I Am Trying Very Hard To Be Here

Ahdistaa. Ahdistaaahdistaaahdistaa!! Olemme purjehtimassa, jossain hieman Porkkalaa kauempana. Minä tosin nukuin melkein koko matkan tänne. Ei minusta ole heräämään ennen kello kahtatoista päivällä. Lähdimme matkaan eilen illalla ja jo nyt olen aivan valmis lähtemään takaisin kotiin.

Syön kurkkua ja omenoita, muuta en saa menemään alas. Jos ei lasketa light-mehua ja Rainbow-kolaa. Tämä liikkumattomuus ja kellon tuijottelu vain aiheuttaa aivan valtavan ahdistuksen. En muistanutkaan miltä tuntuu olla näin järjettömän ahdistunut. Olostani saan kiittää edelleen parin vuoden takaista purjehdustamme, silloin kun anoreksiani oli pahimmillaan. Vieläkään en ole oppinut elämään tässä samassa ympäristössä normaalisti.

Surettaa myöntää, etten ole enää se lapsi, joka nautti purjehduksesta ainoana kesälomanviettotapana. Se, joka luki innoissaan Viisikko-kirjoja keulapiikissä, kun muut kyyhöttivät vesisateessa ulkona. Muistan sen tunteen, kun aallot tuntuivat vatsassa ja vene oli kuin huvipuisto. Ehkä vielä joskus, kun olen parantunut, pystyn taas iloitsemaan tästä, mutta se ei ole nyt. Olen edelleen liian heikko ja täysin peikon vietävissä.

Voisin lähteä Hangosta kotiin junalla, mutta mitä tekisin yksin 130 neliön asunnossamme? Liikaa tilaa yhdelle pienelle (tai minun tapauksessani suurelle) ihmiselle. Haluan sinnitellä täällä, ja mikä pahinta, en halua pilata perheeni lomaa jättämällä heidät tänne. Vanhemmat vain huolehtisivat, miten minulla menee yksin. Yksi vaihtoehto olisi myös lähteä Jyväskylään mummin ja ukin mökille.

Pitää katsella. Ehkä minä viikon kestän, tai ehkä olo muuttuu paremmaksi.