Viime viikon yritin lähinnä totutella normaalimpaan vuorokausi- ja ateriarytmiin. Kesällä heräsin vasta puoliltapäivin ja se oli minulle ok, koska kaveritkin elivät iltapainotteisesti. Nyt suurella osalla alkoi kuitenkin koulu ja halusin itsekin ryhdistäytyä.
Aamuisin olen laittanut herätyskellon hälyttämään aamupalalle, jonka jälkeen olen yleensä nukkunut vielä jonkin aikaa. Olen ollut todella väsynyt, varsinkin aterioiden jälkeen, mutta koska pakollisia menoja ei juuri ole ollut, olen viettänyt tavallista enemmän aikaa kotona lukien, leffoja katsellen ja päikkäreitä vedellen.
Dkt-ryhmä alkoi kesätauon jälkeen pari viikkoa sitten ja tällä viikolla mulla jatkuvat myös yksilötapaamiset. Vähän on vihjailtu, että tämä puolivuotinen terapiajakso riittäisi, sillä opeteltavat taidot ovat jo aika hyvin hallussa. Saa nähdä, mitä päätetään.
Tänään jaksoin pitkästä aikaa raahautua kulttuuripajalle. Osallistuin Skip-Bo:n pelaamiseen, selailin Hesaria ja vähän nolona sain ryystettyä myös evääksi ottamani nutrin. Kävelin kotiin kaupan kautta, sillä huomenna saa luvan olla ruoanlaittopäivä.
Äsken yksin saunassa istuessani havahduin pahaan oloon. Kylmän suihkun alla itkin kuinka ahdistaa ja ihmettelin mistä moinen tunnemöykky johtuu, sillä eihän mulla ole mitään syytä voida huonosti. En palannut opiskelemaan tänäkään syksynä, ja vaikka sen suhteen takaraivossa hakkaa syyllisyys, ei mulla varsinaisesti ole stressiä aiheesta. Vähän olen alkanut miettiä, pitäisikö kuitenkin lähteä opiskelemaan valokuvausta...
Olin ajatellut meneväni saunaan rentoutumaan, mutta yhtäkkiä se kääntyikin ahdistukseksi omasta kehosta ja olemisesta. Olen nyt viikon verran pakottanut itseni syömään kunnolla - oikeasti sen verran, että paino on lähtenyt taas nousuun. Joten tietysti mua ahdistaa, ei syömishäiriöajatukset katoa tuosta noin vaan, vaikka ne kuinka yrittäisi tunkea taka-alalle tai sen takia, että paino lähentelee normaalia. Ja jostain syystä musta tuntuu, että oon näiden ajatusteni kanssa yksin. Kavereiden seurassa pystyn olemaan normaali iloinen itseni ja polilla käsitellään ihan muita juttuja. Enkä mä itsekään tiedä mitä haluaisin, pari kannustavaa sanaa asiantuntijan suusta ja vakuuttelut etten yhtäkkiä pamahda läskipalleroksi?
Torstaina ajattelin osallistua Sylin kahvihetkeen. Löytyisikö täältä muita tulijoita?
En tiedä kuinka paljon tuntemattoman kommentti auttaa, mutta tsemppiä!, ja yritä nyt sen puolesta ettet lipsuisi syömisistä ja päästäisi painoa tippumaan (vaikka tiedän sen olevan joskus helpommin sanottu kuin tehty). Et tunne minua, mutta olen aina välillä vuosien varrella lukenut blogiasi ja myös sylin kahvihetkissä ollaan oltu joskus samoihin aikoihin, itsekin kun jo monta vuotta sairastanut. Harmi kun tulisin huomenna muuten mutta matkan takia en pääse, vertaistuki on kyllä hyvä juttu:)
VastaaPoistaOpiskele tai panosta muuten ihmeessä valokuvaukseen, kuvasi ovat hyviä enkä sano tätä vain huvikseni tai kohteliaisuudesta.
Itsekin jännitän maanantaina alkavaa päiväsairaalajaksoa, viimeisen kokemus sieltä 7 vuoden takaa ja silloin jäi kesken, enkä tiedä millaista meno siellä nykyään on. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin :) Musta on oikeasti hienoa myös nähdä, että säkin olet monivuotisen sairastamisen kuluessa nyt viime aikoina päässyt hienosti jaloillesi ja sinua tuntematta, uskallanko sanoa et ainakin vaikuttais, et ihan eri tavalla elämään kiinni kuin vaikka 2-4 vuotta sitten. Pysy siellä...!
