Moshpit

Joskus kuvittelin, että anoreksia on kuin lasiportaat taivaaseen. Jokainen rappu on aina hauraampi kuin edellinen ja voit ottaa seuraavan askeleen vasta kun olet hieman kevyempi. Portaat eivät saa murtua painostasi. Päämääränä on pääsy taivaaseen asti enkelien ja keijujen keskelle. Siellä on valoisaa ja hyvä olla, tila on jotain yliluonnollista.

Portailta voi kuitenkin pudota. Ja mitä tapahtuu kun putoaa korkealta, korkeammalta kuin kaupungin korkein talo? Kuolee. Siksi pitää olla varovainen, pitää tasapainonsa ja olla varovainen. Koska anoreksiaan kuolee, portailta putoaa.

Voi myös kääntyä takaisin. Ennen pidin sitä heikkoutena, mutta nykyään tiedän, ettei takaisin kääntyminen ole missään tapauksessa osoitus heikkoudesta. Paraneminen on kovaa työtä. Minun vain pitäisi osata jättää nuo lasiportaat jo taakseni. En näe Helsinkiä kauniina, vaikka nousisin kuinka korkealle. Maailma ei ole kaunis minulle.

Lupasin uudenvuoden lupauksena, että olen tämän vuoden puolella vielä normaalipainossa. Ei siitä taida tulla mitään. Anteeksi.

"Ylös alas eteen ja tiiviisti
Hiusten latvat yhtyy ääniaalloiksi
Ja nää tyypit tietää mihin suuntaan kädet liikkuu myllyjen lailla
Ja mä tärisen kun otan askeleen ylös täydellisyyden portailla

Poispäin reunoilta, äänivallien kautta
Tähtään taivaaseen"

I'm Just A Kid

Taas kotona, mutta lähden ehkä pian Maarianhaminaan. Siellä on perhe ja koira. Ihan sama, vaikka laihdunkin veneellä. Hyvä vain, sillä en kestä itseäni. Läskitila on jatkuva. Olisin nytkin valmis viiltämään ylimääräiset irti, mutta kokeilen näin alkuun kaiken purkamista kirjoittamiseen. Mukamas katson samaan aikaan Narniaa televisiosta. Sopivan lapsellinen leffa tähän mielentilaan.

Ahmin tänään lounaaksi jättimäärät salaattia, enkä saanut mitään ulos. Oksentaminen ei onnistunut ja tuliko siitä edes hieman ahdistunut olo. Kyykin vessan reunalla useamman tunnin. Nukuin päiväunet ja yritin uudestaan. Vasta kahdeksan aikaan sain mitään ulos ja nyt olo on kuin tursaalla tai valaalla.

Huomenna pitäisi raahautua taas polille, mutten kehtaa tämän kokoisena. Varmasti olen vain lihonut ja joudun vetämään tekohymyn naamalleni ja esittämään, että se on hyvä asia. En jaksaisi. Haluan laihtua, haluanhaluanhaluan. Ja haluan viiltää. Nähdä kun veri valuu ranteitani pitkin, tuntea sen kivun, joka lievittää ahdistustani. Haluan pois täältä, tai edes toiseen tunnetilaan. Jonnekin missä voin olla onnellinen. Laihana olisin, mutten saisi laihduttaa.

"I'm just a kid
And life is a nightmare
I'm just a kid
I know that it's not fair
Nobody cares cuz I'm alone and the world is having more fun than me"

All Summer

Oon Jyväskylässä ja täällä on ihan kesä. Tultiin eilen kaatosateessa perille ja palelin koko päivän, mutta tänään on otettu aurinkoa ja heitin vihdoin talviturkin. (Phöh, eihän nyt ole vasta kun heinäkuu!) Järvi on peilityyni, hyttyset ja paarmat ovat hävinneet jonnekin ja istun kuistilla läppäri sylissäni. Isovanhemmat saunovat ja pelaavat korttia.

Koko päivänä en ole tehnyt mitään erikoista, mutta yhden pienen hetken ajan minun oli hyvä olla. Makasin laiturilla ja se iski minuun, halusin olla juuri täällä, turvassa.

