2015/12/04

Totuuden pakoilua


// poistanen tämän postauksen myöhemmin mutta nyt on vain tarve purkaa //

Ai että miten mulla menee? Haluaisin sanoa teille ja samalla uskotella itselleni, että hyvin. Totuus taitaa kuitenkin olla päinvastainen. Syömishäiriö kiristää otettaan, samoin masennus. Epävakaus ajaa tekemään asioita, ennen kuin ehdin harkitakaan. Riitoja turhista asioista, minkä seurauksena viiltoja ja parkua kuolemanpelosta kun vahingossa hajoitin suonen. Pyörtyilyä kylppärin lattialle joko alhaisen hemoglobiinin, kaliumin tai verensokerin takia, en tiedä, koska viimeksi labra-arvot olivat viitteiden välillä.


Kuuntelen kauneimpia joululauluja ja tuuduttaudun niiden tuomaan lapsuuden aikaiseen turvallisuuteen. Soitan pianolla korvakuulolta kappaleita yhdellä kädellä, koska nuotteja en ole ikinä jaksanut opetella lukemaan.
"Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta."
Hetkittäin pääsen tunnelmaan ja hymy nousee huulilleni. Mietin joululahjoja ja selaan koneelta kuluneen vuoden kuvia isovanhempien kalentereita varten. Kaikki on ihan hyvin. Kunnes keskellä yötä vaivun epätoivoon ja mietin, että heräänkö enää aamulla jos nyt nukahdan.


Joka päivä olen kuitenkin syönyt suklaan äidin ostamasta kalenterista. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mulla on suklaakalenteri, josta uskallan syödä luukun takaa löytyvän makeisen hyvällä omallatunnolla. Tosin en muista miltä suklaa tänä aamuna maistui.

Tänään sain avata luukun myös nuorisoasemalla. Puhuttiin siellä tuetusta asumisesta, koska kaikki tahot vanhempia myöten ovat sitä mieltä etten pärjää yksin jos tästä muutan täysin omilleni. Viime viikkojen alamäki on saanut myös oman uskoni horjumaan, ei kokonaan paranemisen mahdollisuuden, vaan tämänhetkisen tilanteen ja jatkon suhteen. Uskottelen itselleni, että kaikki muuttuu paremmaksi kuin sormia napsauttamalla kunhan pääsen muuttamaan yksin omaan asuntoon ja joudun ottamaan täyden vastuun itsestäni. Joku pieni järjenääni takaraivossa kuitenkin kolkuttelee, ettei asiat hoidu ehkä niin helposti.

Parin viikon päästä käydään siis mun työntekijän katsomassa jotain paikkaa toisella puolella Helsinkiä ja kuuntelemassa, mitä vaihtoehtoja on tarjolla. Ristiriitaisia ajatuksia poukkoilee päässä.

14 kommenttia:

  1. Voi Noora, nyt et anna syömishäiriön viedä sua mukanaan! Tuettu asuminen vois olla hyvä ratkaisu, varsinkin jos sun vointi on noin veitsenterällä (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti :D) Toki omilleen muuttaminen ja vastuun ottaminen voi toimia paranemista edistävästi, mutta mulla ainakin se oli yks syy takapakkiin, vaikka olin jo ihan varma että pärjään hyvin. Itselleen on helppo uskotella ettei oo mitään ongelmaa, eikä sillä oo väliä vaikka nyt jättää syömättä... Mutta toipumisessa jokaisella pienelläkin valinnalla on merkitystä.

    Voimia! ❤ ja hei otathan heti yhteyttä lääkäriin jos toi pyörtyily jatkuu tai vointi huononee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sitä pitäisi tosissaan harkita, kun arkiaskareistakin on vaikea suoriutua ilman ulkopuolisen kehotusta. Mulla vaan on visio yksiöstä Etelä-Helsingissä ja hamsterikämppiksestä, enkä millään tahtoisi luopua siitä unelmasta :D
      Fyysinen olo on onneks ollu viime päivinä parempi, mutta kiitos huolenpidosta :)

      Poista
    2. Heei, useissa tuetun asumisen yksiköissä lemmikit on ok! Otahan vain selvää lisää.

      Lemmikit on pieniä terapeutteja, kyllä ne vaatii mutta ennen kaikkea antaa.

      Terv: koira ja neljä jyrsijää

      Poista
  2. Noora, kannustaisin Sinua lähtemään avoimin mielin tutustumaan työntekijäsi kanssa tarjolla oleviin vaihtoehtoihin. Ihan varmasti ristiriitaiset ajatukset poukkoilevat päässä; pohdituttaa ja mietityttää - mutta kuuntele aina loppuviimein sitä takaraivossa kolkuttelevaa järjenääntä. Ja luota siihen. Rauhallista joulunalusaikaa Sinulle.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä nyt ainakin kuuntelen, että minkälaista tukea asumiseen olisi tarjolla ennen kuin kallistun suuntaan tai toiseen. Hyvää joulunodotusta sinullekin :))

      Poista
  3. Ota kaikki apua mitä nyt saat. On tosi rohkeaa myöntää olevansa heikko, haavoittuvainen ja avun tarpeessa. Se on ensimmäinen askel kohti parempaa. Kunttarille??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se taisi olla vääränlainen paikka, ei oikeanlaista apua Sinulle.

      Poista
    2. Kuntoutusosasto ei tosiaan tarjoa oikeanlaista apua tällä hetkellä. Pitkittyneen syömishäiriön takia oon saanut riesakseni muitakin diagnooseja, jotka pitäis ensin saada hallintaan. Enkä halua enää niin laitosmaiseen ympäristöön asumaan, nyt olisi tarkoitus muuttaa ihan omaan asuntoon.

      Poista
  4. "voi ei mulle aletaan nauraa jos vielä puhun itestäni anorektikkona ku en enää näytä siltä!! Täytyypä lähteä taas rypemään ihmisten säälissä että saan yhä olla surkea pikku kuntoutujan reppana :000"
    -Noorareksia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Herra/Neiti/Rouva Anonyymi Täydellinen! Voi helvetti mikä tyhjäpää sä olet. Toivottavasti tukehdut vielä omaan empatiakyvyttömyyteen ja idiotismiisi.

      Poista
    2. Älä naurata. Nouy on kyllä lypsänyt joka ikisen tipan ihmisten säälistä ja empatiasta mitä irti on saanut ja mikään ei ilmeisesti riitä. Minulla se ainakin loppui jo.

      Poista
    3. Missään välissä en ole kenenkään säälipisteitä kerjännyt. Tuntuisi vaan tyhmältä pitää sh-blogia, jossa kertoisin ainoastaan kuinka upeasti ja hienosti menee. En halua luoda ruusuista pumpuliunelmaa sairaudesta, joka tappaa. Tää on mun arkea, jos ei kiinnosta lukea voit hyvin olla käymättä blogin sivulla.
      Ja muuten, miltä anorektikon pitäisi näyttää? Anorektinen on eri juttu.

      Poista