Kiitos!
PoistaItse koin päiväsairaalajakson hyvänä ja opettavaisena. Rankkaa oli ja pari tyyppiä vertasi sitä normaaliin 8-16 työpäivään. Nukuin kuormituksen takia lauantaitkin, joten kotia en jaksanut jakson aikana hoitaa (=siivota) oikeastaan ollenkaan. Käteen jäi kuitenkin paljon, joten suosittelen käymään lääkärin "määräämän" jakson loppuun :)
Sulla on oikeasti silmää valokuvaamiseen! Tää tulee ihmiseltä, joka on itsekin kuvaillut muutaman vuoden ja ihastellut aina sun blogissa näkyviä otoksia :) Lähde siis ihmeessä kokeilemaan, jos tuntuu, että se saattaisi olla se sun juttu. Uskon, että sellaisen "oman jutun" löytäminen voisi auttaa myös mt-ongelmien kanssa! Itselläni se ainakin helpottaa paljon ahdistusta, kun pääsen tekemään sitä, missä olen hyvä ja missä pääsee sellaiseen flow-tilaan. Paljon tsemppiä, ja todella hyvä, että jaksat kaikista haasteista huolimatta taistella!
VastaaPoistaKiitos paljon!
PoistaMietin, että valokuvaus ois pehmeämpi pudotus takaisin koulumaailmaan, vaikken vielä tiedä haluanko siitä itselleni ammattia. Lukion jatkaminen tuntuu tällä hetkellä liian rankalta, joten just se oman jutun tekeminen ja siinä kehittyminen vois olla tän hetken juttu :)
Entisenä tervehtyneenä anorektikkona voin vahvistaa, että paranemisen tie on välillä ihan järkyttävän ahdistava ja vaikea. Oot kuitenkin ottanut juuri oikeat askeleet. Voin luvata ja vannoa, että et pamahda palloksi vaan paino tasaantuu kyllä, samoin kuin olo. Ja pääset nauttimaan valokuvaopinnoista ja täysipainoisesta elämästä, joka on aivan ilman muuta parempaa kuin elämä syömishäiriön tuomassa jatkuvassa ahdistuksessa ja itsen kidutuksessa ja rankaisemisessa. Voimia! Ja varmaan jos itse koet että tarvitset lisää tukea ja terapiaa vaikka tuo dkt loppuisi, niin kannattaa sanoa se ääneen ja taistella vähän oman itsen ja hoidon puolesta. Sekin on yksi juttu mitä paranemisen aikana voi opetella.
VastaaPoistaOlon tasaantumisen olen huomannut jo tässä semi-parantumisvaiheessa ja parhaimpina aikoina olen onnistunut unohtamaan koko sh:n. Tiedän, etten liho ylipainoiseksi jos jatkan säännöllistä syömistä. Takaraivossa vain kolkuttelee, että "en pysty tähän viikkoa pidempään", jolloin kaikki paaston jälkeen syöty energia varastoituu läskiksi. Ja vaikka paino nousee, olen edelleen yksi paskaläskikasa.
PoistaTänään puhuttiin, että saisin jatkaa yksilökäyntejä vielä hetken aikaa, vaikka dkt-ryhmä loppuisi. Nyt aion listata plussia ja miinuksia ryhmässä jatkamisesta.
Tuo taitaa olla se anoreksiasta paranemisen paradoksi, eli että mistä voi tietää ettei painon nousun jälkeen ole vaan yhtä paha olo kuin pahimmillaan ja aiemmin, mutta siihen päälle paha olo siitä että on lihonut tosi suureksi. En keksi tuohon mitään muuta sanottavaa kuin että tuhannet ja tuhannet ihmiset ovat käyneet samat vaiheet ja pelot läpi (paranemiseen liittyvät ahmimiset vielä pahentavat pelkoja) ja sitten kuitenkin painon noustua huomanneet, että elämä kantaa, olo paranee pysyvästi ja itseä voi oppi rakastamaan myös suurempana. Ja siihen sisältyy se, että ihan oikeasti ajatukset voi vaihtua niin täydellisesti että normaalipaino ei yhtään ahdista, ja anoreksia on outo kaukainen muisto ja arpi vaan.