Muuten kaipaan enimmäkseen takaisin kotiin. Olo täällä käy tylsäksi, koska ei ole ikäistäni seuraa. Yleensä siskot ovat aina olleet mukana ja vasta nyt kun heitä ei ole ympärilläni, osaan kaivata. Nyt haluaisin jopa takaisin purjehtimaan, vaikka siellä en halunnut mitään palavammin kuin päästä pois. Outoa miten mieli vaihteleekaan ja aina haluaa sen mitä ei voi saada.

Mökkeilen näillä näkymin sunnuntaihin asti. Maanantaina viimeistään pitää olla takaisin Helsingissä kun on aika syömishäiriöpolille. Yksinäinen junamatka taas edessä, mummi ja ukki kun jatkavat mökkeilyä lähdettyäni.

Nyt olisi jo iltapalan aika. Täällä tulee syötyä 4-5 kertaa päivässä ja mielestäni olen suoriutunut aterioista mallikkaasti, massiivisen ahdistuksen olen osannut siirtää sivuun ja yrittänyt jopa nauttia syömisestä. Minä saan syödä ja tarvitsen ruokaa, jotta jaksan. En liho noin vain 50 kiloiseksi. En kuole, jos otan lisää salaattia. Sitä rataa. Ja nyt iltapalalle.

Day By Day

Hangosta junalla kotiin. Alkuviikosta lähtö Jyväskylään mökkeilemään.

En sitänyt veneellä vallitsevaa ahdistusta, joten lähdin yksin kotiin. Nyt olen yksin, mutta en tunne itseäni kovin yksinäiseksi, paitsi iltaisin. Eilenkin kaipasin niin kovasti takaisin perheeni luokse, vaikka vasta olin heidät nähnyt. Otin lääkkeet ja katsoin kaksi jaksoa Greyn Anatomiaa, minkä jälkeen menin jo kymmeneltä nukkumaan.

Ostin typötyhjään jääkaappiimme ruokaa. Aion syödä normaalisti, pitää tämän painon, joka laski vajaa viikon veneellä oleskelun aikana melkein kilon. Vaaka väläyttelee välillä jopa kolmosella alkavaa lukua, mutta eiköhän se korjaannu kun pääsen mummin pöydän ääreen. Pelottaa jo etukäteen ne ruokamäärät mitä joudun syömään, mutta yritän uskotella itselleni, että se on vain hyväksi.

Tehtiin siskon kanssa sopimus, ettei alkoholia ennen kun tuo täyttää 18. Eli ei juomista ennen elokuun puoliväliä. Ehkä mä tällä kannustan mun pientä alaikäistä ja saan samalla itsellenikin jotain järjestystä elämään. Alkoholi kun ei sovi mulle, menee muisti jo pienestä määrästä. Eihän siinä ole ideaa, ettei seuraavana aamuna muista illan hauskoja tapahtumia. Vaikka onhan se vapauttavaa. Saan nyt vain löytää toisen keinon sietää ahdistustani.

I Am Trying Very Hard To Be Here

Ahdistaa. Ahdistaaahdistaaahdistaa!! Olemme purjehtimassa, jossain hieman Porkkalaa kauempana. Minä tosin nukuin melkein koko matkan tänne. Ei minusta ole heräämään ennen kello kahtatoista päivällä. Lähdimme matkaan eilen illalla ja jo nyt olen aivan valmis lähtemään takaisin kotiin.

Syön kurkkua ja omenoita, muuta en saa menemään alas. Jos ei lasketa light-mehua ja Rainbow-kolaa. Tämä liikkumattomuus ja kellon tuijottelu vain aiheuttaa aivan valtavan ahdistuksen. En muistanutkaan miltä tuntuu olla näin järjettömän ahdistunut. Olostani saan kiittää edelleen parin vuoden takaista purjehdustamme, silloin kun anoreksiani oli pahimmillaan. Vieläkään en ole oppinut elämään tässä samassa ympäristössä normaalisti.

