Katselen peilin edessä itseäni. Kosketan kohtia, joissa ennen tuntuivat luut. Lonkat, kyljet, solisluut. Nyt niiden ja sormieni välissä tuntuu ohut rasvakerros. (Josta on päästävä eroon.) Päätän laihduttaa, mutta pyörrän päätökseni heti ja menen hakemaan keittiöstä ylimääräisen omenan. Minä en enää kuihdu, muuten ajan pois tärkeimmät ihmiset elämästäni. Mutten halua olla tällainen hyljekään.
Paino ei ole viikossa liikkunut mihinkään suuntaan, en ole lihonut, en laihtunut. Pitäisi olla iloinen: jei! olen saanut pidettyä painon samassa. Mutta se tuntuu väärältä, haluan niin olla pieni pieni pieni. Mikään muu ei täytä ajatuksia samalla tavalla kuin peikon raivoaminen.
Menin polille tänään tankkaamatta ja kerroin, että viime kerralla oli tullut juotua vettä. Miksi en vain tehnyt samaa tälläkin kerralla? Koska ei kiinnosta. Yritän uskotella itselleni, että sillä ei ole väliä paljonko painan, että olen hyvä tämänkin kokoisena. Hoitaja puhui taas kaikkea, joka valui suoraan toisesta korvasta ulos. Enää se ei onneksi ehdottanut, että joku voisi tulla meille kotiin ja laittaa ruokaa. Seuraava aika menee heinäkuun lopulle, pitäisi kestää kolme viikkoa ilman ketään, jolla jutella. Tulee olemaan helppoa, ei toi oo mulle nykyäänkään mitään muuta kuin syy pyöräillä Töölöön ja takas.
miten ihmeessä voit olla noin mini ja vielä oksentaa? ja pysyä tolpillaankin vielä.
VastaaPoistaeikö sulle tuu koskaan oksentamisen jälkeen kauheeta tärinäkohtausta ja kylmän hikie. siis kun verensokeri laskee hälyttävälle tasolle.
ihmettelen vaan ku mulle tulee, ja kun en oo koskaan saanu selville, että mistä se edes johtuu ni mietein, et onks kellää samaa...
pysy vahvana. anteeksi etten soitellut viikonloppuna, oli suhteellisen mielisairasta... haluatko tulla tällä viikolla käymään palatsiin?
VastaaPoistamä luin tän sun koko blogin, ja tää oli oikeesti tosi koskettava. ja jatkan lukemista, tähän jää koukkuun. meinasin alkaa itkemään (taino, itkin) monissa kohtaa. toivon et parannut! onnea! ♥
VastaaPoista