassa yli tunninkin, mutta lopulta se on saatava pois. Mä tein tätä ihan samaa esimerkiksi vuosi sitten, nyt vaan erona se ettei paino laske. Mut en uskalla antaa itselleni lupaa syödä normaalisti, oon varma että se näkyy heti monella kilolla vaa'assa.

Tosin viikonloppuna söin melkein kokonaisen pizzan ilman omantunnon tuskia ja ajatustakaan kompensoinnista. Eihän tässä siis oo mitään vialla?

Kaikki kyselee onks jotain tapahtunu. Ei ole, joten mitä mä niin pelkään? Ei 42kg:n lukema voi kaataa kaikkea sitä mitä mä oon saanu aikaan. Huomaan valuvani takaisin sairaaseen ja se epäonnistumisen tunne saa mut masentamaan ja luovuttamaan. Omaa mieltään vastaan on vaan niin rankkaa taistella - ja samaan aikaan kaikkia, jotka tarjoavat apuaan.

Eikä paranemista voi aina siirtää. "Alotan yrittämisen huomenna. Tänään ahmin viimeistä kertaa. Tää on vika ateria jonka skippaan." Ja silloin kun oikeesti yrittää taistella ja tulee takapakkeja, on se loppupäivä sit kokonaan pilalla ja voi tehdä miten huvittaa. Ajatuksiin hiipii kysymys: miksi edes yrittää kun ei kuitenkaan onnistu. Täydellisyys tai ei mitään?

Luovuttaminen ei ole kuitenkaan vaihtoehto. Niitä päiviä on harvassa kun haluan kuolla ja toivon, että tää sairaus ois jo vieny mut. Enemmän on tsemppipäiviä ja niistä on pidettävä kiinni kynsin hampain.

Alan kuulla biiseissäkin taas syömishäiriölle osoitettuja sanoja:

Just gonna stand there and watch me burn
But that's alright because I like the way it hurts
Just gonna stand there and hear me cry
But that's alright because I love the way you lie
I love the way you lie

ja part II:

On the first page of our story
The future seemed so bright
Then this thing turned out so evil
I don’t know why I’m still surprised
Even angels have their wicked schemes
And you take that to new extremes
But you’ll always be my hero
Even though you’ve lost your mind

4 Songs & A Fight

Jos syömishäiriölle antaa vähänkin valtaa elämässään, on ohjat vaikea ottaa takaisin omiin käsiin. Muutamassa päivässä ajatusmaailma luisuu takaisin sairaaseen. Ja kaikki saattaa lähteä niinkin pienestä, kuin yhden aterian skippaamisesta.

Viime viikolla meni muutama päivä vain parilla aterialla. Valehtelua, välttelyä, pakoilua. Ja kun vanhemmat tuli mukaan terapiakäynnille, oli suorastaan tuskallista paljastaa asia. Häviö anoreksialle, joka siinä vaiheessa oli jo tiukassa. Mä olin ajatellut laihduttaa pari kiloa, mutta siinäpä kerroin tarvitsevani apua ja tiesin saavani jonkun vahtimaan ruokailuita näin tehdessäni. Nyt on taas helpompaa, kun en kuole jokaisen suupalan kohdalla.

imanowl.jpg

Paino ehti jo hieman pudota, mutta nyt kaikki on tullut takaisin ja sekös vasta ahdistaakin. Ja ahdistukseen on ahmittu, josta syyllistyn kun en voi olla kuin normaalit ihmiset. Tekisi mieli eristäytyä, olla näkymätön. Voimia ei oo samalla lailla kun kesällä, enkä saa edes nukuttua tarpeeksi lääkkeistä huolimatta. Silti oon kiitollinen niille muutamalle, jotka jaksavat ottaa yhteyttä. Itsellä se kynnys on taas noussut taivaisiin.

Yritin piristää itseäni ja kävin piiiiitkästä aikaa shoppailemassa. Hulluilta päiviltä löytyi talvitakki ja H&M:stä huppari ja pari paitaa (kiitos hamsteri-palleroiset, kun järsitte edellisiin pieniä reikiä). Hetken olin innoissani, mutta ei pari vaatetta tuo onnellisuutta. Hankin samalla liput Haloo Helsingin keikalle, jee! Haluisin myös katsomaan The Soundsia, mutta hinta on sitten jo korkeempi... Musiikki pelastaa, napit korville ja ajatukset hetkeks sivuun.

Haluun menneen takas, palata aikoihin kun kaikki oli hyvin.

I Guess I Should Go To Sleep

Oon yrittäny kuvata päivä kuvina -postausta, mutta ehkä on vain myönnettävä ettei se onnistu. Ensinnäkin järjestelmäkamerani on rikki ja puhelimen kameraan palaa hermo, toiseksi unohdan aina kuvata ateriani, kolmanneksi saan itsestäni vaan naamakuvia kun ei ole kuvaajaa ja neljänneksi mun päivien sisältö on aivan äärimmäisen tylsistyttävää. Joten ei.

Vaihteeks korvissa Haloo Helsinkiä...

Kävin polilla maanantaina ja oli ihan hyvä tapaaminen. Päätettiin mun toiveesta, että Seronil nostetaan 60mg:aan. Oikeastaan koko päivä meni syömisten osalta ihan p*rseelleen ja sain korjattua asian vasta seuraavana päivänä kun syötiin lounas yhdessä jalkautuvan kanssa.

Painokin heittelee, vaikka yli neljänkympin se on koko ajan pysytellyt.

Muuten on mennyt aika tasaisesti. Mielialoissa ei ole ollut suurta heilahtelua: välillä masentaa ja ahdistaa vähän, mutta suurimmaksi osaksi olen voinut hyvin. Viikonloppu meni poikaystävän kanssa (jeejee!), käytiin me isovanhemmillakin kahvittelemassa, vaikka kammoon aina niiden luona käyntiä kun pitää syödäsyödäsyödä ihan liikaa. Siitäkin kuitenkin selvittiin elossa.

Se löys kepin :---3

Luna on taas meillä hoidossa tämän viikon. Vähintään sormet jäätyy kun sitä ulkoiluttaa, mutta ei saisi valittaa kun on koiraseuraa. Hepuleita, palloja ja rähinää isommille koirille. Tänäänkin kuunneltiin jonkun tädin saarnaa, kuinka koirat pitäisi pissattaa puistossa. Epähygieenistä ja haisevaa touhua kaduille tarpeiden tekeminen, omistajatkin varmasti harrastaa samaa viikonloppuisin porttikongeissa (.......................) Anteeksi mitä?

Ja kun osa viime postauksessa oli sitä mieltä, että näytän HH!:n Elliltä, niin tässä sitten järkyttävä kuva Irc-gallerian kätköistä. En tajuu miten oon kehdannu liikkuu pinkeillä hiuksilla yhtään missään.

13.10.11