2017/12/16

Päivisjakso nro 3

Viimeinen kaksiviikkoinen intervalli syömishäiriöpäiväosastolla on nyt takana.
Ensimmäinen viikko meni jotenkin ohi, enkä meinannut saada otetta mistään. Viikko oli itsenäisyyspäivän takia lyhyempi, eikä meillä ollut yhtään "pitkää päivää", eli päivällistä osastolla. Tein kyllä suunnitelmia ja ruokaakin, mutta syöminen jäi ajatuksen tasolle.

Tällä viikolla olen onneksi saanut taas syömisistä kiinni. Oon pystynyt lopettamaan oksentamisen ja syömään kotonakin ateriasuunnitelman verran. Kyllä, ahdistaa ja tekee mieli kompensoida, mutta yritän muistuttaa itselleni, etten halua jatkaa sairastamista loppuikääni. Ja se tarkoittaa, että parantuminen menee nyt kaiken muun edelle.

Yksi tyttö on ollut kanssani kaikilla kolmella hoitojaksolla ja on mukavaa, että on ollut joku kohtalotoveri. Ollaan välillä naurettu vedet silmissä maailman tyhmimmille jutuille, ja torstain piparijuustokakun äärellä hoitaja totes, että taitaa olla hoitoväsymystä liikkeellä. Ehkä, tai sitten vain ruoanvalmistusryhmän aiheuttama ahdistus purkautui hysteriana.

Luin taas pari kirjaa ja olen kuunnellut joululauluja viltin alla. Kotona aloitin Greyn anatomian ensimmäisen kauden kai kolmatta kertaa. Mulla on dvd-boksit kuitenkin vain 9.-kauteen asti,joten sen pidemmälle en ole koskaan päässyt. Olen lämmitellyt kuumassa suihkussa ja hiuksiin laitoin taas harmaan värin.

Toivon, että saan pidettyä kiinni tämänhetkisestä päättäväisyydestä. En tiedä mitä hoitokuvioidern suhteen tapahtuu seuraavaksi. Bmi ei vielä riitä dialektisen käyttäytymisterapian (dkt) aloittamiseen, joka nyt monen vuoden odottelun jälkeen olisi muutoin mahdollista. Ensi viikolla on aika sh-polin lääkärille ja psykan polillakin pitäisi olla jossain vaiheessa hoitokokous, joten eiköhän asiat pian selkiydy. Sen kuitenkin tiedostan, että kaikki on kiinni minusta itsestäni ja siitä miten saan syömiset sujumaan.

Ensi viikolla ajattelin katsoa jouluruokien ohjeita ja tehdä ainakin seitankinkun aattoa varten. Joulu ei tänä vuonna aiheuta juurikaan stressiä: se kestää kuitenkin vain muutaman päivän ja ollaan ihan perheen kesken. Oikeastaan mä jopa jo odotan joulua, riisipuuroa, tunnelmaa ja valoja.

4 kommenttia:

  1. Tässä vaiheessa et voi kuin katsoa peiliin. Oot sairastanut niin kauan ja saanut hoitoa ja tietoa niin paljon, että sairaudessa väkisin roikkuminen on silkkaa typeryyttä. Etköhän sä samantien laihduta takasin, vaikka saisitkin bmi:n DKThen riittäväksi. Etköhän sä joka tapauksessa jatka laihduttamista ja sairauskierrettä hamaan loppuun asti. Et ole aiemminkaan oppinut, joten miksi oppisit nytkään? Ravaat hoidoissa vielä kiikkustuolissa, mikäli sun kroppa tota touhua niin kauan jaksaa. Todennäköisesti ei jaksa. Sä olet niin kroonistunut ja ei sulla ole aitoa paranemisyritystä. Jos olis, niin olisit jo terve. Syömishäiriöstä paraneminen on lopulta pitkälti kiinni omasta panoksesta ja valinnoista. Toivottavasti et vanhempana kadu valintaasi roikkua sairaudessa, joka ei anna mitään, mutta vie kaiken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekstisi perusteella vaikuttaisi siltä että olet myös itse joutunut kulkemaan sairauden kanssa pitkän ja raskaan tien? Pystyisitko osoittaan myötätuntoa toista huonosti voivaa ihmistä kohtaan?

      Poista
    2. En jaksa kovin pitkästi vastata, kun kommentin tarkoituksena on selvästi vain aiheuttaa pahaa mieltä. Mutta: enhän mä ole edes laihduttanut enää muutamaan vuoteen. Ja jos on koko ikänsä ajatellut tietyllä tavalla, on käyttäytymismalleja vaikea muokata vaikka olisi kuinka paljon tietoa aiheesta.

      Poista
  2. Se, että luokitellaan kroonisesti sairaaksi on tyhmää. Jokainen hoitojakso on yrittämistä. Jokaisella kerralla sitä oppii jotain, tajuaa jotain, tietää enemmän. Pieniä asioita, mutta tärkeitä. Se, että tulee takapakkia ja laihtuu tai oksentaa ei vie pois työtä, jota on tehty. Parantuminen on pitkä prosessi, toisille pidempi kuin toisille. Toiset tarvii pitää kiinni kauemmin. Tietysti se on omasta tahdosta kiinni lopulta, itse sen vaikeimman työn joutuu tehdä, mutta apua saa ottaa. Joskus enemmän joskus vähemmän.
    Itse en tarkkaan muista, mistä oma paraneminen alkoi, siis todella alkoi. Olen ollut osastoilla, mut on uloskirjattu ja otettu taas takaisin. Halusin kyllä siitä helvetistä eroon niin monesti. Se vaan ei onnistunut helpolla, vaan aina koin, että ”mun kuuluu olla alipainoinen” tai en pystynyt pitämään ruokaa sisällä.
    Nykyisin olen terve, normaalipainoinen, mutta tiedän, että pitää olla aina vähän varuillaan. Mitään ahaa-elämystä en kokenut, en rakasta vartaloani, näen liikaa läskiä itsessäni. Mua on auttanut kuitenkin se, ettei mun olekaan pakko rakastaa vatsamakkaroitani tai reisiäni, mutta mä hyväksyn ne. Se hyväksyminen on ollut jotenkin tärkeä asia. Luulin pitkään, että on pakko tykätä, olla tyytyväinen, nauttia vartalosta. Ei mun tarvi, mutta tässä se on, minä ja kroppaani. Sen sijaan elämää rakastan, sitä, ettei ruoka tai syöminen aiheuta päänvaivaa, se on normaalia. Jää niin paljon päässä kapasiteettia muuhun.
    Haluan vaan sanoa, että mä uskon, että tulee päivä, kun syömishäiriö on enää muisto tai hyvin pieni osa sun elämää. Välillä turhauttaa ja saakin. Ota vaan kaikki apu vastaan ja haasta itseäsi. Ihan pienillä jutuilla, kaikki on eteenpäin menemistä.

    VastaaPoista