Söin illtapalan "sallitun" omenan ja teen lisäksi lautasellisen puuroa, vaikka olin varma, että viimeistään aamulla kaduttaisi. Jouduin vakuuttamaan itselleni ääneen, että mitään kamalaa ei tapahdu ja rauhoituttuani istuin äidin kanssa katsomassa Idolsia ja söin iltapalani.
Viime aikoina ruokailut ovat sujuneet oikeastaan vain poikaystävän luona tai hoitajan käydessä, muuten oon yks kaaos.
Illalla leikin vielä Caramell-hamsterin kanssa ja katselin kun se purki energiaansa juosten huoneeni lattialla, kiipeillen vaateröykkiön ja laukkujen päällä. Nauroin ja lässytin sille kuin mikäkin urpo. Kuluneina viikkoina neiti on viihtynyt mieluummin itsekseen, mutta nyt se oli taas ihanan seurallinen. Kuitenkin pelkään, että kohta se jättää minut tänne yksin. Alkaahan se olla jo pieni vanhus...
Tänä aamuna kävin verikokeissa ja sydänfilmissä. Kun makasin EKG:n elektrodit kiinnitettyinä tuijotellen kattoa, mietin miksi haluan tulosten olevan aina mahdollisimman huonot. Olenko parempi syömishäiriöinen, jos veriarvot ovat aivan pielessä ja sydän lyö omiaan? Sitä parempi mitä lähempänä kuolemaa käydään, koska "eihän minulle loppujen lopuksi käy mitään".
Anteeksi mitä?! Riskeeraan henkeni, jotta olisin hyvä jossain paskasairaudessa, jossa ei ole edes voittajaa. Arvostelen itseni sen perusteella, kuinka hyvä anorektikko olen. Luoja... Tän suunnan on muututtava.
Viimeinen lause oli asiaa: "tän suunnan on muututtava". Järkipuolesi sanoo, että parhaat anorektikot ovat haudassa, mutta sairas puoli saa tyydytystä siitä, mitä huonommassa kunnossa on. Turvaudu järjen ääneen ja noudata sen neuvoja vaikka ahdistaisikin. Jos syöminen seurassa on helpompaa, niin koita hakeutua ihmisten lähelle, älä jää yksin. Kun kerrot asiasta muille, kukaan ei edes halua jättää sinua selviytymään aterioista omissa oloissasi. Tsemppiä, minä uskon sinuun! <3
VastaaPoistaCaramell on todella suloinen :)
Karkki kiittää :>
PoistaJa viikonloppu onkin mennyt paljon paremmin kun päätin taas antaa painon nousta. Kaikki uskoo muhun, joten miksen minäkin.
That's my girl!! <3
PoistaTän suunnan on Noora nyt muututtava. Oot luisumassa takasin tohon sairauden syövereihin ja oot pian niin huonossa kunnossa että joudut sairaaalaan pakkosyötettäväks. Enkä usko et haluut sitä :< Koita pitää sitä pienenä tsemppauksena ja konstina jolla annat luvan itelles syödä mitä milloinkin tekee mieli. Sairaalassa ei oo kivaa olla :--(
VastaaPoistaVoimia<3
pinja
Sairaalaan on onneks pitkä matka, useempi kilo pakkohoitorajalle ja laskeskelin, että jaksan tankata itselleni kolmisen kiloa... (sairasta)
PoistaMutta syön, jotta elämä muuttuisi paremmaksi, en jotta välttäisin sairaalan. Osastolla olo on välillä tuntunut jopa helpottavalta, oikeestaan se on turvapaikka ja kaikessa ahdistavuudessaan on kiva kun joku pakottaa syömään :D
Onneks tajuat itsekin ettei sairaudessa ole mitään tavoiteltavaa. Siinä kilpailussa ei ole voittajia, vaan pelkästään häviäjiä. Voittaja on se jolla on rohkeus jättää syömishäiriö taakseen ja valita oikea elämä. Mieti niitä asoita joita ihan oikeasti haluat elämältäsi. Tuskin haluat kymmenen vuoden päästä huomata että ainoa saavutuksesi on ollut sairastaa ja samalla tehdä pysyvää vahinkoa elimistöllesi, jonka kanssa elät kuitenkin hautaan asti. Maailma antaa sulle kaiken, mutta sun täytyy itse valita mitä tietä lähdet kulkemaan. Paljon voimia sinne<3
VastaaPoistaKymmenen vuoden päästä en ole enää elossa jos jatkan. Ja olet oikeassa, voittaja on se, joka uskaltaa päästää irti ja tarttua elämään.
PoistaSä ootjo anoreksiablogien parhain anorektikko
VastaaPoistaNyt olen kyllä todella otettu tästä tittelistä.. Tai sitten en :-------/
Poista:((((
PoistaNyt Noora, pyyyyyyyyyyyyyyysähdys!
VastaaPoistaMissä oot, minne meet???