Surettaa myöntää, etten ole enää se lapsi, joka nautti purjehduksesta ainoana kesälomanviettotapana. Se, joka luki innoissaan Viisikko-kirjoja keulapiikissä, kun muut kyyhöttivät vesisateessa ulkona. Muistan sen tunteen, kun aallot tuntuivat vatsassa ja vene oli kuin huvipuisto. Ehkä vielä joskus, kun olen parantunut, pystyn taas iloitsemaan tästä, mutta se ei ole nyt. Olen edelleen liian heikko ja täysin peikon vietävissä.

Voisin lähteä Hangosta kotiin junalla, mutta mitä tekisin yksin 130 neliön asunnossamme? Liikaa tilaa yhdelle pienelle (tai minun tapauksessani suurelle) ihmiselle. Haluan sinnitellä täällä, ja mikä pahinta, en halua pilata perheeni lomaa jättämällä heidät tänne. Vanhemmat vain huolehtisivat, miten minulla menee yksin. Yksi vaihtoehto olisi myös lähteä Jyväskylään mummin ja ukin mökille.

Pitää katsella. Ehkä minä viikon kestän, tai ehkä olo muuttuu paremmaksi.

This Is My Head Exploding

Perjantai ja taas päätä nollaamaan. Ahdistaa tämä paino, olen niin iso. Enkö vain saisi laihduttaa hieman? Vähän, pari kiloa... viisi... tai kahdeksan.

Ensi viikon alusta on lähtö merille. Purjehtimaan perheen kanssa. Siellä pitäisi osata syödä, eikä oksentaminen tule kysymykseenkään, koska ei ole mitään mihin oksentaa. Ainakaan en ala vierassatamissa yökkiä reunan yli kaikkien nähtävillä.

Tein eilen taas uuden lävistyksen. Kauhistelin ensin neulaani, kun se oli niin iso (2.0mm), mutta ronskisti vain tungin sen nenästäni läpi ja nyt septumissa roikkuu pieni hevosenkenkä. Vaihdan sen heti hieman isompaan renkaaseen kun haava on kunnolla parantunut. Nyt se on vielä kipeä ja vuotaa välillä verta. Perheeltä tuli kommenttia, että "hyi, ällö" "näytät härältä" ja "enkös minä kieltänyt laittamasta yhtään uutta lävistystä!"

eilisen asua

ja uusi lävistys

Mutta tänään voisin yrittää baariin sisään. Hyvää viikonloppua kaikille!

Stop Standing There

Katselen peilin edessä itseäni. Kosketan kohtia, joissa ennen tuntuivat luut. Lonkat, kyljet, solisluut. Nyt niiden ja sormieni välissä tuntuu ohut rasvakerros. (Josta on päästävä eroon.) Päätän laihduttaa, mutta pyörrän päätökseni heti ja menen hakemaan keittiöstä ylimääräisen omenan. Minä en enää kuihdu, muuten ajan pois tärkeimmät ihmiset elämästäni. Mutten halua olla tällainen hyljekään.

Paino ei ole viikossa liikkunut mihinkään suuntaan, en ole lihonut, en laihtunut. Pitäisi olla iloinen: jei! olen saanut pidettyä painon samassa. Mutta se tuntuu väärältä, haluan niin olla pieni pieni pieni. Mikään muu ei täytä ajatuksia samalla tavalla kuin peikon raivoaminen.

Menin polille tänään tankkaamatta ja kerroin, että viime kerralla oli tullut juotua vettä. Miksi en vain tehnyt samaa tälläkin kerralla? Koska ei kiinnosta. Yritän uskotella itselleni, että sillä ei ole väliä paljonko painan, että olen hyvä tämänkin kokoisena. Hoitaja puhui taas kaikkea, joka valui suoraan toisesta korvasta ulos. Enää se ei onneksi ehdottanut, että joku voisi tulla meille kotiin ja laittaa ruokaa. Seuraava aika menee heinäkuun lopulle, pitäisi kestää kolme viikkoa ilman ketään, jolla jutella. Tulee olemaan helppoa, ei toi oo mulle nykyäänkään mitään muuta kuin syy pyöräillä Töölöön ja takas.