PoistaMä olen kyllä jo tässä vaiheessa varma siitä, että elämä ilman anoreksiaa ja muita psyykkisiä sairauksia on sata kertaa parempaa kuin tämä nykyinen. Nyt vain ahdistaa se, että en osaa jatkaa säännöllistä syömistä viikkoa pidempään. En vain jaksa, sillä joudun keskittämään kaiken energiani siihen että saan syötyä.
Poista-> otan pari päivää "vapaata" (en syö kunnolla)
-> aloitan alusta ja pelkään, että koska kituutin sen pari päivää, niin paino nousee miljoona kiloa, kun taas syön 2000+ kcal / pvä. Kroppa kun muistaa nälkiinnyttämisen.
Etkö jaksa siksi, että joka syöminen ahdistaa, vai tuntuuko myös ettet fyysisesti jaksa/halua syödä enempää? Aika rankalta kuulostaa. Ei ole todellakaan helppoa parantua pitkän sairastamisen jälkeen, sen uskon. Eikä varmaan niitä esikuviakaan ole paljoa, kun moni on parantunut helpommalla (ja nyt täällä jakelee neuvoja) tai sitten jäänyt vaan kroonisesti sairastamaan. Toivottavasti saat ammattilaisilta (psykologeilta, ravitsemusterapeuteilta) että pääset toteuttamaan unelmiasi. Olet niin nuori että ehdit vielä elää vuosikymmenien terveen elämän ja tekemään ihan mitä vaan. Toivotan sulle kaikkea hyvää.
PoistaOnko sulla mitään lääkitystä ahdistukseen? Edes jotain mietoa rauhottavaa? Yritä muistaa että se paha olo ei kestä ikuisesti vaikka siltä tuntuisikin. Etkä sä muutu läskipalleroksi, susta tulee kaunis ja terve nainen!:)
VastaaPoistaSitten kun paranet syömishäiriöstä (koska sä kyllä paranet) kannattaa silti jatkaa hoitoa ja käsitellä niitä syvemmällä olevia ongelmia, esm. mikä sut sai sairastumaan. Itse olen parantunut ( ainakin osittain) syömishäiriöstä mutta se vaihtui pikkuhiljaa päihderiippuvuudeksi. Oon nyt viimiset kolme vuotta joutunut piikittämään lääkkeen suoneen että pääsen sängystä ylös ja olon siedettäväksi. Ja se ei ole hauskaa. En koskaan kuvitellut tulevani narkkariksi, sitä ei vaan nuorena tajunnut kun haki helpotusta päihteistä. Eli pointti oli että älä anna sairauden vaihtua toiseen.
Muista että olet arvokas ja kaunis ka sulla on väliä. Takapakkeja tulee mutta se kuuluu elämään. Paraneminen ei ole helppoa mutta mahdollista. Tsemppiä ja haleja!
Ps. Saatetaan nähdä kahvihetkessä:)
- A
Ahdistukseen on Ketipinoria, eli samaa mitä iltaisin otan nukkumiseen. En käytä sitä, koska ainoa vaikutus on väsymys. Vuosia sitten oli Temestaa, mutta koska käytin lääkettä väärin, ei mulle enää bentsoja määrätä.
PoistaNykyään tiedostan, että tunteet ovat tunteita, eikä niiden yllykkeen mukaan tarvitse toimia.
Ei kukaan suunnittele nuorena joutuvansa päihdekoukkuun, mutta yhtäkkiä havahtuukin olevansa pohjalla. Sieltä voi kuitenkin päästä vielä ylös! Itelle alkoholi on ollut se ykköspäihde, mutta kun olen saanut elämään muutakin sisältöä kuin yksinäisyyden (päivärytmi, lemmikit, paras kaveri ja kummipoika), niin juominen on jäänyt, tai ainakin vähentynyt, melkein itsestään.
Etsi ne syyt mitkä sua kannattelee ja vaikka välillä tavoite unohtuu, niin aina löytyy syitä taistella elämän puolesta!