Kuten Nell'kin totesi - parhaat anorektikot ovat haudassa, ja sinne tuskin vielä kaipaat! Ja vielä Lotta Kirsikan sanoin: "Voittaja on se jolla on rohkeus jättää syömishäiriö taakseen ja valita oikea elämä." Kuuntele nyt näitä wiisaita naisia!
Miten on, Nooraseni, olisiko nyt sittenkin aika ottaa pienimuotoinen time-out, ja mennä vapaaehtoisesti osastolle, hiukan voimia keräilemään ja kasailemaan ajatuksia. Siellä saisit ainakin ympärivuorokautista tukea, ennen kaikkea niihin tuskaisiin ruokailu-tilanteisiin. Ei ole kivaa, ei. Mutta mitä tuumaat? Tai mikä olisi vaihtoehto?
Tsemppiä!
<3<3<3
Osasto ois hyvä muuten, mutta mieli ei siellä parannu - päin vastoin. Mulla herää aina hirvee kateus, koska kaikki muut ovat laihempia (....) Alkaa vertailu, pakkoliikunta, piilottelu yms ja ajatukset on siinä kiinni 24/7.
PoistaMutta huomenna lähden taas isovanhemmille muutamaksi päiväksi, siellä ainakin pitäisi sujua :)
No tuo on kyllä taivahan tosi; ei se mieli todellakaan osastolla parane... Täällä vain hätäännyin, ja ajattelin, että osastokin on parempi vaihtoehto kuin jäädä yksin vaikeimpina aikoina...
PoistaMutta Sinähän taisit jo itse löytää avaimen uuteen alkuun: Ihanille Isovanhemmille siis! Ihanaa oloa ja oleilua sinne! Toivottavasti asuvat jollain sellaisella ilmansuunnalla, jonne ei myrskyt yllä ja ripaus aurinkoakin mahtuisi sutturaisten sumujen sekaan... ;)
<3
Ei ne asu Järvenpäätä pidemmällä, mutta myrsky ei ainakaan pahasti iskenyt tänne ja nytkin aurinko pilkistelee pilvien takaa. Palapeliä ja askartelua luvassa. Ruokaa unohtamatta ;)
Poistamä en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa. olen ollut siellä missä sinäkin nyt, luisumassa sairaudelle. mulla valitettavasti ei auttaneet ne "voi muru oot niin pieni, koita syödä jotain<33" kommentit, ne itseasiassa vain löivät vettä myllyyn. vaikka niillä tosin tarkoitetaan vain hyvää. sulle tuskin koskaan olen kommentoinut, mutta blogiasi olen lukenut muutaman vuoden huolestuneena ja tsemppaavana, ja odottaen parannusta. en yleensä kommentoi sh blogeja paljon, mutta nyt tahtoisin sanoa jotain rohkaisevaa. muistan että välillä sulla on mennyt hyvin, muistele mistä se parannusmyönteinen voima tulee, ja vaali sitä. anoreksia on kiusannut sua monta vuotta, eikö olisi aika alkaa vihaamaan sitä kun se vetää sua kokoajan lähemmäs kuolemaa? pitkäaikainen aliravitsemus tekee pahaa keholle, etkä "voita" sillä yhtään mitään anoreksiapalkintoa, vaan hyvin huonon ja lyhyen tulevaisuuden. toivon että parantumismyönteisyytesi palaa vielä vahvana ja sisäistät nuo viimeiset sanasi "tän suunnan on muututtava". elämällä on niin paljon enemmän annettavaa sun kaltaiselle kauniille nuorelle naiselle kuin syömishäiriön nuorassa kulkeminen :) tuli hirveän pitkä viesti mutta olkoon.. iso voima hali<3
VastaaPoistaKiitos kommentista :) Ja mä vihaan tätä sairautta, se on vieny multa itsetunnon ja koko elämän. Silti se aina vain tiukentaa otettaan kun yritän päästä irti. Terapia on kuitenki auttanu saamaan kiinni ajatuksista, oon oivaltanu paljon uutta ja alkanu kyseenalaistaa toimintaani. Ja painokin on pompannu taas pari kiloa ylöspäin, joten eiköhän suunta ole taas oikea :-)
Poistaihana kuulla :) kyllä sä vielä nouset ;)
PoistaMitä kuuluuu
VastaaPoistaTänään ihan hyvää, vaikka yöllä laitoin äidille varmaan kymmenen ahdistunutta tekstiviestiä :D Mummin luona siis olen vielä pari päivää keräilemässä itseäni.
PoistaOlisi kiva jos kirjottelisit useemmin, käyn joka päivä tsekkaamassa josko oisit päivitellyt kuulumisiasi :>
PoistaOon ollu viime aikoina tosi vähän kotona koneella, enkä jaksa kännykällä kokonaisia postauksia kirjoittaa. Ideat tulee ja menee, mutta lopulta kun saa bloggerin auki lyökin ihan tyhjää :D
Poista